Ekoilu tien päällä

Ekologisen elämäntavan ylläpitäminen automatkalla lienee jonkinasteinen mahdottomuus. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että olemme usein arkiviikon paikallaan, eikä minkäänlaista työmatka-autoilua tehdä. Kävellen, fillarilla ja julkisilla pääsee. Aina raahautuessamme kaatosateessa autolle, jossa märkien vaatteiden kuivattelu tuo omat haasteensa, tunnen itseni ekosankariksi. Aina siihen asti, kunnes viereiselle tontille fillaroi nelihenkinen perhe, jonka toinen lapsi näyttää alle puolivuotiaalta ja se toinenkin korkeintaan parivuotiaalta, ja he alkavat hymyillen pystyttää telttaa. Se siitä ekosankaruudesta…

Jos nyt kuitenkin sysätään ihan mielenrauhani tähden sivuun se tosiseikka, että kotimme kulkee dieselillä (ei kuitenkaan lentokonebensalla, mikä sentään on jotain, eikö vain?!), jonkin verran vihreää elämäntapaa voi sentään matkallakin harrastaa. Kierrättäminen onnistuu melko lailla samaan tapaan kuin Koto-Suomessa, joskaan biojätteitä ei kovin monella leirintäalueella erotella muiden jätteiden joukosta. Eri maissa on erilaiset tavat kierrätykselle, mutta Ranskassa ja siitä etelään on toistaiseksi aina kerätty eriväriset lasit eri säiliöihin ja muovipullot omaansa. Espanjassa näyttivät muovit ja metallit menevän usein samaan säiliöön, kun taas täällä Italiassa ne kerätään erikseen. Joka tapauksessa meillä on kolme roskista, joista yksi on kolmikerroksinen: sekajätteelle, muovipulloille ja pahville on omat pussinsa, ja pahvien alakerrassa asustavat lasit ja metallit, ja niiden alakerrassa on vielä käytetyille pattereille oma kellarinsa.

Jätteiden uusiokäyttöä: tyhjentynyt shampoopullo muuntui Kallen käsissä kaameaksi Kynämonsteriksi. Varo sormiasi, kun laitat kyniä talteen!

Luomuruokaa tuntuu eri maissa löytyvän hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Kun orgaaninen maito löytyy mm. Tanskassa sieltä, missä suomalaisten kauppojen tavismaito sijaitsee, etelämpänä tuoremaitoa ei luomuna helposti saa. Orgaanista UHT-maitoa sen sijaan on kyllä löytynyt enemmän tai vähemmän joka maassa, jossa Sardiinipurkki on piipahtanut. Nykyään 75 % perheestämme onneksi jo juo sitä mukisematta.

Vihannesten osalta tilanne on koko matkan ajan ollut pääsääntöisesti hyvä: ekologisia vaihtoehtoja löytyy suuremmista kaupoista, ja usein biotuotteet on lajiteltu omaan hyllyynsä penkomisen minimoimiseksi. Lähituotteet myydään usein erikseen, jopa kokonaan erillisissä kaupoissa, ja ne ovat selvästi paikallinen ylpeydenaihe, jolla houkutellaan turisteja. Joskus maanviljelijät myyvät tuotteitaan (munia, vihanneksia ja hedelmiä) suoraan portillaan tai tienpientareella, ja joskus he tulevat kauppaamaan hedelmiä asiakkaiden luo matkaparkkiin. Valikoima luomutuotteiden osalta ei aina ole kovin laaja, mutta jotakuinkin samassa mittakaavassa liikutaan kuin Suomessakin. Vain lihaa on ollut lähes mahdotonta löytää orgaanisena.

Jos autoilua nyt reissatessa kenties on enemmän kuin tavallisesti, kompensoituu ekologisen selkäreppumme lisäpainosta onneksi edes osa sillä, että vettä käytetään hyvin säästeliäästi. Pyykkiä pestään selvästi harvemmin kuin Suomessa, ja suihkut ovat lyhyitä. Ja on nyt sekin todeksi osoitettu: jos vesi sattuu olemaan kylmää, peseytyminen hiustenpesuineen kaikkineen onnistuu hyvin alle puolessa minuutissa! Joillakin leirintäalueilla ekohenkisyys on otettu huomioon erikseen, ja vessat huuhdotaan jopa sadevedellä. Kaiken kaikkiaan vettä säästyy todennäköisesti merkittävästi enemmän kuin kotiarjessa – huolimatta siitä, että tiskit pestään Sardiinipurkissa käsin.

Veden lisäksi myös sähköä kulunee vähemmän, kun sitä syöviä laitteita on mukana rajallisesti – puhumattakaan siitä, ettei täällä tule saunaa lämmiteltyä. Joskin joudun näin talvella pyöräyttämään pyykit kuivurin kautta, mitä paikallaan pysyvässä kodissa en koskaan tee. Lisäksi Sardiinipurkin lämmitys toimii sähköllä, kun yöt ovat leutoja, eikä kaasulla toimivaa lämmityslaitteistoa ole tarvinnut hurruttaa kuin muutamana hassuna yönä.

Ekoiluhenkeen liittyy myös mahdollisimman rajallinen kuluttaminen, eikä meillä koskaan olekaan sen kummemmin shoppailua harrastettu. Päin vastoin, Sardiinipurkissa asustaa kolme shoppailukammoista ja yksi innokas kaupoissa luuhaaja. (Koska tämä jälkimmäinen tapaus on alaikäinen, hänen kulutustottumuksensa on toistaiseksi saatu hyvin hallintaan.) Sinänsä ekologisuutta hyvin tukeva yleinen shoppailukammo tosin kanavoituu ikävällä tavalla matkamuistoihin. Niitä nimittäin ei osteta – eikä ole ostettu yhdeltäkään reissultamme halki kymmenen vuoden. Portugalissa aloin miettiä ratkaisua fyysisten matkamuistojen puutteeseen. On varsin mukavaa, kun arkiset käyttöesineet muistuttavat seikkailuista, ja jos olemme joskus joutuneet ostamaan täydennystä vaatevarastoihin, ovat lapset muistaneet paljon myöhemmin, miten tää ostettiin Saksassa sieltä, missä se nainen tuli juttelemaan sen lapsenlapsista ja mittasi niille tulevia vaatteita mun päälle. Siis mitä mukavaa mutta järkevää voisi ostaa matkamuistoksi? Mitään se ei saa painaa, ja jotenkin sen pitäisi tulla oikeasti käyttöön. Portossa sain idean: Kahvipussit – joskin aivan turhan usein epäorgaanista varianttia – ovat monesti hauskoja, ja niille on helppo keksiä uusiokäyttöä, koska materiaali on niin jämäkkää. Minä ajattelin ommella niistä vaikkapa lasinalusia, kunhan pääseen taas ompelukoneen ääreen.

Matkailijan ekoiluidiksiä – kahvipusseilla tai ilman – otetaan mieluusti vastaan kommenttiosiossa!

Lopuksi vielä pakollinen retostelukuva: tikutin nämä Nupun uudet unisukat Maman jämälangoista huristellessamme mitä epäekologisimmin kotiin halki ilman.

Rauhallista joulua!

Sardiininpurkin väki kiittää kuluneesta vuodesta ja toivottaa lämpöistä joulua! Olkoon lumiukkonne mittavia, ruoka hyvää ja pöpöt pysykööt kaukana joululomalla!

Antibes, jossa toukokuiselta maistuva aurinko pyyhkii ripsiin kertyneen kosteuden ja linnunlaulu täyttää ilman

Polun poikki makasi valtava männyn runko. Se oli kaatunut siihen kerran syysmyrskyssä, ja jos ponnistin ylös kaikin voimin, sain hypättyä vatsalleni sen päälle. Kun punnersin itseni yli vailla minkäänlaista tyylikkyyttä, pihkaa takinrintamuksissa, lapasissa ja hiuksissa, kasvoillani oli etuhampaaton hymy. Vitsit, mä olin supersankari. Suuri koira loikkasi vaivattomasti rungon yli tuffani perässään. Hän ojensi minulle mustikoita, kun me jatkettiin matkaa.

Kädessäni oli ruttuinen suunnistuskartta, kun olin taas johdattanut meidät harhaan. Tuffa sanoi, että eksyminen kuuluu suunnistukseen ja jos osaa eksyä, osaa yhtä hyvin myös löytää. Ja kyllä me löydettiinkin: mustikoita, puolukoita, tatteja joista ainakin yksi maistui sapelle, ja sata kenollaan olevaa punahattuista haperoa, joita kuulemma ei poimittaisi, jos jotain parempaa löytyisi. Me löydettiin, paljon parempaa: mäkiä ja kukkuloita, uimakelpoinen lähde, vanhoja rautateitä, koukeroisia oksia eli kräkejä, linnunpesiä ja sammakonkutua. Me löydettiin ne yhä uudelleen. Vuodesta toiseen. Niin kauan, etten minä enää tarvinnut karttaa päästäkseni niiden luokse.

Kun on oikein pieni, on joskus vaikea erottua kaltaistensa joukosta. Minä erotuin siksi, että minä olin melkein sukua paikkakunnan tunnetuimmalle henkilölle. Kun me leikittiin kirkonrottaa, pelattiin jalkapalloa polvet ruvella ja kuraa naamassa, tuffa juoksi paikalle se tunnetuin henkilö rinnallaan: koiransa. Kaikkien lasten lempikoira, Kamu, kulki aina hänen mukanaan. Väitettiin, että Kamu oli tunnetuin henkilö siksi, että se soitti ovikelloa päästäkseen sisälle ja ärsytti joskus menemällä piiloon, kun ovi tultiin avaamaan. Kerran Martsa seisoi vartin mummilan oven takana ovikelloa rämpyttäen, koska kukaan ei jaksanut mennä avaamaan kiusaa tekevälle koiralle. Martsa pääsi lopulta sisään ja samalla Kamusta tuli seutukunnan tunnetuin henkilö. Epäilin aina, että se oikeasti johtui siitä, että Kamu johdatti tuffaa pitkin katuja ja kujia. Synnynnäinen koirankouluttaja minussa huokaisi lannistuneena, ja nappasin remmin koiran suusta ilmoittaen isoisälleni, miten tärkeää on, että koirakossa ihminen päättää, minne matkataan. Ja aina, kun tuffa juoksi paikalle leikkejämme katsomaan, kevyin askelin kuin metsässä pinkova peura, Kamu kulki edellä remmi suussaan. Ja minä otin sen marmattaen pois. Joka kerta.

Vaikka kyllä Kamu oli viisas koira. Paljon viisaampi kuin koirat yleensä. Kun tuffa antoi meille juhlissa isot kasat kamalan pahaa rommirusinajätskiä, me vietiin serkkujen kanssa kulhot makuuhuoneeseen, ja syötettiin jäätelöt Kamulle. Se söi ne kaikki ihan puhtaaksi, eikä ikinä kannellut tuffalle, mitä me oltiin tehty. Kyllä me se sitten tunnustettiin, vuosia myöhemmin. Mutta kun me ei vain haluttu pahoittaa sen mieltä sanomalla, että se jätski oli ihan kamalan pahaa.

Takkahuoneessa oli rivi mitaleja ja palkintoja tuffan suunnistusretkiltä. Ja siellä, aitiopaikalla, oli meidän tekemiä koukeroisia käsitöitä. Metallinen, vino ja vänkyräinen kynttiläteline, jota koulussa tehdessäni poltin käteni. Veljeni nikkaroima valtava laiva, jossa roikkui naruja. Varmaan ne oli köysiä. Ja monia monia muita kammotuksia, joita me aina raahattiin mummilaan. Ja sinne ne päätyi, hyllylle näytteille. Kuin oikeat aarteet. Ja ehkä ne aarteita olikin, mummille ja tuffalle.

Kun minä muutin kotoa, vein puiset huonekaluni tuffan verstaalle. Ja monta viikkoa sinä kesänä me raavittiin maalia niistä ja pensselöitiin uutta tilalle. Kynsien alta tuli valkoisia maaliliuskoja vielä syyskuussakin.

Ja vaikka me nyt syödään joulukuista aamupalaa siellä, missä sypressit tuoksuu talvellakin, meille rakkaat ihmiset ei koskaan ole kovin kaukana. Ja vaikka taivaalle eilen syttyi uusi tähti, joka luo loisteensa sinne kaukaiseen Suomeen, se tähti loistaa yhtä lailla täälläkin. Sillä totta se on, kukaan ei koskaan ole oikeasti poissa – niin paljon heistä elää meidän sisällämme. Sinun ja minun. Ja siellä, visusti samassa sydämeni kolossa missä muutkin seutukunnan tunnetuimmat ja tärkeimmät henkilöt, he ovat rinnallani aina, kun näen rommirusinajätskiä. Tai kuraisia lenkkareita. Tai pihkaa lapseni otsahiuksissa. Tai punaisia, lohjenneita haperoita.

Ja kun Kalle katsoo minuun alta kulmien, koukatessani rasiasta margariinia leivälleni yhtään välittämättä, millainen kraateri rasvaan jää, virnistän. Sillä yhtäkkiä se ranskalainen margariinipurkki on jähmeää voita sisältävä ruskea keraaminen astia, ja korvissani kaikuu tuffan mukaärtynyt huudahdus: “Älä, flikka, krooki sitä!” Ja ihan sen takia minä krookin vähän lisää.

Antibes, jossa toukokuiselta maistuva aurinko pyyhkii ripsiin kertyneen kosteuden ja linnunlaulu täyttää ilman

Polun poikki makasi valtava männyn runko. Se oli kaatunut siihen kerran syysmyrskyssä, ja jos ponnistin ylös kaikin voimin, sain hypättyä vatsalleni sen päälle. Kun punnersin itseni yli vailla minkäänlaista tyylikkyyttä, pihkaa takinrintamuksissa, lapasissa ja hiuksissa, kasvoillani oli etuhampaaton hymy. Vitsit, mä olin supersankari. Suuri koira loikkasi vaivattomasti rungon yli tuffani perässään. Hän ojensi minulle mustikoita, kun me jatkettiin matkaa.

Kädessäni oli ruttuinen suunnistuskartta, kun olin taas johdattanut meidät harhaan. Tuffa sanoi, että eksyminen kuuluu suunnistukseen ja jos osaa eksyä, osaa yhtä hyvin myös löytää. Ja kyllä me löydettiinkin: mustikoita, puolukoita, tatteja joista ainakin yksi maistui sapelle, ja sata kenollaan olevaa punahattuista haperoa, joita kuulemma ei poimittaisi, jos jotain parempaa löytyisi. Me löydettiin, paljon parempaa: mäkiä ja kukkuloita, uimakelpoinen lähde, vanhoja rautateitä, koukeroisia oksia eli kräkejä, linnunpesiä ja sammakonkutua. Me löydettiin ne yhä uudelleen. Vuodesta toiseen. Niin kauan, etten minä enää tarvinnut karttaa päästäkseni niiden luokse.

Kun on oikein pieni, on joskus vaikea erottua kaltaistensa joukosta. Minä erotuin siksi, että minä olin melkein sukua paikkakunnan tunnetuimmalle henkilölle. Kun me leikittiin kirkonrottaa, pelattiin jalkapalloa polvet ruvella ja kuraa naamassa, tuffa juoksi paikalle se tunnetuin henkilö rinnallaan: koiransa. Kaikkien lasten lempikoira, Kamu, kulki aina hänen mukanaan. Väitettiin, että Kamu oli tunnetuin henkilö siksi, että se soitti ovikelloa päästäkseen sisälle ja ärsytti joskus menemällä piiloon, kun ovi tultiin avaamaan. Kerran Martsa seisoi vartin mummilan oven takana ovikelloa rämpyttäen, koska kukaan ei jaksanut mennä avaamaan kiusaa tekevälle koiralle. Martsa pääsi lopulta sisään ja samalla Kamusta tuli seutukunnan tunnetuin henkilö. Epäilin aina, että se oikeasti johtui siitä, että Kamu johdatti tuffaa pitkin katuja ja kujia. Synnynnäinen koirankouluttaja minussa huokaisi lannistuneena, ja nappasin remmin koiran suusta ilmoittaen isoisälleni, miten tärkeää on, että koirakossa ihminen päättää, minne matkataan. Ja aina, kun tuffa juoksi paikalle leikkejämme katsomaan, kevyin askelin kuin metsässä pinkova peura, Kamu kulki edellä remmi suussaan. Ja minä otin sen marmattaen pois. Joka kerta.

Vaikka kyllä Kamu oli viisas koira. Paljon viisaampi kuin koirat yleensä. Kun tuffa antoi meille juhlissa isot kasat kamalan pahaa rommirusinajätskiä, me vietiin serkkujen kanssa kulhot makuuhuoneeseen, ja syötettiin jäätelöt Kamulle. Se söi ne kaikki ihan puhtaaksi, eikä ikinä kannellut tuffalle, mitä me oltiin tehty. Kyllä me se sitten tunnustettiin, vuosia myöhemmin. Mutta kun me ei vain haluttu pahoittaa sen mieltä sanomalla, että se jätski oli ihan kamalan pahaa.

Takkahuoneessa oli rivi mitaleja ja palkintoja tuffan suunnistusretkiltä. Ja siellä, aitiopaikalla, oli meidän tekemiä koukeroisia käsitöitä. Metallinen, vino ja vänkyräinen kynttiläteline, jota koulussa tehdessäni poltin käteni. Veljeni nikkaroima valtava laiva, jossa roikkui naruja. Varmaan ne oli köysiä. Ja monia monia muita kammotuksia, joita me aina raahattiin mummilaan. Ja sinne ne päätyi, hyllylle näytteille. Kuin oikeat aarteet. Ja ehkä ne aarteita olikin, mummille ja tuffalle.

Kun minä muutin kotoa, vein puiset huonekaluni tuffan verstaalle. Ja monta viikkoa sinä kesänä me raavittiin maalia niistä ja pensselöitiin uutta tilalle. Kynsien alta tuli valkoisia maaliliuskoja vielä syyskuussakin.

Ja vaikka me nyt syödään joulukuista aamupalaa siellä, missä sypressit tuoksuu talvellakin, meille rakkaat ihmiset ei koskaan ole kovin kaukana. Ja vaikka taivaalle eilen syttyi uusi tähti, joka luo loisteensa sinne kaukaiseen Suomeen, se tähti loistaa yhtä lailla täälläkin. Sillä totta se on, kukaan ei koskaan ole oikeasti poissa – niin paljon heistä elää meidän sisällämme. Sinun ja minun. Ja siellä, visusti samassa sydämeni kolossa missä muutkin seutukunnan tunnetuimmat ja tärkeimmät henkilöt, he ovat rinnallani aina, kun näen rommirusinajätskiä. Tai kuraisia lenkkareita. Tai pihkaa lapseni otsahiuksissa. Tai punaisia, lohjenneita haperoita.

Ja kun Kalle katsoo minuun alta kulmien, koukatessani rasiasta margariinia leivälleni yhtään välittämättä, millainen kraateri rasvaan jää, virnistän. Sillä yhtäkkiä se ranskalainen margariinipurkki on jähmeää voita sisältävä ruskea keraaminen astia, ja korvissani kaikuu tuffan mukaärtynyt huudahdus: “Älä, flikka, krooki sitä!” Ja ihan sen takia minä krookin vähän lisää.

Atlantin rannalla, jossain hivenen Afrikasta pohjoiseen, mantereen ja valtameren verran itään fyysisestä Khan Academystä ja melkein Euroopan verran lounaaseen byrokratiaruljanssista.

Joudun komentamaan Nupun irti iPadistään. Hän on syvällä Khan Academyn syövereissä ja taklaa juuri murtolukuihin liittyviä tehtäviä ikäryhmänsä amerikkalaisesta opetussuunnitelmasta. Kolmeen ensimmäiseen huomautukseen hän mutisee: “Joo, kohta…. Kahdeksan sadasosaa on isompi….”, “Joo, joo ihan kohta… Se täytyy katsoa nimittäjästä…” “JOO JOO, olen menossa…. 5 7/8 tuumaa vähemmän…” Juuri kun aion käyttää iPadiin huoltajan totalitääristä keskeytysoikeutta, Nuppu huomaa, että täppärissä on enää prosentti akkua, laittaa kannen kiinni vannottaen ketään olemaan koskemasta laitteeseen, etteivät hänen ympyränsä mene sekaisin, tökkää latausjohdon paikalleen, vetää kengät jalkaansa, ottaa pallon kainaloon ja ryntää kentälle pelaamaan jalkapalloa.

Nykymaailma on aika mahtava paikka. Nuppu sai syksyn matikankirjansa tehtyä loppuun syys-lokakuun vaihteessa. Nyt hän tekee kevätkirjaa, mutta sanoo sen olevan tylsää ja etenevän kovin hitaasti. Koska hän kuitenkin on innostunut matematiikasta (lapsiparan virtapiirit ovat kai jotenkin sekaisin), hän mielellään laskeskelee Matikkakunkkua ja ohjelmoi omia pelejään Scratchillä. Nyt, kun loin tunnukset Khan Academyyn sekä itselleni että lapsille ja virittelimme siellä mentor-suhteen, Nuppu on siirtynyt sinne keräilemään merkkejä ja kasvattamaan avatariaan ansaitsemillaan energiapisteillä. Natiaista ei matikkakärpänen ole samalla tapaa puraissut, mutta hänkin toki mieluusti ahkeroi Khan Academyssä omalla ikätasollaan – ainakin kouluaikana. Lisäksi lanseerasimme kilpailun: kuka perheestämme saa ensimmäisenä kasaan 10 000 energiapistettä? Palkinnot ovat huimat: Jos jompi kumpi aikuisista voittaa (olemme Kallen kanssa ajatelleet ryhtyä opiskelemaan taide- ja maailmanhistoriaa sekä tähtitiedettä, ehkä biologiaakin), saamme palkinnoksi omavalintaisen suklaalevyn (joka pitää jakaa toisen aikuisen kanssa). Jos taas voittaja löytyy lasten tiimistä, voittaja saa hyvän käytöksen ukkoaan portailla yhden pykälän ylöspäin, sekä ansaitsee tiimilleen ylimääräisen karkkipäivän (sille päivälle, jolloin kymppitonni tuli kasaan) ja superpelipäivän (eli kolme tuntia ylimääräistä peliaikaa yhdelle päivälle seuraavan viikon aikana kymppitonnipäivästä alkaen). Tekniikka mahdollistaa tämän. Kalpenen kauhusta edes ajatellessani, että minun pitäisi kyetä laajentamaan tehtäväkarttaa siinä mittakaavassa, missä Nuppu nyt etenee. Ylli, kielet ja äidinkieli kyllä onnistuvat, mutta että matematiikassa..? Hui kamala. Onneksi on taitavampia tekijöitä, jotka ovat jo asian puolestani hoitaneet – minä vain ohjaan lapset heidän viisautensa äärelle.

Kun lapset surffaavat tyytyväisinä verkkotiedon aalloilla ja pilvien ynnä muiden nettipohjaisten tiedontallennusmenetelmien avulla tiedonsiirto verkon yli on helppoa kuin hengittäminen, tuntuvat vanhat järjestelmät kuten CD:t antiikinaikaisilta ja turhalta, ylimääräiseltä työltä. Magneettikuvani tulokset tulivat DVD:llä. Sain ne haltuuni, kun ensin patikoin klinikalle halki kaupungin, tungin levyn laukkuuni ja toivoin hartaasti, ettei kukaan varasta laukkuani juuri tänään vieden uniikkikappaletta pääkoppani kuvamateriaalista mennessään. Kotona purimme levyn tietokoneelle, pakkasimme tiedostot hieman kompaktimpaan muotoon (jolloin tiedostojen yhteiskoko putosi rapiat 150 MB:stä reiluun 50 MB:iin), latasimme koko roskan Dropboxiin (hihiteltyämme ensin porukalla äidin aivokuvia – etenkin silmäkuva saa aina makeat naurut). Kirjoitin saatekirjeen ja nakkasin senkin samaan laatikkoon. Velipoika Suomessa latasi tiedostot omalle koneelleen, purki pakkaukset, poltti helahoidon uudelle levylle ja tulosti kirjoittamani saatekirjeen oheen. Tämän paketin hän vie äidilleni, joka vie levyn poliklinikalle ja neurokirurgisen hoitajan käteen työmatkallaan. Näppärää, vai mitä? Tämä kuvio johtuu siitä, että sairaala Suomessa ottaa kuvia vastaan vain levyllä. (Kuvittele, että olisin saanut tiedot verkon yli ja lähettänyt ne samalla tavoin parin klikkauksen kautta suoraan oikeille henkilöille…) Veikkaan, että kyse on tietoturvasta – potilastietoja ei voida siirtää ilman turvallista yhteyttä. Tuntui silti samalta kuin olisin tehnyt tulta tulusraudalla.

Aina ei sujuva, moderni tekniikka kuitenkaan ole kovin sujuvaa. Tämänkaltainen reissu vaati monenlaista etukäteisvalmistelua ja paperisotaa. Koska Kalle tekee töitä, kyse ei ole lomamatkasta. Reissu rinnastuu etätöihin (yritys ei ole lähettänyt Kallea ulkomaille töihin, vaan hän nyt vain haluaa työskennellä täältä käsin), ja verot maksetaan Suomeen normaaliin tapaan. Ennen lähtöä saimme todistukset Eläketurvakeskukselta ja teimme ohjeen mukaisesti maastapoistumisilmoituksen Kelaan. Minun ja lasten osalta kaikki on kunnossa. Kallea Kela ei hyväksy huolimatta useista puheluista ennen reissua ja nyt täältä ulkomailta käsin. Kaikki tiivistyy ilmeisesti Kelan nettilomakkeen virheeseen, josta käsittelijät eivät nyt pääse yli: lomakkeessa ei ollut vaihtoehtoa, jossa ulkomailla oleskelija liikkuu useissa eri maissa. Tästä syystä valitsimme “Ranska” ja kirjoitimme “Lisätietoja”-kenttään pitkän selostuksen reissun laadusta ja siitä, ettei lomake taivu tähän. Jokaikisessä Kallelle tulevassa “hylkäämme sen ja tämän ja tuon, kunnioittavin terveisin, Kela” -viestissä mainitaan pelkästään Ranska ja se, että EU:n artiklan se ja se mukaan Kallen sosiaaliturvaan sovelletaan oleskelumaan lakeja. Kun soitamme (taas) Kelaan ja selvitämme tilanteen suullisesti, siellä ollaan noloina ja ihmetellään, miten se nyt näin on voitu päättää, kun tilanne on ihan selvä (niin kuin meille vakuutettiin ennen reissuun lähtöä moneen otteeseen). Ohjeistetaan tekemään valitus verkossa. Ja niin me teemme valituksen – verkossa – jonka johdosta saamme postia (sitkeästi paperilla – vaikka olemme ulkomailla… se tulee vanhempieni osoitteeseen kotimaassa, eikä tämä ilmeisesti Kelan mielestä ole mitenkään ongelmallista), jossa Kela ilmoittaa, ettei se tee tällaisia päätöksiä vaan Eläketurvakeskus. Ottaen huomioon, että Eläketurvakeskuksen kanssa asiat hoidettiin keväällä ja Kela teki siitä poikkeavan päätöksen kesällä, on aika kummallista, etteivät he kuitenkaan tee tällaisia (poikkeavia) päätöksiä. Isä ottaa näistä epäpäätöksistä valokuvia ja lähettää ne minun sähköpostiini, jotta voimme itse ihmetellä, mistä on kyse.

Vaikuttaisi tosiaan siltä, että kaikki tiivistyy moderniin tekniikkaan ja lomakkeen huonoon joustavuuteen sekä siihen, että me hölmöt menimme valitsemaan siihen kohtaan yhden Euroopan valtion. Olkoonkin, että ilman kyseisen alasvetovalikon valintaa lomakkeessa ei voinut edetä eteenpäin ja “Lisätietoja” -kentän täyttäminen selostuksella siitä, miksi näin on toiminut, luulisi avaavan asiaa käsittelijälle. Enää en ihmettele, miksi lukuisat kanssakansalaiset lähtevät reissuille vastoin kaikkea protokollaa eli ilmoittamatta mitään minnekään. Kuka nyt moiseen byrokratiainfernoon haluaisi itsensä vapaaehtoisesti syökseä?

Jos tämä olisi ylioppilasaine, päättäisin sekavan ja kielioppivirheitä pursuavan tekstini johonkin söpöön rusettipusettiin, joka kääräisisi alun ja lopun yhteen linjalla “moderni tekniikka – pelastaja vai paholaisen kätyri”. Koska minun ei onnekseni tarvitse sellaisia enää rustata, laitan tähän vain pisteen ja menen hakemaan kupillisen kahvia ennen kuin palaan toisen tekstini pariin. Tekniikka mahdollistaa tämänkin. Piste on tuossa shift-näppäimen vieressä. Noin.

Takapenkiltä kuultua

“Kirjoita siihen hippo. Hippokrates vannoo virtahevon valan.”

“Oijoi, mikä vuoristotie! Kauhee rotko tossa vieressä. Toivottavasti iskä jarruttaa tarpeeksi tai äiti kiljuu taas kohta.”

“Mitähän mä alkaisin isona tehdä. Voisin keksiä jotain. Joo, mä keksin vaikka tällaisen systeemin: ” (lisää tähän mielessäsi mikä tahansa eriskummallinen skenario, ja se on kyllä meidän takapenkillä jo tällä reissulla keksitty)

“Avaaks verhon. Meillä on täällä kauhee pelikatakombi.”

“Torakka voi elää päiväkausia ilman päätä. Lopulta se kuolee janoon. Siistiä!”

Ronda, jossa jättimäiset muurahaiset nakertavat pimeitä kammioitaan tienpientareille, ja Natiainen kyykkii hievahtamatta niiden touhuja tarkkaillen

“Mä olen nähnyt jo niin paljon, ettei mikään tunnu enää miltään,” sanoi eräs konkarimatkaaja minulle kerran. Tunnistan ajatuksen, ja se pelottaa. Sillä tuttuuntuminen tarkoittaa väistämättä sitä, että matkaamisesta tulee turhaa – siitä ei enää saa riittävästi kokemuksia. Täytyy keskittyä elämään hetkessä, jotta saisi kunnolla nautittua siitä käsittämättömästä kauneudesta ja eksotiikasta, johon on saapunut. Eksotiikasta, josta on tullut arkea.

Lapset innostuvat lähes kaikesta, mitä he näkevät. Mittakaavan tulee kuitenkin olla sopiva: Natiainen jaksaa tutkia ötököiden elämää tuntikausia, mutta pilviin kietoutuneet vuoret kaappaavat hänen mielenkiintonsa vain hetkeksi – hän on nähnyt vastaavia näkymiä lukuisia kertoja. Nuppu innostuu laskemaan matematiikkaa sivukaupalla, useita aukeamia peräkanaa, silmät säihkyen, mutta henkeäsalpaavalle arkkitehtuurille hän kohauttaa olkiaan – hän on nähnyt vastaavia rakennuksia lukuisia kertoja.

“Mikä puu toi on?” kysäisen, kun askellamme pitkin tienvierustaa kohti Rondan kaupunkia.

Natiainen vilkaisee puuta sekunnin sadasosan ja sanoo tylsistyneellä äänellä: “Oliivi.”

“Öljypuu,” korjaa Nuppu (joka tutki asiaa taannoin viljelyskasveista kertovaa e-kirjaansa varten), “Oliivi on se hedelmä.”

“Miten ihmeessä te sen heti voitte tunnistaa?!” ihmettelen. “Te ootte ihan natiaisia vasta!”

“No me ollaan nähty oliivipuita jo varmaan kolme miljoonaa,” sanoo Natiainen hei haloo -äänellään, kiljaisee sitten riemusta ja loikkaa tienvarren pusikkoon, sillä siellä on muurahaispesä. Seuraavat viisi minuuttia seisomme paikallamme kuin patsaat (Tara myös, kun kerran käskettiin), ja kuuntelemme lasten selostusta muurahaispesän rakenteesta, sotilasmurkuista ja työläisistä.

“Mutta nyt oon huomannut, että sotilaat ei pelkästään puolusta. Ne tulee kyllä heti tarkistamaan, mikä se tunkeilija on, jos laittaa jotain uutta lähelle pesän suuaukkoa, mutta ne myös kantaa hiekanmuruja pesästä ihan samalla tavalla kuin työläisetkin.”

Lopulta muutaman kilometrin patikka päättyy Rondan rotkolle. Se on upea. Luonnollisesti.

Hurjat putoukset saavat melkein yhtä innostuneen vastaanoton kuin flamingot, joita näimme parisen viikkoa sitten. Mutta vain melkein.

“Voidaanko mennä uimaan, kun päästään takaisin?” kaikuu kysymys heti, kun rotkolle on päästy, ja helle on iskenyt kunnolla vasten kasvoja.

Ja vaikka kaikki kiinnostaa lasta, kun asia esitetään oikein, pienet, helpommin käsiteltävät asiat tuntuvat kiinnostavan enemmän kuin suuret. Ja kun itse hiljenen häikäistyneenä luonnon ja ihmisen hykerryttävän yhteistyösaavutuksen edessä, lapset sihahtavat meidät hiljaisiksi ja osoittavat viereisellä seinällä kiipeilevää sisiliskoa.

“Shh, ettet vahingossa pelästytä sitä! Se satuttaa itsensä, jos se pudottaa häntänsä!”

Ja kun yhdistän matkakokemukseeni sen, mikä aikuisesta tuntuu upealta ja sen, minkä lapsi havaitsee täysin ponnistelematta, saan cocktailin, joka on dynamiittia, voittamaton.

“Kerro, äiti, miten koiria koulutetaan? Jos suunnittelen tempun kunnolla, saanko ite kouluttaa sen? Kerro taas siitä, miten se palkitaan oikeaan aikaan?”

Ja kilometrit taipuvat hitaasti jalkojemme alle, ja puhe kääntyy huomiseen kohteeseen, Gibraltariin. Takana isälleen tauotta höpisevä Natiainen kuulee, että puhumme siirtomaavalloista ja Rosettan kivestä ja kiljaisee: “Mitä?!” ja juoksee meidät kiinni. Ja molemmat lapset kurtistavat kulmiaan, ja Natiainen puuskahtaa:

“Mää keksin. Niiden pitäis antaa se kivi sinne takaisin. Ja muutenkin. Ihan hassua, että se on British Museumissa. Voishan ne olla samalla lailla näytillä siellä maaassa, mistä ne asiat on löydetty. Niillehän ne oikeesti kyl kuuluis.”

Jossakin siinä, missä tieto muuttuu kokemukseksi ja näkymä yhdistyy aiemmin opittuun, on se ainutkertainen elämys, minkä matkailu tuo. Enkä usko, että muutokseen voi lopulta koskaan tottua niin, että uusi täydellisesti menettää hohtonsa. Ja jos niin kävisikin, riittäisi 10 minuuttia Nupun ja Natiaisen seurassa palauttamaan mieleeni, miltä tuntuu, kun upea löytyy juuri sen kulman takaa, josta sitä vähiten odottaa.

Paitsi jos on kuuma ja yrittää levätä ja huolehtia omista asioistaan ja kaikki ohi kulkevat ihmiset kokevat vilvoitteluasennon niin söpöksi, että haluavat välttämättä ryhtyä silittämään. Niin kypsää, se, jos Taralta kysytään.

Naisena maailmalla, osa 2

Naiseus on kinkkinen laji. Länsimainen tasa-arvo sukupuolten välillä on kaikesta huolimatta vielä varsin uusi käsite, mutta huomion kiinnittäminen tasa-arvon kompastuskiviin saa helposti elitistisen leiman. Samalla sanasta feminismi tuli monissa suissa kirosana, joka viittasi valkoisen, keskiluokkaisen, heteroseksuaalisen naisen väkisin keksittyihin ongelmiin. Moderni, kolmannen aallon feminismi käsittelee naiseutta nimenomaan monenlaisten identiteettien näkökulmasta. Naiseutta ei voida sitoa normeihin. Vuoden 2012 joulukuussa laulaja Katy Perry ilmoitti julkisuudessa, ettei ole feministi (ja samaan väitteeseen yhtyi muitakin naisjulkkiksia). Käytännössä se tarkoittaa, että hän ilmoitti irtisanoutuvansa tasa-arvon kannattamisesta. Sittemmin Perry korjasi kommenttiaan, ja veikkaan kyseen olleenkin nimenomaan siitä, ettei termi feminismi merkinnyt hänelle sukupuolten välistä tasa-arvoa vaan se oli matkalla saanut negatiivisia merkityksiä.

Riippumatta siitä, miten termiä on vuosikymmenten saatossa tulkittu, minä kuitenkin luen itseni feministiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minä arvostan naiseutta yhtä korkealle kuin maskuliinisuuttakin ja pyrin erojen havainnoimiseen ja niiden ymmärtämiseen. Tasa-arvo ei tarkoita tasapäistämistä. Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä heidän missään tapauksessa tule siihen pyrkiä. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Äärimmäisen yksinkertaista. Vanha klisee erilaisuus on rikkautta pitää täydellisesti paikkansa.

Eri kulttuurit suhtautuvat sukupuoliin eri tavoin. Jos Suomessa ja Skandinaviassa saa naisena liikuskella käytännössä missä vain ilman minkäänlaista erityishuomiota, sama ei päde kaikkialla edes Euroopan mittakaavassa. Kokemuksistani Brittein saarella, minulle uudesta ja erilaisesta tavasta huomioida ja kommentoida vastakkaista sukupuolta kirjoitin joskus aiemmin kesällä. Nyt Espanjassa kiinnitän taas huomiota samaan.

Kun Ranskassa olin taas visusti näkymättömässä kastissa, joskin perään katsominen vaikutti olevan maskuliininen tapa (siihen asti, kunnes itse huomasin sen, ja katseet välittömästi kääntyivät pois), Espanjassa katsotaan avoimesti, pitkään ja perusteellisesti ohi kulkevaa naista. Tiedostan, että olen “erilainen”, liian vaalea ja selvästi ulkomainen, mutta sehän vain sopii kolmannen aallon feminismin teeseihin – se on osa minun identiteettiäni. Lenkillä kalastajat, rantaa siivoavat työntekijät ja pyöräilijät antavat minulle tietä, katsovat hymyillen etenemistäni (lue: puuskutustani helteessä). Kerran lähes putosin säikähdykseltäni rantatieltä mereen, kun ohi ajavasta autosta töötättiin ja vislattiin korviahuumaavalla metelillä. Ärsytti. Mietin, miksi. Eikö se ollut vain kehu? Minä olen sentään pitkälti vislausiän ulkopuolella jo. Vaan ei, ärsytti silti. Minun kehoni ei kuulu kenelleään muulle.

Samalla lenkillä palailin kotiin jo hieman hämärässä. Rantatieltä pääsi leirintäalueelle alittamalla ison autotien matalaa tunnelia pitkin. Tunnelille vievien portaiden yläpäässä ohitin toisen lenkkeilijän (joka oli vielä pientareella väistämässä polulla kulkevia fillaristeja). Vasta kun olin keskellä hämärää tunnelia, yksin liian kiltin koirani kanssa, ymmärsin, mihin typerään ja vaaralliseen tilanteeseen olin epähuomiossa itseni asettanut. Käännyin katsomaan taakseni ja näin, että mies oli tulossa samaan suuntaan. Hän jäi kuitenkin odottamaan tunnelin ulkopuolelle, että olin ensin päässyt siitä läpi, ja lähti vasta sitten tulemaan perässäni. Lopun matkaa leirintäalueelle pitkin hämärää polkua hän hölkkäsi (verrattuna vauhtiin, jota hän rannalla juoksi, itselleen selvästi liian hitaasti) hyvän matkaa takanani. Leirintäalueen valoissa hän pisti vauhtia ja ohitti minut Taran jäätyä nuuskimaan. Kiitin, kun hän oli kohdalla. Hän hymyili takaisin ja sanoi: “De nada” – eipä mitään. Olin siis oikeassa: kohtelias vaarattomaksi tekeytyminen oli tahallinen, huomaavainen teko.

FC Barcelona pelasi lauantaina Bilbaota vastaan. Nuppu ja minä olimme uhrautuneet koiravahdeiksi, kun pojat suunnistivat koko päivän reissulle Camp Noulle. Päätimme ottaa uhrauksesta maksuna “teen just mitä haluun” -päivän. Niinpä kävimme hakemassa take away -pitsat (ja myöhemmin söimme ne sormin suoraan pahvilaatikosta samalla lukien – minä – ja pelaten – Nuppu). Nuppu jäi Tartsun kanssa pihalle (“teen just mitä haluun” -päivään liittyi myös se, että Nuppu sai ulkoiluttaa koiran), kun suunnistin ravintolaan tekemään tilaustanne. Sisällä oli seinällä valtava näyttö, jonka eteen oli kokoontunut viitisenkymmentä miestä. Barcan ottelua seuraamaan. Yhtään naista ei näkynyt – paitsi baarimikko. Suunnistin hänen luokseen. Futiksesta huolimatta väkijoukko avautui edessäni kuin Punainen meri Moosekselle, ja tiskille päästyäni minut viitottiin asiakkaiden välistä eturiviin. Vieressäni tiskiin nojannut mies huusi baarimikon paikalle ja sanoi jotain liian nopealla espanjalla minuun viittoillen. Baarimikko otti tilaukseni, mies nousi baarituolilta seisomaan ja ohjasi minut sille odottamaan pitsojen paistumista. Sitten hän käänsi huomionsa takaisin telkkariin, jossa joku analysoi juuri Messin ja Neymarin suoritusta.

Sain pitsat, kiitin sekä baarimikkoa että ystävällistä miestä (hänellä riitti juuri ja juuri puoleksi sekunniksi silmiä suuntaani, kun kentällä tapahtui juuri jotain jännittävää – minä en nähnyt mitään edessäni häälyvältä, aukottomalta ihmisseinämältä) ja hipsin ulos, jossa Nuppu oli komentanut kiitollisen koiran makaamaan viileään varjoon. Kävellessämme takaisin autolle Nuppu keskittyi koiraan ja minä pohdiskelin ääneti suhdetta selkeän seksismin, kohteliaan (selvästi sukupuoli- ja kulttuuririippuvaisen) huomaavaisuuden ja feminismin välillä. Missä kohdin hyvät tavat ovat vain niitä, hyviä tapoja, ja missä ne muuttuvat joksikin sellaiseksi, mitä ei modernin feminismin puitteissa voi hyväksyä? Silloin kaikki on kunnossa, kun naiseus hyödyttää minua jotenkin esimerkiksi helpottamalla elämääni ja päästämällä minut suoraan jonon ohi? Ja silloin taas ei, kun se sama syy saa minut ajattelemaan, että olisi pitänyt helteestä huolimatta sittenkin laittaa caprit eikä pienet juoksushortsit + urheiluhame, ennen kuin saan ajatukseni haltuun ja taon kovaan kallooni, etten minä ole vastuussa muiden ajatuksista? Minä juoksen hitto vie juuri niissä kuteissa, kuin itse haluan (ja toki paikallisten lakien ja asetusten mukaisesti).

Kun mies ensin kysyy, olenko ajatellut pettää miestäni (ja että nyt olisi hyvä aika aloittaa) ja kun ilmoitan nauraen, ettei ole kyllä käynyt mielessä, ja hän muutaman maailmanpolitiikkaa ja Noam Chomskyn näkemyksiä sivunneen lauseen jälkeen sanoo, että on hienoa tavata kunnon keskustelukumppani, minä seison samalla viivalla kuin hänkin. Ja kun hän viiden minuutin kuluttua saa heitettyä keskusteluun vihjauksen huoneestaan, joka todistaa, miksi make love, not war on pätevä lausahdus, näen, että hänellä on aidosti hauskaa. Se on vitsi. Niinpä nauran minäkin ja ammun hänet armottomilla sanoilla alas. Ja hän näyttelee osumaa sydämeensä, virnistää, ja jatkamme sujuvasti keskustelua maailman merkillisen epävakaasta tilasta. Eikä minusta vastoin kaikkia odotuksia yhtään tunnu siltä, että minua on kohdeltu seksistisesti. Minä osaan pelata tätä peliä.

Miten oppiminen ilman pulpetteja voi lainkaan onnistua..?

Koti-Suomessa koulut ovat alkaneet, ja sosiaalinen media kuhisee uutisia pedagogiikan mullistuksesta. Tänne Espanjaankin keskustelut ovat kantautuneet lukuisten aihetta käsittelevien viestien muodossa. Suurin kuohunta lienee tulosta Maarit Korhosen uudesta kirjasta Herää koulu, ja koska kirja on uunituore eikä moni sitä vielä ole päässyt lukemaan, tarkemmin siitä miten Maarit on luopunut pulpeteista luokassaan. En tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun Maaritin äärimmäisen varteenotettavat ja keskustelua vaativat vallankumoukselliset ajatukset saadaan sysättyä sivuun ja marginaalista tartutaan tuohon yhteen pikkuhippuseen, palaseen arkista konkretiaa. Missä opiskellaan.

Me opettajat lienemme kaikki tietoisia siitä, ettei pulpetissa istuttaminen sovi suurimmalle osalle oppilaista lainkaan. Minulle itselleni se ei koskaan sopinut, mutta olen varma, ettei yksikään opettajistani tiennyt sitä – harjoittelin kieputtamaan kynää sormien välitse, jotta jaksoin istua koko tunnin paikallani opettajaa kuunnellen (koska en opi mitään kuulemalla, olin muuten äärimmäisen tylsistynyt). Lisäksi kirjoitin kaiken mahdollisen muistiin – koska opin näkemällä ja liikkumalla, joten kiivas kirjoittaminen aiheutti sen, ettei koulussa istuminen ollut totaalista ajanhukkaa (yritin joskus piirtää helpottaakseni levottomien jalkojeni tuskaa, mutta se kiellettiin). Perinteinen opettajajohtoinen paasaus aiheesta, johon oppilaalla ei ole mitään kosketuspohjaa, on sekin äärimmäisen tehotonta ja perustuu koetestaukseen, johon oppilas opettelee ulkoa jotain hänen näkökulmastaan tyhjänpäiväistä ja oksentaa tiedon koepaperin viivoille siinä järjestyksessä kuin opettaja on käskenyt asiat tehdä. Kymppi tulee, jos osaa toistaa asiat täsmälleen samanlaisina kuin ne on kerrottu. Ja sitten kaiken voikin tyytyväisenä unohtaa. (Minä tämän tiedän, jos kuka: laskettelin läpi kouluvuosieni kymppejä takoen ja juuri mitään oppimatta.) Jos oppilas kokee kiinnostusta ja todellista omistussuhdetta työhönsä, hänen ei tarvitse opetella mitään ulkoa, koska hän syväoppii muutenkin. Lueskelen joskus itkunaurua vääntäen juttuja opettajista, jotka suuttuvat ja lähtevät ylväinä luokasta ovet paukkuen, kun ryhmä ei ole jaksanut seurata heidän arvokasta opetustaan. Oppimisessa ei ole kysymys opettajasta ja hänen monologistaan, vaan oppijasta ja hänen läpikäymästään dialogista. Jos kaikki pelataan oikein, opettajaa ei tarvita juuri mihinkään. (Jos asia kiinnostaa, kannattaa tutustua tarkemmin vaikkapa Sugata Mitran Hole in the Wall -tutkimukseen)

Kulttuuri on muuttunut, ja koulu laahaa sata vuotta jäljessä käyttäen edelleen menetelmiä, jotka kehitettiin teollistumisen ajan tarpeisiin (jolloin tuli tuottaa tehokkaita tehdastyöläisiä). Tästä aiheesta on puhuttu jo vuosikausia, etunenässä sellaiset pedagogiset ajattelijat kuin Sir Ken Robinson, Sugata Mitra ja vaikkapa Koto-Suomen Miikka Salavuo. Oppimistulokset itseohjautuvia, täydellisen oppilaskeskeisiä menetelmiä käyttäen ovat oman kokemukseni perusteella merkittävästi paremmat kuin perinteisellä päähänpaukutusmallilla. Väitän sen johtuvan siitä, että perinteisessä mallissa, jossa tieto tulee kirjasta (annetuilta sivuilta), tietyn, ennalta määrätyn formaatin mukaisesti käsiteltynä, tarjolla olevan tiedon ja sitä kautta oppimisen määrä on joka suunnasta rajattu, eikä oppilaalla synny minkäänlaista omistussuhdetta koulutyöhönsä. Se ei ole hänen oma juttunsa, vaan hän kirjoittaa kirjaan sen, mitä opettaja käskee – työ kuuluu jollekin muulle, hän vain tekee sen (syystä, jota ei välttämättä edes ymmärrä). Näin se eriyttää äärimmäisen huonosti alaspäin eikä ylöspäin juuri ollenkaan. Arkikielelle käännettynä tämä tarkoittaa, että aina on oppilaita, jotka eivät kykene edes siihen ensimmäiseen askeleeseen, jolloin ainoa asia, jonka he jatkuvasti oppivat, on, etteivät he koskaan opi mitään – käsittämätön tragedia, jota ei koskaan saisi kenellekään sattua. Ja toisaalta on oppilaita, jotka aloittavat kouluvuoden osaten jo kaiken sen, mitä opetussuunnitelmassa heille sinä vuonna tarjotaan, jolloin heidän elämänsä on pelkkää tutun asian toistamista. Olenkin vahvasti sitä mieltä, että kaikki tehtävänannot tulee antaa niin, että ne rajaavat vain sivulta – kenenkään pää ei koskaan kolahda kattoon (jolloin rangaistukseksi hyvin osatusta tehtävästä opettaja lyö eteen puuduttavan lisämonisteen, jossa on samoja juttuja hiukan eri näkökulmasta) ja jokainen voi edetä juuri niin pitkälle kuin kykenee, ja saada väistämättä positiivisen oppimiskokemuksen. Olen itse opettanut tällä menetelmällä jo vuosia, ja vankka kokemukseni on, että tulokset ovat häikäiseviä.

Miten tämä aihe mitenkään liittyy Sardiinipurkkiin: minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni opetettavana kaksi pientä nassikkaa, kun olen tottunut yläkouluikäisiin. Etenemme omatahtisesti. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lapset voivat itse suunnitella, millä tavalla he oppimismerkkejä suorittavat. Koulukirjat meillä on (kiitos ihanan kollegan!), ja opetussuunnitelman toteutuminen varmistetaan sillä, että oppimismerkit on maadutettu OPSin tavoitteisiin. (Verkot tökkivät usein, joten koulublogissa ei vielä ole saavutettuja merkkejä nähtävillä – lupaan mainita heti, kunhan saamme asian korjattua …) Meillä ei ole pulpetteja – Sardiinipurkin ikävä tilarajoitus – mutta Nuppu haluaa usein tulla pöydän ääreen työskentelemään. Natiainenkin piirtää siinä kirjaimensa, mutta sitten hänen täytyy suorittaa lihaskuntoharjoituksia pihalla ja maata nurmikolla pää alamäkeen päin, koska siten hän kuulemma saa paremmin aikaiseksi. Niin kuin saakin. Kirjaimetkin ovat siistimpiä, kun niitä piirtää hikisenä.

Nuppu laskee matematiikkaa kirjastaan. Muutama päivä sitten hän sanoi, ettei koko touhussa ole mitään järkeä, koska kaikki on kertausta viime vuodelta ja hän osaa jo kaiken. Kävi ilmi, että ensimmäinen uusi asia tulee kappaleessa 19. Löin hänelle iPadin käteen, ja pyysin siirtymään Matikkakunkku-pelin pariin. Puolen tunnin kuluttua Nuppu oli tehnyt kertolaskuosion ja siirtynyt aritmetiikkaan ja ensimmäisen asteen yhtälöihin. Hän istui täydellisen keskittyneenä ja raapusti yhtälöt suttupaperille saadakseen ratkaistua koneen antamat tehtävät. Puolen tunnin kuluttua hän pyysi apua: miten lasketaan sellaiset jakolaskut, joissa nimittäjäkin on lasku, jossa on tuntematon tekijä x. “En minä vain tiedä,” sanoin, ja huusin oman perheemme matikkakunkun auttamaan tytärtään. Menin etsimään Natiaista. Takasängyllä oli hämärää, koska nukkumaanmenoaika kolkutteli ovella. Ei haitannut Natiaista. Hän oli pelannut itsensä maanviljelijästä alkemistiksi. Se oli kuulemma hienoa. Samalla se tarkoitti, että hän selätti juuri nelosen kertotaulua. Hänelläkin oli suttupaperi, johon oli piirretty pollukoita ja alle ekaluokkalaisen juuri opitulla, haparoivalla käsialalla 4+4+4+4. Saa ajattelemaan, kun hän kirjasta laskiessaan on edennyt muutaman kymmentä sivua ja opettelee nyt piirtämään luvun 8 – sekä yhteen ja vähennyslaskuja kustakin luvusta… Kun tehtävä laajenee rajattomasti ylöspäin, saadaan omistautuneita oppilaita, jotka haluavat selättää esteet ratkaistakseen ongelmat. Jopa matematiikassakin (käsittämätöntä, näin humanistin näkökulmasta).

Carcassonnen katu hengitti väreilevää hellettä. Tara tallusteli vierelläni, kun lähestyimme Unescon maailmanperintökohdetta, kokonaisena säilynyttä keskiaikaista kaupunkia.

“Jahas,” sanoin minä, “otetaas sitten historian ja sotastrategian aivot käyttöön. Kertoisitteko, miten keskiaikaisen linnan/kaupungin puolustus oli suunniteltu – sitä mukaa, kun näette jotain, mikä todistaa väitteenne oikeaksi.”

Kaksi papupataa alkoi pulputtaa (melkein hienosti vuorotellen) ja osoitella linnoituksen sijoitusta mäellä, vallihautaa, nostosiltaa, kaksinkertaista porttia (ja miten niissä oli erilaiset sulkumekanismit ja miksi), kiehuvat vedet ja kuumat piet, ampumakäytävät ja sisemmät linnanosat, jonne asukkaat voivat paeta, jos vihollinen kaikesta huolimatta pääsee murtamaan tai ylittämään muurin. Juuri, kun ajattelin, etten keksi kuin yhden unohtuneen seikan, Natiainen katsoi ylös minuun ja sanoi:

“Ja vielä sekin, että portaat on aina rakennettu siten, että kun hyökkää alhaalta ylempänä olevien puolustajien kimppuun, seinä on siinä oikealla. Kato, että on vaikeempi heiluttaa miekkaa, kun kaikki oli oikeakätisiä. Niinku pakosta. Paitsi se Mona Lisa -tyyppi, mikä se olikaan..?”

“Leonardo da Vinci.”

“Niin just se. Se kirjoitti väärinpäin. Mut se ei varmaan ollu keskiajalla eikä ainakaan linnassa.”

Kun Nuppu hypähteli tutkimaan linnan vanhaan vallihautaan rakennettua puutarhaa, kysyin Natiaiselta, jos hän olisi sotapäällikkö, jonka tehtävä olisi hyökätä linnaan, miten hän sen tekisi. Siitä kehkeytyi viidentoista minuutin mittainen pohdinta, joka sisälsi muurinmurtajia ja muita vinkeitä laitteita ja päättyi keskusteluun piirityksestä, joka on niin tylsä ratkaisu, ettei verenhimoinen 7-vuotias tullut heti sitä ajatelleeksi.

Stonehengellä pohdittiin fysiikkaa ja muinaista insinööritaitoa. Laivan pilkullinen matto herätti lasten huomion, joten he viettivät vartin laskien sen pinta-alaa (montako palloa yhdellä porrastasanteella on, ja miten monella eri tavalla sen saisi laskettua). Kasvien leviäminen ihmetytti, kun puusta lehahti omituinen siemen syliin. Viljelyskasvit kiinnostavat, koska ne ovat erilaisia kuin kotona: maissia, viinirypäleitä, oliiveja. Annoin Natiaiselle tehtäväksi mennä iBooksiin, ja valita itselleen mieluisa kirja luettavaksi. Aku Ankan telttaretki -opusta on nyt luettu viitisentoista sivua. Nuppu on samaan aikaan pistänyt matalaksi kahdeksan romaania, ja tehnyt yhden kirjaesittelyn.

Minun on ihan turha rajata sitä, mitä lapset haluavat oppia. Voin ovelasti osoittaa heille niitä kohteita, joilla he saavat napattua itselleen oppimismerkkejä ja joiden avulla varmistetaan, että koko OPS käydään läpi. Lapset eivät ole superlahjakkaita erityisihmisiä, vaan aivan tavallisia, loppumattoman uteliaita ihmisenalkuja, joille joka päivä on seikkailu, mahdollisuuksia täynnä. Jos työntäisin heidät kaksin käsin pulpetin taakse ja eteensä tasan ne asiat, joita heillä on lupa tässä hetkessä oppia, veikkaanpa, ettei sitä tiedonjanoa, joka nyt heidän silmissään loistaa, olisi olemassakaan. Jokainen oppilas on kiinnostunut jostain, oppii tietyllä tavalla. Kaikkia ei voida valtion rahalla viedä Carcassonneen, mutta sama yllättämisen, innostamisen ja seikkailun periaate saadaan synnytetyksi kouluympäristössäkin varsin vähällä vaivalla.

“Äiti, oikeesti, haluaisin mennä CERNiin katsomaan hadronitörmäytintä,” Natiainen muistutti minua edellispäivänä vanhasta diilistämme, jossa yritämme päästä katsomaan livenä laitetta, joka osaa synnyttää alkuräjähdyksen. Nuppu taas haluaisi nähdä sen isomman Colosseumin Roomassa – saisikohan siellä näytellä roomalaiset menot, ja jos saa, tarvitaan ainakin gladiaattoreita, kristittyjä ja hevosia, eikä leijona ja keisari tai muu roomalainen johtajakaan olisi pahitteeksi. Täytyy siis vähän askarrella ennen kuin sinne asti päästään.

Saint-Pair-sur-Mer, jossa aurinkoappelsiini sukeltaa tyyneen mereen juuri ja juuri sormenpäitteni ulottumattomissa

Kiitoksia kommenttikenttää kuluttaneille! On aina mukava kuulla teistä. Rosmariini & Timjamikin oli taas vauhdissa kommenttiosastolla (kiitos siitä!) – päätin kirjata hänen tiedustelemansa matkasuunnitelmameiningit omaan entryynsä. Se tulee sekalaisena röpellyksenä tässä:

Kaikki ei aina mene putkeen. Itse asiassa juuri mikään ei kokemukseni mukaan koskaan mene piirulleen suunnitelmien mukaan, joten joustavuus ja rento asenne ovat tärkeimmät matkavarusteemme (niin matkalla kuin elämässä yleensäkin). Rentous ei kuitenkaan onnistu ilman ainakin jonkinmoista puitesuunnitelmaa – sillä täydellisen tavoitteeton matkailu vie yleensä ympyröitä, joista jää jälkeenpäin turhan tyytymätön olo.

Meillä matkasuunnitelmat perustuvat karkeisiin aikataululinjauksiin, joiden kehikkoon on mahdutettu ne pääkohteet, jotka etukäteisselvitysten perusteella haluamme käydä kurkkaamassa. Yritämme käydä monenlaisissa paikoissa, jotta kaikki joutuvat visusti omalle epämukavuusalueelleen ja saamme näin kokemuksia laajalla skaalalla. Kalle halusi Cairngormsin kansallispuistoon (patikoimaan) ja Stonehengeen (koska vanhoja kivikasoja, joihin hänellä on pysyvä riippuvuussuhde). Minä halusin käydä Bathissa (koska Jane Austen, tietty) ja Whitbyssä (koska Dracula) ja jos aikaa jää, Stratford upon Avonissa (koska Shakke). Me molemmat halusimme kiivetä Ben Nevisille (koska huippukokemus). Lapset halusivat Lontooseen ja Taikaministeriöön (koska Harry Potter), ja Jurassic Coastille (koska fossiileja ja uimarantoja). Nämä olivat kartassa, kun lähdimme liikkeelle. Sitä mukaa, kun tutustuu maahan ja juttelee ihmisten kanssa, kohteita satelee kartalle lisää ja lisää. Brittein saarilla (tai vain Lontoossa!) olisi hyvin voinut viettää vaikka loppuvuoden, eikä silti kaikkea olisi ehtinyt näkemään.

Iltalenkkimaisemia Saint-Pair-sur-Merissä. Tänne päädyttiin, koska Granvillen matkaparkki oli täynnä. Ei lainkaan huono mäihä…

Rajoituksia asettaa siis aika. Kalle tekee töitä, joten hänen työpäivänsä rytmittävät viikkoa – meidän pitää olla paikassa, jossa verkko toimii. Koulua voi onneksi pitää missä vain. Joskus jollain leirintäalueella on niin kallista, että siirrymme pikaisesti eteenpäin – Englannissa jotkut paikat maksoivat yli £ 45 / yö, kun budjettimme on laskettu sen mukaan, että käytämme asumiseen keskimäärin 30 € yössä. Joskus on täyttä ja joudumme poistumaan aiottua aiemmin. Joskus sairastumme ja joudumme etsiytymään jonnekin, mistä saa lääkäripalveluita. Useimpiin paikkoihin Brittein saarilla oli lomasesongin aikaan niin kova tunku, että teimme aina varaukset n. viikkoa tai ainakin muutamaa päivää etukäteen. Matkasuunnitelma lyödään siis lukkoon n. viikon etuajassa. Tai sitten otetaan riski ja pamahdetaan paikalle ex tempore.

Englannista poistumisen päivä oli varsin katastrofaalinen. Olin itse kuumeinen ja Kallekin oli kovassa flunssassa. Juna Eurotunnelin läpi Ranskaan oli kuitenkin varattu ja maksettu aikoja sitten, emmekä jaksaneet ryhtyä siirtelemisprosessiin. Näin ollen pärskimme itsemme junaan ja Ranskan puolelle silkan sissittelyn voimalla. (Oma lukunsa on se, mitä merenalaisen tunnelin tuoma muutos ilmanpaineessa tekee flunssaiselle pääkopalle…). Lontoo jäi tässä tautimyrskyssä allekirjoittaneelta tällä kertaa väliin, vaan ei haittaa!

Virallinen Matkasuunnitelma mallia Koti Tiellä.

Jos kurkkaat oheista Virallista Suunnitelmaa, huomaat (jos saat tihrustettua kahvitahrojen ja Natiaisen kirjainharjoitusten ohitse), että tämänhetkinen kalenteri päättyy Barçelonaan syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Silloin Espanjaan rantautuu suomalainen retkikunta, jonka kanssa meillä on tärskyt. Kaksi viikkoa ja rapiat on siis aikaa suoriutua täältä Bretagnen kupeesta Välimeren rannikolle. Aikaisemmista suunnitelmista poiketen päätimme jättää Pariisin väliin – sinne ehtii vastaisuudessa kesälomareissunkin puitteissa. Ratkaisua tuki eilen Forges-les-Eaux’ssa tapaamamme brittipariskunta, jotka kehottivat unohtamaan Disney Land Pariisin ja suunnistamaan Puy du Fou’n seikkailupuistoon. Tutkailtuamme heiltä saamaamme esitettä sekä ko. teemapuiston nettisivuja pidimme perhepalaverin, jonka äänestyksessä (‘ne, jotka äänestävät, että jätetään Disney väliin ja mennään teatteripuistoon, nostavat jalan ylös nyt’) neljä kohti kattoa nostettua varvaskalustoa päätti yksimielisesti suunnata rannikolle. Niinpä teimme nopean muutoksen matkasuunnitelmiin ja käänsimme kokan kohti Nantesia.

Joskus suunnitelmiin vaikuttaa jokin niinkin tavanomainen arkihyödyke kuin maito. Tässä kaadetaan viimeiset tuoremaidot kahteen lasiin millintarkasti. Ranskasta saa vain UHT-maitoa, joka ei nassikoille maistu.

Kultaisena ohjenuoranamme niin reissussa kuin kaikessa toiminnassa on: kaikille jotain eikä kenellekään kaikkea. Tämä tarkoittaa, että minä joudun joskus (onneksi armollisen harvoin) huvipuistoon, ja vastineeksi nassikat viettävät historian / äidinkielen / englannin / kulttuurikasvatuksen oppituntia kanssani vaikkapa ikivanhassa Housesteadsin roomalaislinnoituksessa (etenkin Nuppu osaa onneksi jo arvostaa tämän lähestymistavan eroa perinteiseen pulpettioppimiseen). Yllättävästi mielipiteensä matkustamiseen tuo myös rakas satelliittinavigaattorimme, joka usein johdattaa meitä mitä mielenkiintoisempiin paikkoihin yrityksessään oikaista kilometrejä. Tästä kaikesta muodostuu se varsin kaaoshenkinen, kakofoninen ja yleensä hivenen turhan vauhdikas (epä)järjestelmä, joka on Koti Tiellä.