Ekoilu tien päällä

Ekologisen elämäntavan ylläpitäminen automatkalla lienee jonkinasteinen mahdottomuus. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että olemme usein arkiviikon paikallaan, eikä minkäänlaista työmatka-autoilua tehdä. Kävellen, fillarilla ja julkisilla pääsee. Aina raahautuessamme kaatosateessa autolle, jossa märkien vaatteiden kuivattelu tuo omat haasteensa, tunnen itseni ekosankariksi. Aina siihen asti, kunnes viereiselle tontille fillaroi nelihenkinen perhe, jonka toinen lapsi näyttää alle puolivuotiaalta ja se toinenkin korkeintaan parivuotiaalta, ja he alkavat hymyillen pystyttää telttaa. Se siitä ekosankaruudesta…

Jos nyt kuitenkin sysätään ihan mielenrauhani tähden sivuun se tosiseikka, että kotimme kulkee dieselillä (ei kuitenkaan lentokonebensalla, mikä sentään on jotain, eikö vain?!), jonkin verran vihreää elämäntapaa voi sentään matkallakin harrastaa. Kierrättäminen onnistuu melko lailla samaan tapaan kuin Koto-Suomessa, joskaan biojätteitä ei kovin monella leirintäalueella erotella muiden jätteiden joukosta. Eri maissa on erilaiset tavat kierrätykselle, mutta Ranskassa ja siitä etelään on toistaiseksi aina kerätty eriväriset lasit eri säiliöihin ja muovipullot omaansa. Espanjassa näyttivät muovit ja metallit menevän usein samaan säiliöön, kun taas täällä Italiassa ne kerätään erikseen. Joka tapauksessa meillä on kolme roskista, joista yksi on kolmikerroksinen: sekajätteelle, muovipulloille ja pahville on omat pussinsa, ja pahvien alakerrassa asustavat lasit ja metallit, ja niiden alakerrassa on vielä käytetyille pattereille oma kellarinsa.

Jätteiden uusiokäyttöä: tyhjentynyt shampoopullo muuntui Kallen käsissä kaameaksi Kynämonsteriksi. Varo sormiasi, kun laitat kyniä talteen!

Luomuruokaa tuntuu eri maissa löytyvän hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Kun orgaaninen maito löytyy mm. Tanskassa sieltä, missä suomalaisten kauppojen tavismaito sijaitsee, etelämpänä tuoremaitoa ei luomuna helposti saa. Orgaanista UHT-maitoa sen sijaan on kyllä löytynyt enemmän tai vähemmän joka maassa, jossa Sardiinipurkki on piipahtanut. Nykyään 75 % perheestämme onneksi jo juo sitä mukisematta.

Vihannesten osalta tilanne on koko matkan ajan ollut pääsääntöisesti hyvä: ekologisia vaihtoehtoja löytyy suuremmista kaupoista, ja usein biotuotteet on lajiteltu omaan hyllyynsä penkomisen minimoimiseksi. Lähituotteet myydään usein erikseen, jopa kokonaan erillisissä kaupoissa, ja ne ovat selvästi paikallinen ylpeydenaihe, jolla houkutellaan turisteja. Joskus maanviljelijät myyvät tuotteitaan (munia, vihanneksia ja hedelmiä) suoraan portillaan tai tienpientareella, ja joskus he tulevat kauppaamaan hedelmiä asiakkaiden luo matkaparkkiin. Valikoima luomutuotteiden osalta ei aina ole kovin laaja, mutta jotakuinkin samassa mittakaavassa liikutaan kuin Suomessakin. Vain lihaa on ollut lähes mahdotonta löytää orgaanisena.

Jos autoilua nyt reissatessa kenties on enemmän kuin tavallisesti, kompensoituu ekologisen selkäreppumme lisäpainosta onneksi edes osa sillä, että vettä käytetään hyvin säästeliäästi. Pyykkiä pestään selvästi harvemmin kuin Suomessa, ja suihkut ovat lyhyitä. Ja on nyt sekin todeksi osoitettu: jos vesi sattuu olemaan kylmää, peseytyminen hiustenpesuineen kaikkineen onnistuu hyvin alle puolessa minuutissa! Joillakin leirintäalueilla ekohenkisyys on otettu huomioon erikseen, ja vessat huuhdotaan jopa sadevedellä. Kaiken kaikkiaan vettä säästyy todennäköisesti merkittävästi enemmän kuin kotiarjessa – huolimatta siitä, että tiskit pestään Sardiinipurkissa käsin.

Veden lisäksi myös sähköä kulunee vähemmän, kun sitä syöviä laitteita on mukana rajallisesti – puhumattakaan siitä, ettei täällä tule saunaa lämmiteltyä. Joskin joudun näin talvella pyöräyttämään pyykit kuivurin kautta, mitä paikallaan pysyvässä kodissa en koskaan tee. Lisäksi Sardiinipurkin lämmitys toimii sähköllä, kun yöt ovat leutoja, eikä kaasulla toimivaa lämmityslaitteistoa ole tarvinnut hurruttaa kuin muutamana hassuna yönä.

Ekoiluhenkeen liittyy myös mahdollisimman rajallinen kuluttaminen, eikä meillä koskaan olekaan sen kummemmin shoppailua harrastettu. Päin vastoin, Sardiinipurkissa asustaa kolme shoppailukammoista ja yksi innokas kaupoissa luuhaaja. (Koska tämä jälkimmäinen tapaus on alaikäinen, hänen kulutustottumuksensa on toistaiseksi saatu hyvin hallintaan.) Sinänsä ekologisuutta hyvin tukeva yleinen shoppailukammo tosin kanavoituu ikävällä tavalla matkamuistoihin. Niitä nimittäin ei osteta – eikä ole ostettu yhdeltäkään reissultamme halki kymmenen vuoden. Portugalissa aloin miettiä ratkaisua fyysisten matkamuistojen puutteeseen. On varsin mukavaa, kun arkiset käyttöesineet muistuttavat seikkailuista, ja jos olemme joskus joutuneet ostamaan täydennystä vaatevarastoihin, ovat lapset muistaneet paljon myöhemmin, miten tää ostettiin Saksassa sieltä, missä se nainen tuli juttelemaan sen lapsenlapsista ja mittasi niille tulevia vaatteita mun päälle. Siis mitä mukavaa mutta järkevää voisi ostaa matkamuistoksi? Mitään se ei saa painaa, ja jotenkin sen pitäisi tulla oikeasti käyttöön. Portossa sain idean: Kahvipussit – joskin aivan turhan usein epäorgaanista varianttia – ovat monesti hauskoja, ja niille on helppo keksiä uusiokäyttöä, koska materiaali on niin jämäkkää. Minä ajattelin ommella niistä vaikkapa lasinalusia, kunhan pääseen taas ompelukoneen ääreen.

Matkailijan ekoiluidiksiä – kahvipusseilla tai ilman – otetaan mieluusti vastaan kommenttiosiossa!

Lopuksi vielä pakollinen retostelukuva: tikutin nämä Nupun uudet unisukat Maman jämälangoista huristellessamme mitä epäekologisimmin kotiin halki ilman.

Onnea Nuppu 10 v!

Porto, sunnuntaina klo 5.45.

Tuupin Natiaista äänettömästi hereille. Kolmannella kevyellä töytäisyllä hän nosti pörröisen päänsä tyynystä, virnisti ja valui varovasti alas lattialle vetäen takasängyn väliverhon mukanaan alas. Piti olla hiirenhiljaa. Ja nopea kuin tuuli.

Nuppu nimittäin herää tavallisesti meistä ensimmäisenä, ja siksi yritimme tänä aamuna nousta niin aikaisin, että ehtisimme ylös suunnilleen vartin ennen häntä. Tiedustelutiedot kertoivat, että hän itse asiassa herää Kallen vaimean herätyskellon pimpelipomiin – joka ei tunkeudu edes minun uniini, ja minä sentään nukun sen kellon vieressä. Tästä johtuen herätyskellona toimi tänä aamuna tabletti. Ja se tuntuu toimineen: Nuppu vetää tyytyväisenä sikeitä. Emme uskalla kolistella, mutta onneksi Nupun lemppariaamupalalla onkin jugua ja hedelmiä. Ja sevenuppia ja simpukkasuklaita tietysti.

Yllätysherätyksen lisäksi onnistuimme pääosin myös yllätyslahjan hankinnassa. Se vaati mittavia salamyhkäisiä toimenpiteitä, mutta onnistuimme kuin onnistuimmekin ostamaan salaa kalligrafiakynän, -kirjan ja kirjoitusvihon. Nuppu nimittäin kulkee taiteellisen isänsä jalanjäljissä ja on innostunut käsinkirjoitusfonteista. Lahja sisälsi lupauksen perinteisestä mustekynästä siinä tapauksessa, että harrastus ottaa tuulta. Auto ei kuitenkaan ole mustepulloystävällinen ympäristö, joten sovimme, että mustetta sitten joskus, kun meillä taas on paikallaan seisoskeleva koti.

Koska olimme hereillä ja virkeinä, päätimme yksissä tuumin aloittaa synttärijuhlinta tervehtimällä aurinkoa meren rannalla. Kun seisoo aamulla ennen seitsemää katselemassa käsittämättömän kaukaa saapuvia aaltoja, aukenee edessä paljon sellaista, mikä päiväsaikaan jää kokonaan huomiotta.

Ja yhtä nopeasti kuin aika juoksivat auringon ensimmäisten säteiden mukana myös lapset, kun monimetriset aallot löivät yli aallonmurtajan.

Synttäreiden tärkein osio on tietysti kakku. Kuulemma sen piti olla kokonaan itse tehty. Englannista tuodulla custardilla se täytettiin, ja tuoreilla mansikoilla ja vadelmilla. Ja kun se viimein syötiin, otti päivänsankari videoyhteyden isovanhempiinsa, jotta hekin voisivat omine kahvikuppeineen olla mukana juhlissa. Kaukana ja kuitenkin ihan liki.

Albufeira, jonka keskustassa kuuli useammin brittienglantia kuin portugalia ja jonka irlantilaisesta pubista soljuu kevyt, korvia kutitteleva sävelmä

Viimeisin kuukausi sardiinipurkkeilusta on keskittynyt pitkälti uimiseen, eikä blogiinkaan ole riittänyt mitään kovin yllätyksellistä kerrottavaa, kun päivät ovat seuranneet toisiaan varsin samankaltaisina aurinkorasvan ja polskinnan jatkumoina. Totuuden nimessä tämä on ollut pakkokin: perheestämme vain Kalle porskuttaa helteessä entiseen malliin – me muut muutumme kuumassa ektoplasman ja vinkuhiiren risteymiksi. Rantalomailu ei koskaan ole ollut lähellä sydäntäni (ainakaan sanan perinteisessä mielessä eli uimarannalla makoilussa, koska se edellyttää kuumia säitä), joten voin painokkaasti sanoa, että jo riittää. Lisää äksöniä!

Tänä viikonloppuna päädyimme. Portugalin puolelle. Kirskuttelin hampaitani, kun Kalle ehdotti etenemistä Algarven rannikkoa, koska let's face it, uhrautumiskiintiöni jälkikasvun uimahimolle alkaa näin kuukauden jatkuvan grillaantumisen jälkeen olla kohtuullisen täynnä. Algarve – huolimatta maailmankuulusta maineestaan rantaparatiisina – on kuitenkin paljon muutakin kuin hiekkarantaa. Se on korkeita, jylhiä, moniväirisiä jyrkänteitä, pittoreskeja pikkukaupunkeja ja historian viilentäviä tuulahduksia matkaajan janokuoleman partaalla kitkuttelevalle uteliaisuudelle.

Myös hintataso vaikuttaisi näin ensivilkaisulta nostattavan hymyjä nuukailevan matkailijan kasvoille: ensimmäinen pysähdyksemme rajan tällä puolen sisälsi yöpymisen lisäksi lämpimän suihkun, kolme edelleen käytössä olevaa uima-allasta iltapäivän pahinta hellekuolemaa varten, ilmaisen, hyvin toimivan wifi-verkon ja alle 2 km:n kävelymatkan Albufeiran keskustaan. Hinta tälle oli minimaaliset 17 € yöltä, kun Espanjan puolella makselimme kahden- ja kolmenkympin välimaastoa / yö riippumatta leirintäalueen varustustasosta. Mitä tulee julkisiin, bussikin täältä kulkisi leirintäalueen ja keskustan välillä, mutta turha sitä on maksaa euroa suuntaansa, kun jalankin pääsee. Kuulemma taksilla olisi matka tosin tullut bussiakin halvemmaksi…

Olen myös kuullut kovasti kehuttavan portugalilaista keittiötä. Vielä eivät nuukailijat päässeet sitä maistelemaan. Tämän viikon ravintolareissulla ilmeisesti kuitenkin herkutellaan, jos huhuja on uskominen. Sitä odotellessa!

Les Epesses, jossa sade säestää minua rytmikkäillä ropinoilla, kun luen lapsille iltasatua hurjista seikkailuista taikamaailman metsissä ja kammioissa.

Sardiinipurkissa on puute: meiltä puuttuu patonkipidike. Olen kaivannut sitä joka päivä. Ainoa paikka, johon patonki luontevasti mahtuu, on lasten puolisen sohvan päänojien takana. Vaihtoehtoisesti ne voisi toki laittaa myös sänkyihin tai kylpyhuoneeseen, mutta olen hylännyt ajatuksen hygienia- ja litistymisvaarasyistä.

Vaikka se kenties onkin loppuun kulunut klisee, patonki ja ranskalaiset kulkevat edelleen visusti käsi kädessä. Kolme ihmistä odotti bussipysäkillä kyytiä kotiin, heillä kaikilla oli kädessään patonki ilman minkäänlaista suojakäärettä. Fillaristeillä patonki on sidottuna repun ulkopuolelle hihnoilla – tai jos pyöräilijä on vähemmän hard core, se saattaa olla ohjaustangolla poikittain. Ranskalaisissa ostoskasseissa on sisäänommellut patonkitelineet – 4/kassi. Sen enempää ei keskivertoperhe kai voi illassa kuluttaa. Patisserie Boulangerien ovi paukahtaa, kun n. 7-vuotias lapsi singahtaa ulos patonki kainalossa. Vielä en ole nähnyt koirilla patonginkuljetusreppuja, mutta lienee vain ajan kysymys, koska sellainenkin tulee vastaan.

Patongit sikseen, vietimme viikonloppua Bretagnen tiimoilla, ensin Normandian puolella Le Mont-Saint-Michelin luostarisaarella ja sitten surffiparatiisin dyyneillä Quiberonissa . Erotuksena sekä Suomeen että saarivaltakuntiin on automatkailu Ranskassa niin yleistä, että matkaparkkeja on taajaan. Se tekee budjetille äärimmäisen hyvää: esimerkiksi yö Quiberonin dyyneillä, suljetulla, aidatulla alueella maksoi 6 €, kun katsoimme, ettei meidän tarvitse tankata vettä. Päivä Lez Eaux’n kylpylässä/linnassa tuli budjetissa kuitattua sillä, että edellinen yö matkaparkissa kustansi 5 €. Kun yölle on yhteensä budjetoitu 30 €, menimme kahdelta yöltä yhden euron miinukselle Lez Eauxn jälkeen.

Useimmista matkaparkeista puuttuvat suihkut ja vessat, ja joistakin sähkö, mutta aurinkopaneeli katolla latailee riittävästi, jotta Kallen työtietokonetta voidaan surutta hurruttaa. Yleisiä vessojakaan ei ole ikävä: ranskalaisissa pytyissä ei tyypillisesti ole istuinsuojaa lainkaan, ja joskus avatessaan vessan oven näkee vain reiän lattiassa ja sen viereen maalatut kengänjäljet. Nuppu sanoikin Englannissa: “Vitsit, että haluisin jo Ranskaan sen leivän takia. Mut en vessojen. Nää Englannin vessatkin on paremmat.” Niin, leipä on ihanaa ja vessoja ei tule ikävä, kun jatketaan kohti Espanjaa – vai pitäisikö tässä kohdin koputtaa puuta..? Matkaparkeista uupuu siis vain suihku. Rannikolla pääsee onneksi uimaan, ja joissakin paikoissa pääsee suihkuun pientä lisämaksua vastaan. Nekin ovat varsin eksoottinen kokemus, mutta siitä toiste – mainittakoon tässä kohdin vain, että tultuaan leirintäalueen vessasta, Kalle pohdiskeli aloittavansa kuvasarjan Euroopan vessat ja suihkut. Loistava ajatus, mutta tuli vähän myöhään – Brittein saarilla oli niin monta omituista vessatilannetta alkaen siitä, millaiset näytteenottovessat terveyskeskuksessa on ja päättyen siihen, miksi leirintäalueen perusvessa on aina jo valmiiksi täynnä paperia, kun avaa oven (ja miten suomalaisperhe oppi brittiläisen vessakulttuurin tavoille kantapään kautta… mutta se on jo aivan oma tarinansa).

Ja niin mahtui tähänkin blogikirjoitukseen ruokakulttuuria ja vessajuttuja – toki sulassa sovussa. Jos tulit blogiin lukeaksesi jotain älykästä, sitä en tänäänkään osannut sinulle tarjoilla. Parempaa onnea ensi kerralla!