Santillana del Mar, jossa iloinen puheensorina kilisee illassa, ja keskiaikaisilla kaduilla lähipellon kulotuksen paksu savu kulkee

Tara kantaa koriaan ja hypähtelee vierelläni. Se on kärsimätön ja hajamielinen – sen tarkkaavaisuus on kokonaan suuntautunut kulkukissojen vainuamiseen, jota ärsyttävä kanniskelutehtävä häiritsee. Kun kori on kolmannen kerran pamahtanut maahan ja koira sännännyt pusikkoon, napsautan Taran remmin päähän ja kiedon sen vyötäröni ympäri ennen kuin pyydän koiraa taas nostamaan kantamuksensa mukaan. Kärsivällisyys maan perii. Niin koirien, lasten kuin oppilaidenkin kanssa. Nyt en ehdi ennakoimaan koiran syöksyjä, koska minulla itsellänikin on tehtävä: etsiä leirintäalueelta toimiva viemäri.

Olemme nimittäin lähdössä kohti Andorraa, ja auton harmaavesitankki pitäisi parin päivän seisoskelun jälkeen saada tyhjennettyä. Sitä varten on leirintäalueilla oma paikkansa, mutta sen tukkii kuorma-auto. Monen monen monta kuorma-autoa, joissa kaikissa lukee Eurociné tai Movie truck. Ja yhtäkkiä ymmärrän, mitä viime päivinä tapahtui.

Olin torstaina iltalenkillä Taran kanssa. Koska vasta toivun flunssasta, kävelin juoksun sijaan reippaasti pitkin Santillana del Marin keskiaikaisia kujia, ja kun edessä avautui mukava aukio, tervehdin kädenheilautuksella sen laidalle parkkeerannutta guardia civil -partiota ja päästin koiran irti koulutusta varten. Kulkukissat kiinnostivat Taraa enemmän kuin minä – en ollut osannut aavistaakaan löytäväni niin hienoa koulutusaukiota, joten mukana oli vain kuivattua peruspalkkaa kunnon kinkkujuustonakkiherkun sijaan. Näin ollen minun piti tehdä itsestäni kiinnostava. Käytännössä se tarkoittaa askelrytmin rikkomista oudoilla hypähtelyillä ja äkkinäisillä suunnanmuutoksilla. Tarvittaessa menen piiloon. Tämä kaikki on luonnollisesti hyvin naurettavan näköistä, mutta minua ei haittaa hiukkaakaan vaikuttaa ääliömäisen omituiselta, kunhan koira (tai lapset tai oppilaat) sen jälkeen toimii häiriöttä – ilman, että minun on kertaakaan tarvinnut tappaa kenenkään motivaatiota tehottomalla marmatuksella. Ja niin minä loikin ja pyörähtelin aukiolla. Ja abracadabra, Tara hypähteli vieressäni kieli suupielestä roikkuen ja silmät innosta tuikkien: Jee, hauskaa! Mitä me tehdään?! Tehtävä suoritettu. Seuraamiskuviot voivat alkaa.

Olen hionut seuraamisen u-käännöstä, koska tehdessäni sen vasemman kautta, Tara aina törmäsi jalkaani. Vaan hah, jo muutaman uukkarin jälkeen käännös sujui erinomaisesti. Palkkasin koiraa hassuilla piukkelehtimiskäskyillä, rapsulla ja tylsällä kuivaherkulla. Tara keskittyi loistavasti, joten uskaltauduin jatkamaan ja hassuttelimme ammuskelukäskyllä ja erilaisilla kierähdyksillä, kunnes lopetimme treenin muutaman metrin takatassuilla kävelyyn ja kahden tassun yläläpyyn. Olimme molemmat kuumissamme ja onnellisia. Loistotreeni!

Kun kytkin koiran ja nostin katseeni, huomasin meidän taas keränneen aukion laidat täyteen katsojia. Ravintolatyöntekijöitä essut edessään, tarjoilijoita tarjottimineen, lapsiperheitä, joissa taaperoiden vieressä kyykkivät äidit osoittelivat Taraa ja puhelivat jotain lapsilleen, eläkeläisiä iltakävelyllään. Ja lisäksi ryhmä katselijoita, jotka eivät kuuluneet joukkoon, mitä tulee pikkuruiseen keskiaikaiseen kylään Espanjan rannikolla: kymmenisen hyvin amerikkalaisen näköistä lihaksikasta nuorta miestä. Urheilijoita?

Tässä kohdassa treenisessiota minuun iskee yleensä halu hilpaista paikalta. Yhtäkkiä luen ihmisten kasvoilta kaiken hölmöilyni, ja siksi on hyvä, että näyttämöllä seistessä katsomo on yhtenäinen, pimeä massa. Liisteröin jep, olen hullu koirankouluttaja, lähdenkin tästä nyt omiin eksentrisiin puuhiini, hauskaa illanjatkoa vain teillekin -ilmeen kasvoilleni ja napsautin sormiani saadakseni Taran taas kiinni jalkaani, kun suuntasimme urheilijamiesten ohi kujalle ja pois aukiolta. He katselivat minua ja koiraa, kädet heiluivat keskustelun tahdissa ja viittoivat suuntaamme vähän väliä. Puolen korttelin päässä vilkaisin taakseni. He seisoivat edelleen paikallaan peräämme katsellen. Ja minä jatkoin matkaani kohti kotia ihmetellen, mikä meissä noin paljon kiinnosti.

Voi hitto miten lyhytnäköistä! Jos olisin vetäissyt sukanvarresta käyntikortin ja iskenyt sen miesten kouraan, Taralla olisi varmasti nyt miljoonasopimus Hollywood-leffan sidekickinä. Altamirasta, eli muinaisia seinämaalauksia sisältävästä luolasta, jota mekin tänne olemme tulleet katsomaan, nimittäin tehdään Hollywood-produktiota. Näkökulmana tulee kuulemma olemaan luolan löytäjien tarina. Luola itsessään on nykyään suojeltu ja yleisön saavuttamattomissa, mutta Santillanaan on rakennettu sen toisinto samoja tekniikoita käyttäen, ja koko äärimmäisen hieno museokompleksi sisältää myös mittavan ja mukavan hands-on -tyyppisen näyttelyn muinaisten ihmisten elämästä.

Kun perjantaina tulimme museosta ulos ja Nuppu hyppeli vierelläni miettien vastausta koulutehtävän kysymyksiin (Miksi luolamaalaukset tehneet ihmiset kuolivat yleensä 30 ikävuoteen mennessä? Miksi on vaikea tietää, mihin tauteihin he kuolivat? ) ja paapatti juuri visentinmetsästyksen todennäköisistä vaaroista, pamahdimme ulko-ovesta keskelle valokuvaussessiota. Kaksi mustaa minä kuljetan arvovaltaista diplomaattia -Mersua oli parkkeerattu oven eteen, ja muutama pukumies seisoi ovien vieressä ja hymyili purukalustot välkkyen yhden pukumiehen pitelemälle kännykkäkameralle. Ehdin vasta reagoida astumalla automaattisesti sivuun kameran tieltä ja hymyillä miehille anteeksipyytävästi, kun eteeni jo astui Hulk-mittakaavaa hätyyttelevä mies olen turvamies ja te väistytte nyt, little lady -ilme kasvoillaan ja käsivarret harallaan. Nyrpistin hänelle nenääni ja väläytin ilkikurisimman hymyni tarttuessani Nuppua kädestä ja vetäessäni hänet mukanani nyt perääni naureskelevan hulkin ja mustien Mersujen ohi takaisin tielle. Ja siinäkin käytin ne arvokkaat 20 sekuntia ihmettelemällä, miksei tummennettuja ovia tukita, jollei haluta ihmisten tietämättään kävelevän keskelle pukumiesten valokuvaa sen sijaan, että olisin kaivanut takataskusta käyntikorttini ja tuupannut sen ohjaajan käteen (mä olen se hullu koiranainen, jonka sun näyttelijät eilen näki keskustassa ja jonka koiran sä haluat palkata miljoonalla töihin, eiks jeh?).

Vaan ei tullut meistä miljonäärejä tälläkään kertaa. Eikä minulla edes ole käyntikortteja. Muutenkin minusta tuntuu, että paremmin kuin 1800-lukuiseen draamaan soveltuisimme Tartsun kanssa vaikkapa siihen uuteen Star Wars -leffaan, jonka kuvausryhmään melkein törmäsimme Ring of Kerryllä, Irlannissa. Karvaisia, urisevia ja kuolaavia avaruusolioita setti pullollaan. No, ehkä ensi kerralla sitten!

Santiago de Compostela, jossa takanani pyhiinvaeltajan tukenaan käyttävä sauva kopsahtelee rytmikkäästi kadun kivetykseen

Pieni metallinen rasia kilahtaa, kun Nuppu ja Natiainen laskevat siihen euron kolikkonsa. Miehen kasvoille syttyy hampaaton hymy, joka pysyy sillä, kun kysyn, onko hänellä kylmä – haluaisiko hän kutomani villavanttuut? Kun hän puristaa vanttuut rintaansa vasten, hymy kasvoillani värjyy ja uhkaa kadota pilviseen arkisäähän. On synti ja häpeä, että kaksi euroa ja vanttuut sytyttävät tuollaisen onnen jonkun kasvoille. Jatkamme kävellen matkaa kohti kotia, ja hiljaisuus laskeutuu hetkellisesti yllemme. Hetken kuluttua Nuppu rikkoo sen sanomalla hiljaa:
– Se mies tuli ihan sairaan iloiseksi.

Ja kun Natiainen katsoo ylös minuun, hänen silmänsä kimmeltävät:
– Mua alkoi ihan itkettää, kun se oli niin onnellisen näköinen, vaikka me annettiin vain kaksi euroa ja lapaset.

Ikänsä erilaisiin vertaistukitempauksiin osallistuneiden lasten on edelleen vaikea ymmärtää, miksi jollakin on asiat niin paljon huonommin kuin meillä. Miksei jollain ole kotia lainkaan? Miksi joku on aina likainen ja näyttää nälkäiseltä? Miksi joku ei saa joululahjoja? Miksi joku joutuu elämään kädestä suuhun? Ja kun kerron, että yhteiskunnan antama turva voi riittää esimerkiksi pelkkään vuokraan, mutta kun sen jälkeen pitäisi vielä raapia kasaan rahaa kuitatakseen koko kuukauden muut laskut ja ruokamenot, lapset nyökyttelevät pontevasti. He ovat kuulleet tämän selostuksen monia, monia kertoja, sillä kysymykset toistuvat jotakuinkin samoina aina, kun pohdimme yhdessä, millaiset kuteet ostaa Lasten joulupuu -keräyksen 14-vuotiaalle pojalle, joka toivoi lahjaksi sporttimerkkisiä katulenkkareita tai t-paitaa, tai kasaamme lahjoituspakettia vaikkapa vastaanottokeskuksen lapsille. Ja vaikka tilanteen järjellä tietää, ei sitä silti ymmärrä. Se tuntuu niin väärältä.

Santiago de Compostelan katuja kansoittavat eri puolilta maailmaa saapuneet pyhiinvaeltajat. Rinkkojen laella keikkuvat simpukat, tämän pyhiinvaellusreitin symbolit, ja kadun ikkunoissa tuikkivat risteiksi ja simpukoiksi taivutellut hopeat sekä ristikoristellut mantelitortut. Kaupungin pitkä historia yhtenä kolmesta, keskiaikaisesta pyhiinvaelluskohteesta elää ja hengittää vanhankaupungin sokkeloisilla kujilla. Täällä, jos missä, luulisi olevan satoja vuosia kokemusta ihmisten erilaisuudesta. Siitä huolimatta käy niin kuin aina: kerjäläiset kierretään kaukaa, ja jos he tekevät aloitteen esimerkiksi pyytämällä rahaa, ohikulkijan kasvoille nousee nolostunut ilme. Olen itsekin ollut siinä monta kertaa: kollektiivinen syyllisyydentunteeni siitä, että pyytäjä on tilanteessa, joka pakottaa hänet pyytämään, on niin vahva, että tuntuu äärimmäisen nololta, etten vastaa hänen pyyntöönsä. Äärimmäisen pahalta, etten minä – vaikken missään nimessä rikas kuitenkin kaikilla mittapuilla hyväosainen – helpota hänen huonompaa tilannettaan. Ikinä en vielä ole sellaisessa tilanteessa ollut, jossa en olisi edes jotain pientä voinut antaa ja silti vielä saanut hankittua itselleni jokapäiväisen leivän pöytään. Ja silti minusta tuntuu, etten millään voi antaa kaikille pyytäjille. Ja niin minä tunnen oloni nolostuneeksi, kun hän pyytää. Hänen ahdistuksensa on minulle vaivaksi. Hänen kipunsa selviytymisen suppilopyörteessä aiheuttaa minun kermakakkuelämälleni hetkellistä haittaa.

Koko ajatus kuvottaa.

Perinteinen mantelipiirakka. Simpukankuoret olivat aluksi pyhiinvaeltajien matkamuistoja. Myöhemmin nähtiin symboliarvoa myös sillä, että simpukan vaot vievät samaan pisteeseen – kuin monet vaellusreitit Santiago de Compostelaan.

Kenties kerjäläisen rahallinen avustaminen on vastoin protokollaa (kuten minulle on monesti kerrottu), enkä totuuden nimessä suoraa rahaa kovin usein annakaan. Minä yksin en voi muuttaa vääristynyttä maailmanjärjestystä enkä edes sen yhden epätoivoiselta vaikuttavan ihmisen kohtaloa. Mutta minä voin kutoa lämpöisiä vanttuita ja sukkia, ostaa aterian, kun rahatilanne antaa myöden. Hymyillä niin kuin tasavertaiselle ihmiselle hymyillään. Ja joko ryhtyä itse politiikkaan tai äänestää sellaisia päättäjiä, joita lyhyistä vaalikausista ja puoluepolitiikan pyörityksestä huolimatta kiinnostaa myös pitkän tähtäimen hyvinvointi, pitkän tähtäimen ratkaisut.

Joten kun kuljen Santiago de Compostelan katedraalissa jumalan äidin kasvojen editse ja katselen kymmeniä tyhjiä rippituoleja, tiedän, että on monta asiaa, joiden vuoksi patsassyvennysten pyhimykset kurtistavat minulle moittivasti kulmiaan. Mutta ainakin siltä osin on omatuntoni puhdas, että tänään jonkun sormet ovat hivenen lämpimämmät. Ja samalla ehkä ruokin jonkun addiktiota kahdella eurolla, tai ehkä autoinkin hankkimaan lounasta. Ja pyhimysten kaikkinäkevien silmien alla minä katson uhmaavasti takaisin. Sillä niin teen vastakin kuin olen kuullut sanottavan:

If one has the choice of doing the kind thing and the right thing, one should always pick the kind thing. That way, one will always do the right thing.

Matkalla nelijalkaisen kanssa

Helle, asuntoauto ja koira eivät ole kovin hyvä yhdistelmä. Käytännössä Taraa ei voida jättää yksin autoon lämpimillä ilmoilla edes lyhyen kauppareissun ajaksi – Välimeren aurinko on armoton. Kattoluukut avaamalla saadaan sisätiloista kohtuullisen miellyttävät, mutta todellinen viileys vaatii suuren sivuikkunan raottamista. Suurten kauppojen pihoille on kyllä autoille rakennettu aurinkokatokset, mutta korkea asuntoauto ei mahdu sellaisen alle. Kun Espanjassa joka neljäs on työtön ja moni taistelee epätoivoisesti riipiäkseen jokapäiväisen leivän pöytään, ei tunnu hyvältä idealta jättää auton jättimäistä ikkunaa auki edes vartiokoiran kera. Tilaisuus kun tunnetusti tekee varkaan. Näin ollen joku jää aina autolle koirulaisen seuraksi – tai vaihtoehtoisesti Tara tulee mukaan.

Koirakulttuuri Espanjassa ja Portugalissa vaikuttaisi eroavan selkeästi esimerkiksi Brittein saarista tai Pohjoismaista. Esimerkiksi Madridissa koirat eivät ole tervetulleita busseihin tai metroon. Kun leirintäalue oli 8 km keskustasta, Kalle oli poikkeuksellisesti lomalla ja ilma oli liian kuuma, jotta päivittäinen 16 km:n patikka 9 tunnin kaupunkireissun lisäksi olisi tuntunut mielekkäältä, maksoimme taksin heittämään meidät kaupungille ja takaisin kolmena peräkkäisenä päivänä. Se napsaisi budjetista kolminkertaisesti sen, mitä metromatka olisi ottanut. Pienet, laukkuun mahtuvat koirat olisi kuitenkin saanut julkisen liikenteen kulkuvälineissä mukana kuljettaa. Allergiasta ei siis voinut olla kysymys, kun kieltoa säädettiin.

Brittein saaret vaativat koiran maahantuonnin kannalta muutaman kevätjuhlakierroksen: normaalin EU-käytännön (mikrosiru, koirapassi, vähintään kuukauden voimassa ollut rabies-rokotus) lisäksi koira tulee olla lääkitty heisimatoa vastaan ekinokokkoosi-pillereillä ja asiasta tarvitaan eläinlääkärin merkinnät lemmikkipassiin (eli sama protokolla kuin Suomessa). Lemmikin saa kuljettaa maahan vain tiettyjä, viranomaisten hyväksymiä reittejä ja lauttayhtiöitä käyttäen, ja vaikka kaikki edellä mainittu olisi hoidossa, koira ei pääse maahan lainkaan, jos se viranomaisten mielestä edustaa vaarallista rotua (esim. fila brasileiro). Kun koiran lopulta on saarille saanut, alkavat kuitenkin koiranpäivät: karvainen kaveri pääsee mukaan lähestulkoon joka paikkaan, ja kulttuurissa koiria kohdellaan arvostavasti – koirat ovat pääsääntöisesti hyvin koulutettuja, ulkoilevat vapaina, ja kanssaihmiset pysähtyvät taajaan ohi kulkevaa koiraa kehumaan. Koirat ovat myös useimmiten rotukoiria – en itse asiassa muista nähneeni yhtään sekarotuista, mutta mieti toki tarkkaan, päätätkö luottaa hataraan muistiini…

Espanjassa ja Portugalissa näkee paljon sekarotuisia, massiivisia ja hurjannäköisiä koiria, jotka ryskyvät ärjyen aitaa vasten, kun kuljemme ohi. Ikänsä koiraperheessä asuneet ja omien koirien koulutukseen osallistuneet lapset ovat alkaneet säikkyä vieraita hurttia. Olemme siis harjoitelleet itsevarmaa kehonkieltä, joka kertoo raivoavalle koiralle, että itse tässä vain hoitelee omia asioitaan eikä ole minkäänlainen uhka. Se rauhoittaa sekä lasta että aitaan rymähtelevää koiraa. Monet koirista vaikuttavat vartiokoirilta, ja niitä kulkeekin teollisuusalueiden tonteilla vapaina iltahämärissä. Madridissa tosin näimme myös selkeitä seurakoiria, jotka ulkoilivat kytkettyinä omistajiensa rinnalla. Siellä oli myös keskitetysti enemmän rotukoiria kuin olen nähnyt Espanjassa missään muualla. En kuitenkaan varsinaisesti ihmettele, miksei suuria koiria saa kuljettaa pääkaupungin metrossa. En välttämättä itsekään ilahtuisi, jos työmatkallani vaunuun pelmahtaisi niitä Gerberoksen sukulaisia, joita olemme niin usein aitojen takana nähneet.

Sardiinipurkkeilun liikkuvan luonteen vuoksi olen jättäytynyt virallisista koiraharrastuksista matkan ajaksi. Toki harjoittelemme tavan mukaan tottelevaisuuskoulutusta edelleen päivittäin, mutta koiraharrastajien yhteistreeneihin en ole vielä matkalla törmännyt – en tosin niitä varsinaisesti ole etsinytkään. Itse asiassa en ole nähnyt yhtään koirakkoa tottiksen parissa koko matkan aikana. Koulutukselle on olennaista erinomainen häiriön sietäminen, mistä syystä pyrin aina käyttämään tilaisuuden hyväkseni, kun Tara on mukana vilkkaalla keskikaupungilla. Otamme aina tiukat seuraamiskuviot torien ja aukioiden vilinässä, nopeat ja ehdottomat pysähtymiskäskyt, pyörähdyksiä, kierähdyksiä, tavaroiden kuljettamista, nostamista ja emännältä pudonneen tavaran etsimistå ja noutoa sekä pitkän ja puuduttavan paikallaanmakuun minun puuhaillessani omiani muutaman metrin päässä. Saamme aina valtaisan yleisön. Tara osaa olla häiriintymättä, ja minäkin alan vähitellen oppia olemaan välittämättä videoivista kännykkäkameroista ja hymyhuulin tuijottavista ihmisjoukoista. Kovin tavanomaista ainakaan häiriökouluttaminen selvästikään kuitenkaan ei ole.

Kun kolme ja puoli vuotta päivittäin koulutettu koirani istuu kiinni vasemmassa sääressäni ja käskystä tarjoaa minulle remmiään välittämättä vierestä kävelevistä poliisihevosista, päristelevistä mopoista, juoksevista lapsista ja ihmismassoista, tuntuu äärimmäisen hölmöltä, etten saa kulkea sen kanssa kotiin metrolla tai bussilla. Etenkin, kun vieressä nainen tunki kaksin käsin pientä terrieriä vaaleanpunaiseen kuljetuslaukkuun, jonne se meni raivokkaasti räksyttäen ja leukojaan louskuttaen – ja haukku kaikui koko heidän matkansa alas metron portaita. Näiden säännösten valossa olen seuraavaksi ajatellut ottaa harjoiteltavaksi kassissa löhöilyn. Samalla treenaan habani kuntoon, jotta jaksan raahata jättimäisessä tenniskassissa makaavan, vajaat 30-kiloisen piskin alas portaita ja metroon ja taas takaisin auringonvaloon. Mutta jos sillä säästää kolmessa päivässä 80 euroa matkustuskuluja (eli neljän päivän asumiskustanukset), se voisi olla kaiken vaivan arvoista.

Happy Halloween!

Pyhäinpäivän aattona Sardiinipurkki muuttuu Kammorasiaksi…

Epäonnen enteitä on ilmassa…

Ja aaveet keinahtelevat iltatuulen partnereina…

Pöytä on katettu verisellä matokastikkeella, silmämunilla matopedillä, ruskeilla ällöhirviöillä ja verimössöllä, johon dipata kuivattuja myrkkymuratin lehtiä. Maljoissakin kelluu silmämunia…

Kammotuksen perhe on kokoontunut päivällispöydän ääreen…

Matoja…

Päivällisen jälkeen Kammotukset kokoontuivat katsomaan piirrettyjä…

… kammottavia piirrettyjä… Mukana kaikkein kaamein Kammotus:

Eli Isäkammo, joka tänä Halloweenina päätti pukeutua nörtiksi. “Nää housut ei nouse tarpeeksi korkealle…” hänen kuultiin mutisevan pimeydestä.

Madrid, jonka metroissa kammottavat puolihirviöt lymyävät, ja kaksi valkotukkaista pikkumonsteria kantaa laukuissaan tarvikkeita Halloween-juhlien järjestämiseen

Eilen illalla jätimme haikeat hyvästit suomalaisretkikunnalle, ja tänään palasimme kouluun ja normaaliarkeen tutustumalla Museo del Pradoon. Se oli valtava. Ja valtavan upea. Katselimme mm. Rafaelin, Tizianin ja Velasquezin maalauksia pari tuntia, mutta sitten hyytyivät kaikkien koivet (marssittuamme ympäri kaupunkia 9 h päivässä viimeiset kolme päivää, olimme kaikki hieman normaalia huonommassa hapessa) ja suuntasimme El Corte Inglesiin hakemaan tarvikkeita illan Halloween-juhliamme varten – verta, hämähäkinjalkoja ja suolenpätkiä monessa eri muodossa).

Madridista mainostettiin etukäteen kaupungin kuuluisia puistoja, ja niihin tutustuimme tällä viikolla toden teolla. Kiertelimme viheralueita ja pikkuruisia kahvilakatuja, ihmisvilinään peittyneitä aukioita ja pari museota. Lopputulema:

Minä: “No mikä oli parasta Madridissa?”
Lapset: “Suomalaisretkikunnan hotellihuoneen nopea netti!!
Kalle (kaihoisasti huokaisten): “Oikea vessa…” (Sekin löytyi ko. hotellihuoneesta.)

Sardiinipurkin Madrid TOP 5:

1. Loistoseura.

2. Parque de el Retiro, eli Madridin Central Park, johon kerääntyi paikallisia urheilemaan ja lueskelemaan ja joka veti turistien lisäksi sankoin joukoin koulu- ja päiväkotiryhmiä. Kaunis, suuresta ihmismäärästä huolimatta rauhallinen puisto.

3. Erinomainen ulkoilusää: lokakuun viimeisinä päivinä päivän huippulämpötilat n. 24 asteessa, varjossa selvästi viileämpää. Aamulla ihanan pirtsakka + 11 C.

4. San Miguelin kauppahalli (joka on kuvan Plaza Majorin vieressä): Madridin parhaat sapuskat!

5. Superkuriositeettina 2200 vuotta vanha egyptiläinen temppeli, Templo de Debod, jonka egyptiläiset lahjoittivat kiitokseksi espanjalaisten avusta Assuanin padon rakentamisen yhteydessä. Vika paikka TOP 5:ssa siitä syystä, että suurista lupauksista huolimatta muumioita ei paikalla nähty.

Madrid, jossa ilmassa kihisee jännitystä – seuraavaa suomalaisretkikuntaa odotellaan kärsimättöminä

Tänään on treffipäivä Madridissa – iltapäivästä laskeutuu kone, jota yritämme päästä vastaan. Lapset eivät malttaisi paikallaan pysyä. Sen verran on kuitenkin jaksettu keskittyä, että koulua ahkeroitiin triplanopeudella: lasten tiimi ansaitsi tänään uuden pelipäivän saavuttaessaan Khan Academyssä 50 000 pisteen yhteistuloksen ennen aikuisten tiimiä. Intensteetti on melkoinen, kun Nuppu hiljentää Natiaista (joka juuri tiedustelee, oliko tehtävässä vaadittu fewer than sama asia kuin less than ja greater than sama kuin more than) kyetäkseen keskittymään etsimään alkulukuja ja yhdistettyjä lukuja – ja löytyykö listasta joku luku, joka ei ole kumpaakaan. Opastuksen hän katsoo videolta englanniksi, ja termit etsitään netistä myös suomeksi. Puhe on kuitenkin jo muuttunut matematiikan osalta huvittavan kaksikieliseksi: “Voiko se olla ray, jos kuvassa on line, joka kulkee pisteiden A ja D kautta, mutta tässä tehtävässä on vain sanottu, että starting point on A? Ja sama juttu line segmenteissä.” Itse asiassa Khan Academy onkin ovelasti vähintään yhtä paljon englannin kuin matematiikankin tunti, mutta tehokkaasta CLIL-lähtökohdasta, jossa kieli on sitä, mitä yleensä luonnollisissa käyttötilanteissakin: yksinkertainen väline. Riemu raikui katossa, kun Nuppu huomasi saaneensa yli 27 000 pistettä. Yhdistettynä Natiaisen rapiaan 23 000 pisteeseen rapsahti uudet kolme tuntia SUPERpelipäivää! Jiihuuuuuu!

Tähän luokattoman rönsyilevään tekstiin lisättäköön lopuksi tilanteen hengen mukaisesti kuvia, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä yo. tekstin kanssa. Niin sitä pitää – parhaan blogitekstinlaatijan (ja yhdyssana-analyytikon) palkintoja voi laittaa tulemaan tänne Madridin suuntaan! Alla kaikesta huolimatta kuvapohjainen kertomus viime päivien tapahtumista:

Perjantaina Portugalin Évorassa nähtiin paitsi kammottavia vaakunoita myös tämä upea roomalaistemppeli.

Évora on UNESCOn maailmanperintökohde, ja vanha keskusta onkin hengästyttävän kaunis. Autot saavat kapeilla, mutkaisilla kujilla edelleen ajella, joten heijastinta mukaan, jos on liikkeellä iltaa vasten.

Pimeä onnistuu edelleen yllättämään meidät. Juuri, kun vasta nautimme hivenen viilenneestä illasta..

…painuu aurinko yllättäen mailleen, ja yksinäinen lyhty sytyttää tähtensä kadun ylle.

Viikonloppua vietimme Puerto Peñan luonnonsuojelualueella García Solan patojärvellä. Sunnuntaiaamun retkelle lähdettiin bongaamaan alueelle ominaisia monia, harvinaisia tai jopa uhanalaisia lajeja.

Parin kilometrin taival vei padolle, jonka lähistöltä polut lähtivät.

Tien pientareelta löysimme surkean tapauksen: auton alle jääneen maakilpikonnan.

Moniväriset, erilaisista kivikerroksista koostuvat kalliot kätkivät sisäänsä luolia. Ei bongattu skoripioneja tai (eläviä) käärmeitä, mutta ei se varmaankaan etsiskelyn puutteesta johtunut. Onneksi tätä harmitusta kompensoivat tehokkaasti polun laitamilla lojuneet marmorikivet. Eipä olla marmoriakaan ennen nähty paitsi osana suihkulähteitä…

Edessä kohoavalla kalliolla näimme suuren parven korppikotkia.

Se oli sen verran hienoa, että kiikaroinnin ja wowittelun merkeissä viivähti pitkä tovi.

Ja sitä jatkettiin vielä padolta käsinkin…

Saatiinpa yksi siivekkäistä tallenettua kamerankin kortille.

Sevilla, josta Kallen kävelyreitille ei hänen suureksi harmikseen osunut yhtäkään parturia mutta jossa kadut täyttyivät perjantai-iltaa juhlistavista opiskelijoista

Tehokkaan kouluaamupäivän jälkeen tämä kokoonpano suunnisti Sevillan keskustaan. Matkaparkki löytyi vain parin kilometrin päästä, joten vedimme katulenkkarit jalkaan, aurinkorasvat iholle ja pistimme tossua toisen eteen.

“Okei, nyt en ole ihan varma, missä me ollaan. Maria Louisan puistossa kai jossain. Älkää huoliko, lapsoset, teillä on paras kartanlukija kautta seitsemän meren!”

Nuppu kuivakalla äänellä: “Joo, mutta se on autossa tekemässä töitä. Me ollaan pulassa.”

Vastoin kaikkia odotuksia löysimme kuitenkin Plaza de Españalle.

Puisto ja aukio rakennuksineen rakennettiin ibero-amerikkalaista maailmannäyttelyä varten vuonna 1929. Kuten edellisestä kuvasta voi hyvin nähdä, kivetys on hyvin samanlaista kuin Granadan Alhambrassa.

Lepohetki varjossa.

Suljin napsahti hetkeä ennen äänihuuliani. Hellepäivänä (lämpötila varjossa 27 C) suuri suihkulähde oli – lähes – ylitsepääsemätön houkutus.

Iltapäivän herkkuhetkellä karkkikaupassa, joka ikkunamainoksissaan ilmoitti, ettei se käytä lisäaineita herkuissaan. Ilmoitettakoon nyt kaikille, ettemme halki kaikkien matkojemme ole koskaan löytäneet tämänkaltaista karkkia, joka houkuttelevan ulkonäön lisäksi myös maistuisi hyvältä. Ja silti sellaiset aina halutaan. Jos osaat vinkata ostospaikan herkullisille tikkareille, vinkkaa ihmeessä!

Santa Maria de la Sede de Sevillan katedraali oli maineensa veroinen eli kerrassaan huikaisevan upea. Vaikka jono oli varsin maltillinen, ihailimme sitä vain ulkopuolelta, sillä Kalle ilmoitti tekstarilla pitävänsä taukoa töistä ennen illan uutta rutistusta ja lähtevänsä pikamarssia kohti keskustaa.

“Tullaan Taran kanssa Plazalle. Siellä nähdään?”

“Ollaan pusikossa, plazalta oikealle hattukauppojen ohi, vas ja suoraan polkua eteenpäin. Kohta oik näkyy leikkipaikka.”

Kuuden tunnin kaupunkiseikkailu toi kolme väsynyttä seikkailijaa ja yhden läähistävän koiran takaisin autolle – tiimimme puuttuva palanen jäi vielä ulkoiluttamaan kameraansa Sevillan kaduille. Illalla vein lähipusikon nälkiintyneille kulkukoirille ruokaa. Ne haukkuivat ensin, mutta kun juttelin rauhoittavasti ja ravistin koiranruokapussia, arat eläimet hiipivät varovasti lähemmäs. Koirien tyytyväinen rouskutus siveli huonon omatuntoni unhoon, kun viimein käänsin niille selkäni ja kävelin takaisin autolle. Kaikissa ympäristöissä on tuhat monimutkaista syrjää.

Atlantin rannalla, jossain hivenen Afrikasta pohjoiseen, mantereen ja valtameren verran itään fyysisestä Khan Academystä ja melkein Euroopan verran lounaaseen byrokratiaruljanssista.

Joudun komentamaan Nupun irti iPadistään. Hän on syvällä Khan Academyn syövereissä ja taklaa juuri murtolukuihin liittyviä tehtäviä ikäryhmänsä amerikkalaisesta opetussuunnitelmasta. Kolmeen ensimmäiseen huomautukseen hän mutisee: “Joo, kohta…. Kahdeksan sadasosaa on isompi….”, “Joo, joo ihan kohta… Se täytyy katsoa nimittäjästä…” “JOO JOO, olen menossa…. 5 7/8 tuumaa vähemmän…” Juuri kun aion käyttää iPadiin huoltajan totalitääristä keskeytysoikeutta, Nuppu huomaa, että täppärissä on enää prosentti akkua, laittaa kannen kiinni vannottaen ketään olemaan koskemasta laitteeseen, etteivät hänen ympyränsä mene sekaisin, tökkää latausjohdon paikalleen, vetää kengät jalkaansa, ottaa pallon kainaloon ja ryntää kentälle pelaamaan jalkapalloa.

Nykymaailma on aika mahtava paikka. Nuppu sai syksyn matikankirjansa tehtyä loppuun syys-lokakuun vaihteessa. Nyt hän tekee kevätkirjaa, mutta sanoo sen olevan tylsää ja etenevän kovin hitaasti. Koska hän kuitenkin on innostunut matematiikasta (lapsiparan virtapiirit ovat kai jotenkin sekaisin), hän mielellään laskeskelee Matikkakunkkua ja ohjelmoi omia pelejään Scratchillä. Nyt, kun loin tunnukset Khan Academyyn sekä itselleni että lapsille ja virittelimme siellä mentor-suhteen, Nuppu on siirtynyt sinne keräilemään merkkejä ja kasvattamaan avatariaan ansaitsemillaan energiapisteillä. Natiaista ei matikkakärpänen ole samalla tapaa puraissut, mutta hänkin toki mieluusti ahkeroi Khan Academyssä omalla ikätasollaan – ainakin kouluaikana. Lisäksi lanseerasimme kilpailun: kuka perheestämme saa ensimmäisenä kasaan 10 000 energiapistettä? Palkinnot ovat huimat: Jos jompi kumpi aikuisista voittaa (olemme Kallen kanssa ajatelleet ryhtyä opiskelemaan taide- ja maailmanhistoriaa sekä tähtitiedettä, ehkä biologiaakin), saamme palkinnoksi omavalintaisen suklaalevyn (joka pitää jakaa toisen aikuisen kanssa). Jos taas voittaja löytyy lasten tiimistä, voittaja saa hyvän käytöksen ukkoaan portailla yhden pykälän ylöspäin, sekä ansaitsee tiimilleen ylimääräisen karkkipäivän (sille päivälle, jolloin kymppitonni tuli kasaan) ja superpelipäivän (eli kolme tuntia ylimääräistä peliaikaa yhdelle päivälle seuraavan viikon aikana kymppitonnipäivästä alkaen). Tekniikka mahdollistaa tämän. Kalpenen kauhusta edes ajatellessani, että minun pitäisi kyetä laajentamaan tehtäväkarttaa siinä mittakaavassa, missä Nuppu nyt etenee. Ylli, kielet ja äidinkieli kyllä onnistuvat, mutta että matematiikassa..? Hui kamala. Onneksi on taitavampia tekijöitä, jotka ovat jo asian puolestani hoitaneet – minä vain ohjaan lapset heidän viisautensa äärelle.

Kun lapset surffaavat tyytyväisinä verkkotiedon aalloilla ja pilvien ynnä muiden nettipohjaisten tiedontallennusmenetelmien avulla tiedonsiirto verkon yli on helppoa kuin hengittäminen, tuntuvat vanhat järjestelmät kuten CD:t antiikinaikaisilta ja turhalta, ylimääräiseltä työltä. Magneettikuvani tulokset tulivat DVD:llä. Sain ne haltuuni, kun ensin patikoin klinikalle halki kaupungin, tungin levyn laukkuuni ja toivoin hartaasti, ettei kukaan varasta laukkuani juuri tänään vieden uniikkikappaletta pääkoppani kuvamateriaalista mennessään. Kotona purimme levyn tietokoneelle, pakkasimme tiedostot hieman kompaktimpaan muotoon (jolloin tiedostojen yhteiskoko putosi rapiat 150 MB:stä reiluun 50 MB:iin), latasimme koko roskan Dropboxiin (hihiteltyämme ensin porukalla äidin aivokuvia – etenkin silmäkuva saa aina makeat naurut). Kirjoitin saatekirjeen ja nakkasin senkin samaan laatikkoon. Velipoika Suomessa latasi tiedostot omalle koneelleen, purki pakkaukset, poltti helahoidon uudelle levylle ja tulosti kirjoittamani saatekirjeen oheen. Tämän paketin hän vie äidilleni, joka vie levyn poliklinikalle ja neurokirurgisen hoitajan käteen työmatkallaan. Näppärää, vai mitä? Tämä kuvio johtuu siitä, että sairaala Suomessa ottaa kuvia vastaan vain levyllä. (Kuvittele, että olisin saanut tiedot verkon yli ja lähettänyt ne samalla tavoin parin klikkauksen kautta suoraan oikeille henkilöille…) Veikkaan, että kyse on tietoturvasta – potilastietoja ei voida siirtää ilman turvallista yhteyttä. Tuntui silti samalta kuin olisin tehnyt tulta tulusraudalla.

Aina ei sujuva, moderni tekniikka kuitenkaan ole kovin sujuvaa. Tämänkaltainen reissu vaati monenlaista etukäteisvalmistelua ja paperisotaa. Koska Kalle tekee töitä, kyse ei ole lomamatkasta. Reissu rinnastuu etätöihin (yritys ei ole lähettänyt Kallea ulkomaille töihin, vaan hän nyt vain haluaa työskennellä täältä käsin), ja verot maksetaan Suomeen normaaliin tapaan. Ennen lähtöä saimme todistukset Eläketurvakeskukselta ja teimme ohjeen mukaisesti maastapoistumisilmoituksen Kelaan. Minun ja lasten osalta kaikki on kunnossa. Kallea Kela ei hyväksy huolimatta useista puheluista ennen reissua ja nyt täältä ulkomailta käsin. Kaikki tiivistyy ilmeisesti Kelan nettilomakkeen virheeseen, josta käsittelijät eivät nyt pääse yli: lomakkeessa ei ollut vaihtoehtoa, jossa ulkomailla oleskelija liikkuu useissa eri maissa. Tästä syystä valitsimme “Ranska” ja kirjoitimme “Lisätietoja”-kenttään pitkän selostuksen reissun laadusta ja siitä, ettei lomake taivu tähän. Jokaikisessä Kallelle tulevassa “hylkäämme sen ja tämän ja tuon, kunnioittavin terveisin, Kela” -viestissä mainitaan pelkästään Ranska ja se, että EU:n artiklan se ja se mukaan Kallen sosiaaliturvaan sovelletaan oleskelumaan lakeja. Kun soitamme (taas) Kelaan ja selvitämme tilanteen suullisesti, siellä ollaan noloina ja ihmetellään, miten se nyt näin on voitu päättää, kun tilanne on ihan selvä (niin kuin meille vakuutettiin ennen reissuun lähtöä moneen otteeseen). Ohjeistetaan tekemään valitus verkossa. Ja niin me teemme valituksen – verkossa – jonka johdosta saamme postia (sitkeästi paperilla – vaikka olemme ulkomailla… se tulee vanhempieni osoitteeseen kotimaassa, eikä tämä ilmeisesti Kelan mielestä ole mitenkään ongelmallista), jossa Kela ilmoittaa, ettei se tee tällaisia päätöksiä vaan Eläketurvakeskus. Ottaen huomioon, että Eläketurvakeskuksen kanssa asiat hoidettiin keväällä ja Kela teki siitä poikkeavan päätöksen kesällä, on aika kummallista, etteivät he kuitenkaan tee tällaisia (poikkeavia) päätöksiä. Isä ottaa näistä epäpäätöksistä valokuvia ja lähettää ne minun sähköpostiini, jotta voimme itse ihmetellä, mistä on kyse.

Vaikuttaisi tosiaan siltä, että kaikki tiivistyy moderniin tekniikkaan ja lomakkeen huonoon joustavuuteen sekä siihen, että me hölmöt menimme valitsemaan siihen kohtaan yhden Euroopan valtion. Olkoonkin, että ilman kyseisen alasvetovalikon valintaa lomakkeessa ei voinut edetä eteenpäin ja “Lisätietoja” -kentän täyttäminen selostuksella siitä, miksi näin on toiminut, luulisi avaavan asiaa käsittelijälle. Enää en ihmettele, miksi lukuisat kanssakansalaiset lähtevät reissuille vastoin kaikkea protokollaa eli ilmoittamatta mitään minnekään. Kuka nyt moiseen byrokratiainfernoon haluaisi itsensä vapaaehtoisesti syökseä?

Jos tämä olisi ylioppilasaine, päättäisin sekavan ja kielioppivirheitä pursuavan tekstini johonkin söpöön rusettipusettiin, joka kääräisisi alun ja lopun yhteen linjalla “moderni tekniikka – pelastaja vai paholaisen kätyri”. Koska minun ei onnekseni tarvitse sellaisia enää rustata, laitan tähän vain pisteen ja menen hakemaan kupillisen kahvia ennen kuin palaan toisen tekstini pariin. Tekniikka mahdollistaa tämänkin. Piste on tuossa shift-näppäimen vieressä. Noin.

Kaktus ja lilja

Luin vuosia sitten lehtijutun, jossa joku suomalainen, muistaakseni espanjalaistaustainen maahanmuuttaja ihmetteli suomalaisten ja espanjalaisten naisten välistä mentaliteettieroa. Muistikuvani artikkelista tiivistyy siihen, että hän vertasi suomalaisnaista kestävään kaktukseen, kun taas espanjalainen oli hoitoa ja huolenpitoa vaativa lilja. Kaikki muut yksityiskohdat ovat jo painuneet mielessäni unholaan – itse asiassa myös se, oliko kyse lopulta vaikka Argentiinasta Espanjan sijaan. Tämän bloggauksen kannalta se on kuitenkin yksi ja sama: keskeistä on kaktus ja lilja.

Tänään aamulla pidimme Torroxissa koulu- ja työpäivää normaaliin tapaan. Kahdeltatoista purimme leirin ja suuntasimme etelään kohti Fuengirolaa. Parkkeerasinme suuren auton Miramarin ostoskeskuksen parkkipaikalle. Vedin lenkkarit jalkaan, työnsin kuulokkeet korviin ja lähdin patikoimaan parin kilometrin matkan keskustaan. Eksyin matkalla, joten matka piteni kenties kolmeen kilometriin. Keskustassa etsiydyin klinikalle, josta hain tulokset viime viikolla otetusta magneettikuvasta. Pakattuani kuvatiedostot sisältävän DVD:n laukkuuni lähdin kävelemään takaisin autolle. Kalle oli käynyt lasten kanssa ruokakaupassa. Ruokahuollon jälkeen lähdimme ajelemaan kohti etelää. Kolme iltapäivätuntia autossa ilman ilmastointia kävi kaikkien hermoille, mutta hämärän laskeutuessa pääsimme onnellisesti perille seuraavalle leiripaikalle matkallamme kohti Portugalia.

Natiainen sai tänään uuden iPadin, kun vanha oirehti alati pahenevalla kosketushäiriöllä ja viimeksi koulun yhteisalustatehtävissä hänellä oli todellisia vaikeuksia saada asioita lisätyksi taulukkoon, kun laite availi muita appeja ja kirjoitti ruutuun mitä sattuu. Riemu oli suuri, kun respassa saimme kuulla, että uudella leirintäalueella olisi ilmainen netti – se tarkoittaa, että uusi täppäri voidaan laittaa käyttökuntoon. Natiaisen nenä painui kiinni laitteen ruutuun jo leirintäalueen ulkopuolella, ja siinä se pysyi.

“Cincuenta y dos,” sanoi Kalle (tai jotain sinne päin – en suinkaan väitä osaavani kirjoittaa juuri mitään espanjaksi), ja loikkasi takaisin ratin taakse. Natiainen istui sylissäni nenä täppärissään kiinni ja kieli huulten välistä pilkottaen määritteli uuden laitteensa asetuksia. Nuppu luki. Kalle justeerasi auton paikalle hankalasti peruuttaen – tiet olivat kapeat – ja meni sitten virittämään sähköjohtoa. Sisällä muuttelimme ajojärjestystä leirimuotoon poikkeuksellisessa hiljaisuudessa.

Kesken kaiken leirintäalueen respa käveli luoksemme naapurin 25-vuotiaan naisen kanssa, ja sanoi, että paikkamme on 55. Kalle katsoi minuun yllättyneenä, katsoi ohi kävelevää mutruhuulista naapuria (joka ei moikannut) ja lopulta kiitti hymyillen miestä, kelasi johdon takaisin, nosti portaat, kaivoi avaimet esiin, käynnisti auton ja ryhtyi justeerausoperaatioon saadakseen ensin auton ulos ahtaasta paikasta, ajaakseen sen parikymmentä metriä alamäkeen ja peruuttaakseen auton samalla hankalalla menettelyllä uudelle paikalle.

Sillä aikaa minä katselin lappua, joka respasta oli saatu. Ei ole mitenkään kummallista, jos ymmärrämme jotain väärin – meidän kaikkien espanja on vasta noin kuukauden vanhaa, joten se ei ole likipitäenkään täydellistä edes yksinkertaisten asioiden kuten lukujen osalta. Mutta kappas, lapussa olevaan karttaan oli merkitty rastilla paikka 52 – eli cincuenta y dos, eli se paikka, josta meidät juuri häädettiin.

Kaktus minussa ei juuri pane pahakseen, jos äärimmäisen pitkän päivän päätteeksi joku haluaa tehdä elämästämme hankalaa ihan vain huvin vuoksi. Kyllähän minä voin siirtyä, vaikkei sille mitään järkevää syytä olekaan. Ymmärtäisin toki paremmin, jos olisimme melunneet, koira olisi haukkunut tai minä olisin kiljunut törkeyksiä Kallen perään. Mutta me olimme kerrankin täysin hiljaa. Ellei naisella ollut kristallipalloa, hän ei voinut mitenkään tietää, että meillä oli kaksi lasta ja koira – koska heitä ei näkynyt eikä heistä kuulunut pihaustakaan. Joko minun kammottava ulkomuotoni auton ohjaamossa säikäytti naisparan tolaltaan tai jostain syystä hän ei vain halunnut naapuria. Mikä on tietysti erinomainen asenne, kun retkeilee leirintäalueita tukikohtana käyttäen – välimatka autojen välillä on tyypillisesti n. 4-5 m.

Kun patikoin koiran kanssa hämärässä illassa pitkin tienpiennarta, pohdin itsekseni, mitä tarkoittaa olla lilja ja mitä kaktus. Viimeksi kun kohtasimme vastaavan prinsessan, jouduimme purkamaan koko leirin vaihtaaksemme paikalle, joka oli täsmälleen samanlainen kuin se paikka, josta juuri olimme leirin purkaneet. Vaan toki prinsessan on saatava, jos prinsessa kerran tahtoo. Horjahtaessani kulkukissan vainunneen koiran perässä tienvarren piikkipensaaseen, sihahdin äänettömän kirouksen ja jatkoin matkaani jalan naarmusta välittämättä. Sitä kai tarkoittaa olla kaktus. Ja sitä, että ilman jatkuvia kehuja ja hoivaakin sitä kasvaa ja kukoistaa ja elelee varsin vaivattomasti (tässä osassa kaktustelua en ole kovin lahjakas). Myös se taitaa tarkoittaa, että on aika vaatimaton ulkomuodoltaan – mutta sitäkin kestävämpi.

Aina kaunis ja näyttävä lilja taas näyttäisi hakevan jonkun muun hoitamaan omat taistelunsa. Kumpikaan prinsessa ei tullut keskustelemaan suoraan kanssamme, vaan ensimmäinen soitti paikalle vartijan ja tämä toinen haki respan työntekijän marssiessaan itse murjottavana pois. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että kummankaan liljan lähihoitaja ei ottanut millään tavalla osaa keskusteluun – päin vastoin: ensimmäisen tapauksen siippa katsoi äärimmäisen nolona sivuun koko sen ajan, kun vartija valvoi, että varmasti siirrymme muualle (ja väisti katsettani koko vierailumme ajan, aina, kun osuimme polulla vastakkain). Tämänpäiväisen liljan siippa taas vastasi Kallen tervehdykseen – kun lilja itse oli samaan aikaan respassa valittamassa naapureista.

Ilmeisesti liljan perusolemukseen ei kuitenkaan kuulu täysi avuttomuus – hän hakee itse auktoriteettihahmon hoitamaan homman. Miehensä ei tähän näemmä ryhdy. Enpä oikein ole vakuuttunut liljuuden ihanuudesta. Vaatii aika paljon vaivaa vaalia täydellä sydämellä itseään ja omia oikeuksiaan. Ehkä olen kuitenkin mieluummin vaatimaton ja huomaamaton kaktus. Kun huomenna joku ajaa tähän ja komentaa meidät vaihtamaan paikkaa (koska respa ei ole vaihtanut kirjanpitoonsa merkintää uudesta paikastamme, ja tietokone edelleen luulee meidän olevan paikalla 52), taidan kyllä näyttää yleensä niin hyvin piilossa olevat piikkini. Joku raja sentään kaktuksellakin.

Torrox, jossa tienpinnat kimaltelevat taivaan karkailevista kyynelistä.

Sataa. Uima-altaat on tyhjennetty. Minä kaivoin villasukat kaapin perukoilta ja sulloin sarin sekä rantamekon niiden tilalle. 16,5 astetta lämmintä. Syksy on tullut.

Eilen Kalle ja lapset kävivät snorklailemassa sillä aikaa, kun minä kirjoitin. He päätyivät epähuomiossa naturistirannalle, vaan voihan sitä naturistien keskelläkin toki snorklata – vesi vain oli jo varsin viileää. Eilen kokkailimme myös Gibraltarilla maistamaamme paikallisherkkua: andalucialaista gamba pil pil -tapasta eli öljy-voiseoksessa paistettuja, chili- ja valkosipulimaustettuja katkarapuja. Nuppu söi niitä kaksin käsin napansa täyteen – joi vain välillä lasin maitoa helpottamaan chilin poltetta ja kävi taas hakemassa lautasellisen lisää.

Tänään siis sataa. Ei huvita lähteä snorklailemaan. Luin Hesarin. Siivosin kaappini ja patistin jälkikasvun tekemään saman. Kalle kieltäytyi tehtävästä ilmoittaen, että hänen kaappinsa on järjestyksessä eikä hän ole ostanut mitään uutta – eli mitään ei tarvitsisi heittää menemään.

Tässä on vaatekaappini. Se sijaitsee katonrajassa ruokapöydän yläpuolella.

Sisältä se näyttää tältä – nyt kun juuri siivosin sen. Tyhjää on siitä syystä, että tänään on pyykkipäivä, ja iso osa vaatteista on pesussa – pesukonetta pyöritetään viikon-parin välein (samana päivänä yleensä sekä tummat että vaaleat).

Onhan meillä myös tankokaappi – koko perheelle yksi yhteinen:

Tankokaappi on varattu ulkovaatteille, mutta mahtuu sinne myös pari henkaria kauluspaitoja ja hameita varten.

Käydessäni vaatteita läpi huomasin sen, mitä olen epäillyt koko ajan: kaikesta tilapulasta ja senn tuomasta ankarasta raakaamisesta huolimatta vaatteita on mukana aivan liikaa. Kotona käytän mieluiten hameita. Otin niitä mukaan kolme (silmissäni siinsi ajatus Roomasta, jonka katuja mittailisin ruskettuneet sääret hameen helman alla viuhuen), ja yhtä on tullut jopa käytettyäkin. Kolmesti. Todellisuudessa ankarassa käytössä ovat olleet lenkki- ja ulkoiluvaatteet, t-paidat, topit ja bikinit. Biksuni heitin itse asiassa korjauskelvottomina viime viikolla menemään (kuminauha halkesi kuin leikattuna kahdesta kohtaa: ihme, että pysyivät uidessa jalassa…), mutta uusia ei vielä ole hankittu. Eikä ehkä syksyä vasten tarvitsekaan.

Uusien vaatteiden hankinta ulkomailla ei ole kovin yksinkertaista ainakaan kaltaiselleni shoppailukammoiselle. Nettikaupat ovat poissa laskuista, kun ei ole toimitusosoitetta. Koot vaihtelevat merkittävästi eri maiden välillä. Dublinissa yritin etsiä itselleni t-paitaa. Tiedäthän, sellaista tavanomaista, slim fit -mallista, iloista, kirkkaanväristä puseroa, jossa olisi jokin printti rinnuksissa (tai selässäkin käy). Kävin kolmessa kaupassa (mikä lienee oma ennätykseni – yleensä menen yhteen ja samaan, josta tiedän saavani jotain oikean kokoista) ja kokeilin ainakin kymmentä paitaa (ehdottomasti oma ennätykseni – yleensä hyydyn viimeistään kahden epäsopivan kokeilemisen jälkeen, annan periksi ja päätän, että shoppailu on turhaa ja elämän tarkoitus löytyy lähikahvilan luomucappusta). Näistä kymmenestä yksikään ei ollut lähimainkaan oikean kokoinen, vaikka kaivoin pinoista pienimmät mahdolliset kappaleet. Löysin japanilaiskaupan. Siellä oli tasan sopivia paitoja. Hypin riemusta aina siihen asti, kunnes pengoin koko kaupan läpi (tähän en ole eläessäni kyennyt, superennätys!) ja ymmärsin, että ainoat em. vaatimuksiini sopivat T-paidat olivat keltaisia – väri, joka ei sovi minulle lainkaan. Lasten kovaäänisestä kannustuksesta (“Hyvä äiti, sä pystyt tähän! Jaksat vielä yhden kaupan!”) huolimatta heitin hanskat naulaan ja päätin, että shoppailu on hullun hommaa ja minulla on parempaakin tekemistä. Minkä lähikuppilan luomucappu hyvin tiesi.

Ranskassa olen enemmän enemmistön mallinen, joskin housut ovat usein liian lyhyitä. Espanjassa olen käynyt vain yhdessä vaatekaupassa, johon minut raahattiin helteellä suomalaisretkikunnan toimesta väkisin potkivana ja sätkivänä. Löysin yhdet housut (mistä syystä heitin tänään vanhat, risat farkkuni menemään – kaappiin ei yksinkertaisesti mahdu), mutta kokemus oli niin verrattoman traumaattinen, että siitä toipuminen vienee vielä parisen kuukautta. Sen jälkeen ehkä yritän uudelleen etsiä t-paitaa. Todennäköisemmin en.

Ikinä en olisi uskonut, että Suomesta tulen eniten kaipaamaan a) ompelukonetta ja b) vakituista osoitetta, johon voi tilata vaikkapa vintage- tai luomuvaatteita nettikaupasta.