Pieni ja vähäpätöinen – suuri ja kaikenkattava

Suunnaton täkki leviää eteeni, taivaanrantaan saakka. Tummia, ruskeita, vaalean- ja syvänvihreitä, kivimuurisaumoin yhteen liitettyjä, kumpuilevia tilkkuja silmänkantamattomiin. Mustavalkoinen karja täplittää yksittäisiä laitumia rinnallaan lampaiden pikkiriikkisiä, vaaleita pilkkuja. Ääretön sinitaivas kaartuu kaiken olevan ylle.

Ja juuri tässä hetkessä, jossa koko maailmaa aukeaa eteeni ja itse olen yhtäaikaa korkealla, voittamaton ja mikroskooppinen, vähäpätöinen yksityiskohta elämän suuressa suunnitelmassa, juuri tässä hetkessä on sydäntäriipaisevan selvää, miksi on olennaista välillä poistua omasta pihapiiristä. Ja kun Kalle viittaa takanamme olevaan vanhaan taloon, jonka puutarhamuurilta punaiset ruusut pyyhkivät piskuisen tien laitaa ja jonka hymyävät ikkunat katselevat alas laakson, katsoo alas minuun hellästi hymyillen ja tapansa mukaan kysyy: “Haluistitsä asua täällä?” huomaan poikkeavani totutusta kaavasta, kun vastaan kieltävästi.

Sillä kuten Ulrich Schaffer yhdessä lempirunoistani toteaa (ote tässä näin muistinvaraisesti – suonette anteeksi, jos muistan jotakin väärin) :

Minä uskallan kulkea sumussa.
En halua halua jäädä odottamaan
vain siksi, että pelkään tuntematonta.
Sillä pysähtyneessä tilassa pysähtyy myös kaikki kasvu.
Minä en halua odottaa elämäni ohi.

Ja kun tiemme vie seuraavalle huipulle, seuraavalle huimaavalle näkymälle yli tunnetun ja tuntemattoman, minä levitän käsivarteni ja kohotan kasvoni tuuleen tervehtien kaikkea sitä, mitä maailma anteliaisuudessaan minulle yksinkertaiselle tänään haluaa opettaa.

Kuvia, osa 2

Nopea verkko uudella leiripaikalla, joten koetan päivittää kuvatkin:

Odoteltuani melkein tunnin kuivurin valmistumista – sekä käytyäni kahdesti pubissa vaihtamassa punnan kolikon kuivurin appeeksi eli 20 p:n kolikoiksi ja syötettyäni ne koneen ahnaaseen kitaan – annoin periksi ympäristön vaatimuksille ja vedin edelleen pitkälti litimärät vaatteet koriin. Jonossa olevat naiset huokaisivat helpotuksesta ja antoivat minulle vinkkejä, miten vaatteet saa kuivaksi autossa. “Mi mum has a caravan an’ she always hangs the clothes in t’bathroom.” Yep, been there, done that. Paitsi että vaatteita oli nyt niin paljon, ettei suihkutila riittänyt mihinkään.

Sandringham castle. Ukkosti, mutta onnistuimme säilyimään jotakuinkin kuivina.

Tässäkin Sandringhamin linnan – eli kuningattaren kesämökin – perhospuutarhassa.

Isäntä ja koira lähtivät aamuiselle valokuvausretkelle tänä kasteisena aamuna.

Eteläinen Peak District näytti tältä aamulla kello neljä.

Eilisiltana se näytti tältä – evästauolla Tissington trailin varrella.

Tämäkin lenkkikaverini tuli kuvatuksi.

Ashbourne, Peak district, hieman Derbystä luoteeseen, pyykkituvassa kuivurin valmistumista odotellen, seinän päässä jalkapalloentusiasteista (ilmeisesti Chile teki juuri maalin – kannustuksen äänenvoimakkuudesta päätellen)

Tänään konkkaronkkamme oli lyhyellä, n. 10 km:n patikalla eteläisellä Peak Districtillä. Kuljimme pitkin vanhaa junarataa, joka on nykyään suosittu kävely- ja pyöräilyreitti. Lapset fillaroivat melkein 5 km ylämäkeen, Kalle ja minä kiiruhdimme perässä jalan. Pysähdyimme välillä ihailemaan kumpuilevia maalaismaisemia ja vanhoja kaarisiltoja, jotta nassikat voivat toteuttaa oman käsityksensä paikan historiasta Minecraftiin – ajasta, jolloin reittiä vielä kulki juna.

Kun ruoka-aika alkoi uhkaavasti lähestyä, käännyimme takaisin, ja lapset viilettivät alamäkeen kypärät vinossa. Oli tekemistä pysyä heidän tahdissaan. Pistimme hölkäksi, Kalle ja minä. Lopun jyrkän ylämäen juoksimme kilpaa. Minua veti nelivetoinen supermoottorini, Kalle työnsi Nupun polkupyörää. Minä sain etumatkaa vähintään kolmisenkymmentä metriä. Parinsadan metrin päässä, melkein huipulla, kuulin hänen puuskutuksensa melkein korvani juuresta ja aloin hysteerisesti kikattaa. Toivotonta. Ensi kerralla hän joutuu ottamaan toisen lapsista reppuselkään, jotta minulla on edes jonkinlainen mahdollisuus voittoon.

Jokainen ihminen, joka tänään kapealla vaelluspolulla tuli vastaan, katsoi hymyillen silmiini, ja joka toinen tervehti. Tuntuu, kuin olisin tullut kotiin. Kerran, vuosia sitten, keskustelimme oppilaiden kanssa siitä, mikä on perusilme, ja voiko se olla jotenkin kulttuurisesti määrittynyt. Oppilaat olivat sitä mieltä, että Suomessa ei kuulu katsoa vastaantulijaa silmiin, eikä varsinkaan hymyillä tai tervehtiä ventovierasta esim. hississä. Kun pohdin ääneen, että että minä kyllä niin aina teen vaikka olenkin suomalainen, laskeutui luokkaan hiljaisuus. Sitten yksi rohkea, fiksu oppilas tokaisi: “No se nyt ei kerro vielä kulttuurista mitään, jos kadulla kulkee muutama outo, virnuileva ja ylipuhelias tyyppi.”

Äsken odotellessani pyykkivuoroani jutustelin ovensuussa seisoskelleen miehen kanssa. Aika kului rattoisasti ja sain selville, että Englannissa – kuten mm. Hollannissakin – on täysin hyväksyttävää nostaa pesukoneesta märät pyykit koneen päälle omistajaansa odottelemaan, mikäli tämä ei ole ajoissa niitä koneesta poistamassa. Hunstantonissa juttelimme pitkään naapureidemme kanssa, saimme rutkasti matkustusvinkkejä (mm. tulla kurkkaamaan tänään patikoimamme Tissington trail), naurua, vinkkejä kohteliaaseen ja korrektiin saunakäyttäytymiseen sekä heidän yhteystietonsa, jos joutuisimme ongelmiin. “Oikeasti. Voitte hyvin soittaa, jos on jotain, missä kaipaatte apua!”

Niin, täällä en tunne olevani outo, virnuileva ja ylipuhelias tyyppi. Itse asiassa täällä olen täysi tavis.

Kuvat eivät suostu ylittämään verkon asettamia haasteita, joten palaan myöhemmin siihen, mihin pyykkiruljanssi tällä kertaa päättyi.

Kielillä puhuen

“Äiti, osaatko sä sanoa jotain mun maan kielellä?” kysyi Natiainen, kun olin eilisiltana kyynärpäitä myöden tiskivedessä.

“Mm.. Enpä taida. Sun täytyy varmaan opettaa mulle jotain. Mikä on ’tiskata’?”

“Soun.” [toim. huom. Sanat kirjoitettu mahdollisimman tarkkaan suomen kirjoitusasua seuraillen – lausunnan mukaan]

“Okei, soun. Mikä sitten on ‘minä’?”

“Maik.” Vastaukset tulivat epäröimättä, ja hetken tuntui irrationaalisesti siltä, että kieli tosiaan oli olemassa. Kieli, joka hänelle oli itsestään selvä mutta josta minä en tiennyt mitään.

“Maik soun.”

“‘Minä tiskata’?! Ethän sä nyt niin voi sanoa. Sun pitää taivuttaa sen mukaan, kuka on tekemässä. Nyt siis sano: ‘Maik souna’. Huomaatko, melkein sama, mutta vähän erilainen, kun se tarkoittaa ’tiskaan’ eikä ’tiskata’.”

“Maik souna'” toistan kuuliaisesti, ja Natiainen nyökkää tyytyväisenä: hänen vanha äitinsä oppii vielä jotain. Vähän hidas se on jo liikkeistään, mutta kyllä se jotain oppii, kun vääntää rautalangasta.

Opetettuaan vielä muutaman sanan, joiden joukossa olivat mm. ‘jalkapallo’ (“Tää on, äiti, vähän monimutkainen, et varmaan yhdestä kerrasta muista sitä, mut voin sitten kertoa uudestaan, niin vähitellen jää mieleen”) sekä donitsi (“Tää menee helposti sekaisin ton jalkapallon kanssa, siksi se kannattaa opetella tässä samalla”) Natiainen ottaa oppilaslähtöisemmän näkökulman: “Mikä on susta kivointa? Voin sitten opettaa sen sanan.”

“Lapset. Sen sanan mä haluaisin tosiaan osata.”

“Oulak.”

“Maik oulak.”

“‘Minä lapset’?! Äitiii, etkö muista, että sun piti taivuttaa?!”

Ja kun hän kertoo minulle, miten hänen maansa kielessä omistusmuodot jäsentyvät, en voi lakata ihmettelemästä lapsen aivojen toimintaa. Kunpa pystyisin edes murto-osaan samasta kapasiteetista! Aiemmin päivällä, kävellessämme kohti autoa Sandringhamin linnan pihalta – kuningattaren kesämökkipahanen, vain muutama sata ikkunaa ja giganttinen puutarha pikkujärvineen – Natiainen hyppeli vieressäni ja sanoi yhtäkkiä:

“Äiti, what day is it today?!”

Katsahdin Kalleen, joka kohautti olkapäitään ilmaisten selvällä kallenkielellä: en minä vain sille ole opettanut, ja vastaisin: “It’s Friday, honey.” Natiainen tutki kiven sammalkuvioita ja mutisi: “Yes, Friday.”

Hunstanton Beach, jossa sorsat kaakattavat tyytyväisinä, päät kallellaan metrin päässä saalistajan nenun päästä lainkaan ymmärtämättä katsovansa silmiin satoja vuosia geneettisesti kehiteltyä sorsantappajaa

“Good heavens, no!” naapurimme purskahtavat nauruun ja neuvovat, että leiripaikan saunaan ei todellakaan voi mennä alasti. Koska mies on viettänyt aikaa Suomessa, hän osaa myös kertoa, ettei saunaa voi säätää lämpimämmälle, eikä kiuas kestä vettä. Tunnen oloni boheemiksi, yliliberaaliksi skandinaaviksi pakatessani penseänä uikkareita kassiin ja pohtiessani, mitä korkea lämpötila tekee biksujeni elastaanille – kunnes muistan, että saunassa lienee korkeintaan 40 astetta lämmintä.

Altailla on kylmä. Lapset kipittävät huulet sinisinä vesiliukumäeltä toiselle, uivat ja polskivat sydämensä kyllyydestä, koko keho kananlihalla, rimppakintut. Ehkä vielä viisi minuuttia, ja sitten täytyy ottaa tylsän äidin rooli ja keskeyttää leikit, ennen kuin joku kasvattaa jääpuikkoja silmäripsiinsä. Itse olen valvojan roolissa: kävin aamun treenisession jälkeen uimassa, enkä enää halua altaaseen hytisemään edes nassikoiden seuraksi. Onneksi silti varustauduin bikineillä, sillä jotenkin olen kuitenkin onnistunut kastumaan kaulasta varpaisiin valvontapuuhissani.

Astellessani vesiliukumäen päättävälle minialtaalle varmistamaan, ettei se ole liian syvä Natiaiselle, jonka uimataito on vielä uudenkarhea, uimavalvoja heittää leikkisästi hymyillen: “You gotta go in there as well!” Nauran takaisin, ettei minua altaaseen saa kirveelläkään – on aivan liian kylmä. Hän yrittää sitkeästi muuttaa kantaani, mutta minä vain nauran ja pudistan päätäni: “No way, dude!” Yhtäkkiä hän kaappaa minua hartioista, halaa minut kylkeään vasten ja sanoo nauraen vain vitsailleensa. Tunnen, miten silmäni laajentuvat lautasiksi, ennen kuin muistan, etten ole Suomessa – kansainväliset reviirirajat pätevät. Kun hän irrottaa otteensa, olen saanut ilmeeni takaisin kuriin ja hymyilen ystävällisesti ilmoittaen hakevani jääkalikoiksi muuttuneet lapseni syömään. Kun askellan kohti liukumäen allasta, kurkistan kuitenkin olkani yli aurinkotuolilla istuvan Kallen suuntaan – kai hänestä on hyväksyttävää, että puolialaston uinninvalvoja halaa ensitapaamisella hänen bikineihin sonnustautunutta vaimoaan? Mutta Kalle vain takoo kännykkäänsä – allasalueella toimii netti.

Kulttuuriset soveliaisuussäännöt ovat äärimmäisen kiinnostavia. Ei ole tapana näyttäytyä kanssaihmisille alastomana peseytymistilanteessa, mutta on täysin hyväksyttävää kaapata puolialaston muukalainen kainaloonsa niin, että tämän rinnat litistyvät vasten kaappaajan kylkeä? (Oletan niin, koska kukaan täydellä allasalueella ei tuijottanut meitä mitenkään alta kulmain – edes oma aviomieheni.) Ei niin, että se minua olisi haitannut – halailen itsekin mielelläni – mutta onhan se nyt varsin selkeä ristiriitaisuus…

Kokonaisia päiviä Englannissa: 2
Tilanteita, joissa kanssaihmiset ovat spontaanisti tulleet jutustelemaan: 9

Kuvia

The Broads, jossa pikkuruiset puput pakenevat hurjaa, kultaturkkista saalistajaa, harmaaoravat säksättävät muinaisissa tammissa ja jokiveneet putputtavat menemään piskuisia vesireittejä pitkin

Mutkitteleva tie on niin kapea, että auton helmat hipovat heinikkoa kummallakin puolen tietä. Puut kurottelevat yllemme. Nopeusrajoitus on 40 mailia eli n. 60 km tunnissa. Siellä täällä on ohituspaikkoja, jotka useimmiten ovat hiekkapengertä n. 45 asteen kulmassa tiehen nähden. Kylmää ajatellakin, mitä korkealle autollemme tapahtuisi, jos yrittäisimme mahduttaa toisen puolen renkaat hiekkaliuskalle. Onneksi vastaan tulee vain pari autoa, ja kuskimme onnistuu erehtymättä löytämään jonkinlaisen levenemän ohitusta varten. Minä toimin niin kuin pelkääjän paikalla vain voi, eli suljen silmäni ja toivon parasta, kun autot matelevat sivupeilit melkein suukottaen toistensa ohitse. Juuri, kun alan olla varma, että navigaattori on ohjannut meidät harhaan (jos seikkailuretkeä keskellä englantilaista maaseutua nyt ikinä voi kutsua sanalla “harhaan”), avautuu tammiseinämässä aukko aurinkoiselle nurmikentälle – How hill. Löysimme sittenkin perille.

The Broads on yksi Englannin kansallispuistoista – erikoinen pienistä joista ja suoalueista koostuva kosteikko, jossa asustaa kuningaskalastajia, saukkoja ja erinäisiä perhoslajeja. Vasta kuutisenkymmentä vuotta sitten tutkijat saivat selville, että se itse asiassa on kokonaisuudessaan ihmisen kädenjälkeä: keskiajalla alueelta nostettiin turvetta, ja vesi valui kaivuupaikoille. Patikoimme jokivartta veneilijöille vilkutellen ja yrittäen tunnistaa kaikki polunvarren kasvit. Kun pysähdymme evästauolle ikivanhan, tuijamaisen puun siimekseen (“Äitiii! Koska syödään?! Mul on kauheeee nälkä!”), koira venyttää koipensa pitkäksi viileään nurmikkoon ja läähistää jaloissamme kasvoillaan hullunkurinen, onnellinen koiranvirne: kaneja, kaneja kaikkialla!

Toinen päivä vasemmanpuoleista liikennettä meneillään. Kalle ottaa kuviot tapansa mukaan äärimmäisellä rauhallisuudella. Ensimmäisessä kolmessa monikaistaisessa liikenneympyrässä en voinut vastustaa kompulsiotani sanoa: “Pysy koko ajan vasemmassa laidassa, niin ei voi mennä mikään vikaan.” Onneksi viranomaisetkin olivat huomioineet tumpeloivat turistikuskit ja muistuttivat meitä muutaman sadan metrin välein: “Links fahren!” tai “Drive on the left!” Vain kerran kuulin kuskini suusta vaimean kirosanatulvan, kun lähestyimme Wroxhamin kaunista pikkukaupunkia, ja edessä oli kaksi melkein toisissaan kiinni olevaa pikkiriikkistä liikenneympyrää. Onneksi ylimääräistä aivotoimintaa tarvittiin mahdollisimman vähän, kun molemmista liikenneympyröistä mentiin vasempaan, eli ensimmäisestä liittymästä ulos. Parinsadan metrin päässä, ylittäessämme jyrkän 1600-lukuisen sillan, Kalle taas jo hymyili leveästi.

Statistiikkakuriositeetti eilispäivän saapumisesta Britteinmaalle:

Kilometrejä takana Englannin maaperällä: 2
Varoitusmerkkejä/muistutuksia vasemmanpuoleisesta liikenteestä: 9
Aiheutettuja kolareita: 0

Ravintolan pyöreässä kulmasohvassa kahden tanskalaismiehen ja yhden saksalaispariskunnan välissä, ikkunan ääressä, ilta-auringon kultaamien kumpupilvien alla ja vaahtohahtuvaisten aaltojen yllä

Laiva keinahtelee Pohjanmeren valtavien maininkien tahdissa hitaasti edestakaisin. Rivistö merestä esiin pistäviä tuulimyllyjä johtaa horisontissa siintävälle öjynporauslautalle. Aurinko laskee rannattoman meren taa. Matka kohti Englantia on alkanut.

En ole koskaan ollut laivamatkailun ylin ystävä. Itse asiassa äskeinen lausahdus oli niin vahvasti ilmausskaalan kohteliaasta päästä, että rehellisyyden nimissä on sanottava, etten juurikaan kestä laivassa oleskelua. Tässä ravintolan sivupenkissä istuessani ja kuunnellessani trubaduurin pehmeää ääntä kasvoni kuitenkin vetäytyvät kestohymyyn. Tähän asti matkamme on ollut seuraavan välipysähdyksen kiivasta tavoittelua, aikataulutettua etenemistä kohti sovittuja tapaamisia, järjestettyjä jatkoyhteyksiä. Tänä aamuna vein Taran ekinokokkoosilääkitykselle esbjergiläiselle eläinlääkärille, ja illalla rullasimme lauttaan, joka vie meidät aamuksi Harwichiin Lontoon pohjoispuolelle. Siitä alkaa meille tyypillisempi matkustustapa: sinne, minne nenä näyttää. Ja niin on kasvoillani jatkuva hymy.

Laivan check-in-luukulla jouduimme tähänastisen matkailuhistoriani toiseksi tiukimpaan syyniin – vain Israelin Eilatissa on ollut tiukempaa. Koko miehistön passit käytiin tarkasti läpi (vaikka liikumme EU-maasta toiseen), koiran mikrosiru luettiin ja lemmikkipassi rokotuspäivämäärineen tarkistettiin huolellisesti. Sähköä ei matkan ajaksi autoon saatu, mikä johtaa luonnollisesti siihen, että lähestulkoon kaikki, mikä jääkaapissa on, uhkaa mennä huonoksi pitkähkön matkan aikana. Ennakoimme tätä, emmekä ostaneet enää uusia maito- tai lihatuotteita. Se vähä, mitä nälkäkurkien jäljiltä kaapissa vielä oli, pakattiin reppuun ja syötiin äsken piknik-tyyliin hytin lattialla samalla korttia pelaten (aasia, minä voitin – ihme kyllä – sekä fuskua, jossa siinäkin olin voittoisassa tiimissä – luonnollisesti).

Koira joutuu jäämään lauttamatkan ajaksi autoon, missä sitä saa onneksi käydä katsomassa ja ulkoiluttamassa ennalta määrättyihin aikoihin. Tästä johtuen teimme päivällä koko porukan voimin pitkiä ulkoilukierroksia tutustuen samalla kaupunkiin, ja koko jonotusajan treenautin Taraa autojonojen lomassa. Kun avuliaat prätkäkuskit kuudennen kerran toivat dummyn, jonka pudotin Tartsun haettavaksi (“oho, pudotin jotain, hakisitko” -käskyllä), koira juoksi miehen luokse, nappasi dummyn hänen sormistaan, kääntyi kohti minua ja katsoi olkansa yli äimistynyttä prätkäjätkää ilmaisten selvällä koirankielellä: “Do you mind?! Yritän tehdä töitä tässä…” Päätin jättää esineharjoitukset sikseen, kun dummya kanniskelivat enemmän kohteliaat kanssaihmiset kuin treenattava koira. Niinpä siirryimme liikunnallisiin temppuihin, ja puoltatoista tuntia, kolmea nakkia ja puolta juustosiivupakettia myöhemmin Taran keskittymiskyky alkoi selvästi herpaantua. Jesh – tehtävä suoritettu! Lapset olivat treenausapuna ison osan aikaa, joten hekin simahtivat tyytyväisinä sänkyihinsä muutaman korttipelikierroksen ja yhden intensiivisen Harry Potterin täyteisen luvun jälkeen.

Taidan hakea itselleni kupillisen teetä ja etsiytyä sitten takaisin hyttiin ja Armaani kainaloon. Huomenna alkaa seikkailu.

Päivän statistiikka-annos, joka kertoo selkeästi, miten kylmä on toistaiseksi ollut:
matkapäiviä: 4
ostettuja jätskejä: 6

Esbjerg, jossa Atlantilta puhaltava hyytävä tuuli tanssittaa auton vieressä seisovan tammen oksia saaden sen soittamaan nitisevän konserton auton kylkeä vasten

Ah villasukat, nuo leirielämän perusvaruste. Itse kudon pieniä ja näpsäköitä, koristeellisia sukkia. Kallen kummitäti teki meille vuosia sitten joululahjaksi suuria, paksuja saapassukkia, jotka ulottuvat melkein polveen saakka. On sanomattakin selvää, että varpaani rakastavat niitä paljon palavammin kuin söpöilysukkia. Jyllannin länsirannikolla tuulee aina. Seison auton keittiössä ja tiskaan. Ovi on avoinna, jotta linnunlaulu pääsee paremmin sisään. Tuuli kiertää jalkojeni ympärillä, ja toivotan sen hymyillen tervetulleeksi. Villasukkapanssarin läpi se ei pääse puskemaan.

Kommellussaldo tällä hetkellä: 4, matkapäiviä: 3.

Päivä 0, kommellus 1: hehkun rele posahti, aiheutti oikosulun ja tappoi akun. Kiitos Karavaanarin tiepalvelu ja Vehon mahtava huoltopäällikkö!

Päivä 1, kommellus 2: autoon ei tule sähköä. Kalle tutkii tilannetta, eikä mittareineen löydä mistään vikaa. Hän purkaa auton osiin etsiessään jotakin piilotettua sulakerasiaa, joka selittäisi, miksei kojelaudan ulkoisen sähkön merkkivalo pala. Tunnin päästä (auton sisäosat kvarkeiksi ositettuina) hän purskahtaa nauruun, ja sanoo, että merkkivalon ledi paloi. Olimme kaikki niin onnellisia todellisen syyn vähäpätöisyydestä, että siivosimme kaiken takaisin ilman moitteen sanaa.

Päivä 2, kommellus 3: ajaessamme Fredrikshavnin lauttaan yksi viereisen aidan tolpista kallistui tuulessa ja naarmutti auton kylkeä (ei onneksi pahasti).

Päivä 3, kommellus 4: Kalle ja lapset olivat jätskiostoksilla lautalla Göteborgista Fredrikshavniin. Kauppa ei hyväksynyt hänen luottokorttiaan. Seuraavana aamuna Kalle yritti maksaa Quick Stop -leirintämaksua Aalborgissa. Sama tilanne. Minun korttini toimi hyvin. Ajaessamme kohti Esbjergia tiedonlouhintaan perehtynyt mieheni alkoi epäillä, että pankilla on käytössä jokin algoritmi, joka skannailee tilitapahtumia, ja puuttuu poikkeavaan käyttöön. Josko se olisi havainnut Ruotsin tankkaamisoperaation ja sulkenut kortin? Soitto pankkiin varmisti asian: juuri näin oli asiain laita. Ruotsissa on tankkausrajana 300 kruunua. Se tarkoittaa, että asuntoauton tankin saa täyteen vasta, kun kortin on vinguttanut automaattiin kolme kertaa. Pankin algoritmi havaitsi poikkeaman kortinkäyttötottumuksiimme nähden ja sulki kortin. Aika siistiä!

Miehistö kahvi-/herkkuhetkellä.

Iltatreeni lenkin jälkeen juhannuksena Kungälvissä. Lapset istuvat kannolla ja syövät iltapalaa.

Lautalla Göteborgista Fredrikshavniin tuulee.

Netti toimii – periaatteessa.

Tanskalaista erikoisherkkua: leivän päälle laitettavia suklaalaattoja.