Kyynärpääni jäähtyi niin yllättäen, että sen oli pakko olla kastunut. Myös reiteni olivat viilenemässä laikuittain, ja hupun lipasta valui jatkuva noro nenälle ja siitä järveksi muuttuneeseen asfalttiin. Taivaanrannassa rytisi. Ulkona ei näkynyt ristinsielua – vain oma, surkea kuvajaiseni viereisen pikkutalon ikkunaruudussa. Kaadoin loput vedet ämpäristä tratin kautta auton vesitankkiin ja lähdin talsimaan kohti hanaa. Hoitamassa auton vesihuoltoa vetisimmässä mahdollisessa kelissä – tilanteen ironia ei suinkaan jäänyt minulta huomaamatta.
Kiittelin viitseliäisyyttäni, kun täyden ämpärin kera käännyin takaisin kohti autoa: lähtiessäni aiemmin nassikoiden kanssa koiralenkille olin vetänyt jalkaani juoksulenkkarit, kun suuria gore tex -kenkiä säilytetään auton tavaratilassa. Silloin ei taivaan poresuihku vielä ollut täydellä teholla – vasta ukkosen airuet tanssahtelivat ilman halki. Kun tulimme takaisin, vedenpitäviin vaatteisiin sonnustautuneet lapset olivat punaposkisia ja kuivia litimärkien sotisopiensa alla – minä kävelin lenkkareitteni yksityisissä vesialtaissa. Ehdoton ykkösvaruste mille tahansa retkelle: vedenpitävät ja silti hengittävät ulkoiluvaatteet. Laatuun kannattaa panostaa: lasten hyvälaatuiset asut kestivät ukkosmyrskyn hyvin. Minä kastelin vanhan gore tex -takkini alla olevan hupparin ja gore-housuihin tungetut jalkani läpikotaisin.
Kalle säilyi kuivana, sillä hänen piti tehdä töitä. Bitit siirtyivät kiivaasti paikasta toiseen, kun hänen sormensa liitivät näppäimistöllä. Kadehdittava taito: hän laittaa kuulokkeet korviinsa, kumartuu läppärinsä ylle ja – abracadabra – muu maailma lakkaa olemasta. Vain bitit ja hän. Ukkonen tärisytti tannerta, sade tuntui hakkaavan katon lommoille, ympäröivä todellisuus muuttui nestemäiseksi, lapset lampsivat kylpyhuoneeseen ja tekivät todennäköisesti jonkinlaisen ihmispyramidin ylettyäkseen ripustamaan litimärät vaatteet kuivaustangolle sillä välin, kun minä hain vettä. Ja sen kaiken keskellä hän istuu, täysin omassa kuplassaan. Siis testattu on: etätyöt autosta käsin onnistuvat erinomaisesti. Vaikka tilat ovat pienet, häiriötä ei Kallelle ole olemassakaan.
Päivärytmimme suunniteltiin jo Suomessa: herätys on klo. 5.45, töihin Kalle ryhtyy klo kuuden tietämillä. Anivarhain nousevat lapsemme ovat harjaantuneet itsenäiseen, hiljaiseen aamutoimintaan, ja minä vastaan aamupalan tarjoilemisesta työmyyrälleni sekä kahdelle villiviikarille. Näin pysymme Suomen työrytmissä, minkä lisäksi iltapäivällä työpäivän jälkeen on Kallellakin vielä rutkasti aikaa tutustua lähiympäristöön. 3/4 tästä suunnitelmasta toimii erinomaisesti: Kalle on töissä kuuden pintaan tikkana kuin käkikello, ja lapset puuhastelevat omiaan takasängyllä viimeistään puoli seitsemältä. Vain minä makoilen sängyssä vinkuen: “viisi minuuttia vielä!”
Kaksi päivää arkea takana. Verkko toimii hyvin, kaista ja siirretyn datan katto riittävät loistavasti, me osaamme lasten kanssa pysyä poissa tieltä, ruokahuolto pelittää, oppitunnit ovat pyörähtäneet hitaasti käyntiin sekä sisällä että ulkona lastentahtisesti ja pitkälti heidän itse suunnitteleminaan ja Kalle on etätyömestari omassa keskittymiskuplassaan. Hyvä tästä tulee, tästä vuodesta!
Matkalla Dunnottar Castlen luo törmäsimme festareihin ja jouduimme ajelemaan hieman takaisin etelään yöpymispaikalle. Pihatuoleille levitettyinä märät vaatteet saatiin melkein kuiviksi. Lapset löysivät rannalta upeita ajopuita, jotka matkalla autolle muuttuivat lohikäärmeenmunan hautomoksi ja bazookaksi.
Kun kaikki muut kamppeet oli saatu sisään yöpuulle, pihalla seisoi enää pari litimärkiä juoksukenkiä muistuttamassa olosuhteiden ailahtelevaisuudesta. Pysyvää on vain jatkuva muutos.
Koti tiellä 