Dunnottar Castle, jossa lokkiyhdyskunnan itsepintainen kirkuna muistuttaa linnan todellisista omistajista ja jossa tuuli peittää alleen sen inhimillisen historian, joka joskus muovasi tätä tilaa.

Certain works have the power to root us to the spot. We are compelled to stop without knowing why. It is not always in front of a painting that seems attractive at first sight. At this point our aesthetic opinion is of no importance. From the outset we feel quite simply that the work is stronger than we are. It commands our respect and sometimes induces an emotion so powerful as to be disconcerting.
— Françoise Barbe-Gall: How to look at a painting. 2010. S. 57.

Tämä ehdottoman lempirantakirjani sitaatti osuu täydellisesti sekä siihen, miten taide toimii, että tapaan, jolla luonnon käsittämättömiä ihmeitä lähestyn. Ihmisen rakennelmillakin voi olla katsojaan sama vaikutus: on pysähdyttävä sen suuruuden edessä, otettava vastaan sen äkillinen muurinmurtaja läpi omien suojarakennelmien ja hyväksyttävä, että itse on pieni ja vähäpätöinen edessä aukeavan näkymän ikiaikaisuuden edessä.

Dunnottar Castle seisoo jyrkänteen laella ja tähyää väsymättömänä Pohjanmeren aalloille. Sen ikivanhaan historiaan on kuulunut mm. Mary Queen of Scots, William Wallace ja Whigien vankeusrangaistuksia, mutta tunnetuin linna on siitä, miten se onnistui puolustautumaan Cromwellin hyökkäystä vastaan ja pelastamaan Skotlannin kruununjalokivet. Mutta vaikka historia on kaikkialla ympärilläni – hengitän sitä väkisinkin sisääni jokaisella hengenvedolla – se on silti jotenkin toisarvoinen linnan ja sen ympäristön silkan olemassaolon rinnalla. Linna, jyrkänne, meri, taivas ja niihin saumattomasti liittyvä lokkien liito on osa todellisuutta, joka on mittaamattomasti voimakkaampi, mittaamattomasti suurempi kuin mihin minä milloinkaan kykenen. Mittaamattomasti enemmän kuin pelkkä ihmisen pikainen kulku halki ajan.

Samoin kuin yksilöllinen taideteos kietoo tämä ympäröivä todellisuus minut hiljaiseen vaippaansa, jossa ihminen on pelkkä ärsyttävä loinen, joka rakentaa kivikasoja ja kaivaa tunneleita todellisuuden ytimeen. Ja kun lokki kirkuu varoitushuutonsa ja kaartaa alas pommittaen pesäänsä mukauhkaavaa koiraa, roiskeita lentää sekä Nupun että omille kasvoilleni. Se tuntuu oikealta – juuri sen verran arvostusta tämä paikka minulle jakaa. Sille on kerrassaan yhdentekevää, olenko päässyt nauttimaan sen henkeäsalpaavasta upeudesta vai en. Minä olen ohikiitävä vierailija tässä todellisuudessa, josta minä aivoni äärimmilleen ponnistaen kykenen ymmärtämään parhaimmillaankin minimaalisen fragmentin.

Ja kuten morsiuspari, joka poseeraa kuvaajalle jyrkänteen laelta avautuvaa maisemaa vasten, minäkin nojaan hetken siihen jykevään monimutkaisuuteen, mikä on Dunnottar Castle, lainaan sen merkitystä omalle elämälleni.

Automme sivuoven lokerossa on karttakirja, jonka sivulla 57 Dunnottar Castle on ympyröity ja viereen kirjoitettu kiireisellä käsialalla: “upeat maisemat!” Ja kun paluumatkalla kiipeämme polun portaita muiden turistien joukossa, hyrähdän hiljaiseen nauruun elämän absurdien yksityiskohtien vuoksi: kartassamme tämä majesteettinen paikka näyttää pelkältä epäsymmetriseltä ympyrältä – yksi vähäpätöinen pikkuseikka suurella matkallamme ympäri Euroopan. Onneksi maailma opettaa minua yksinkertaista, iskee muurinmurtajalla päin kasvoja, jotta pysyn lestissäni ja muistan, kuka kenellekin on merkityksetön, näkymätön yksityiskohta.