Koti tiellä

Elämää sardiinipurkissa – eli perheen kanssa asuntoautolla Euroopassa.


Leave a comment

Atlantin rannalla, jossain hivenen Afrikasta pohjoiseen, mantereen ja valtameren verran itään fyysisestä Khan Academystä ja melkein Euroopan verran lounaaseen byrokratiaruljanssista.

Joudun komentamaan Nupun irti iPadistään. Hän on syvällä Khan Academyn syövereissä ja taklaa juuri murtolukuihin liittyviä tehtäviä ikäryhmänsä amerikkalaisesta opetussuunnitelmasta. Kolmeen ensimmäiseen huomautukseen hän mutisee: “Joo, kohta…. Kahdeksan sadasosaa on isompi….”, “Joo, joo ihan kohta… Se täytyy katsoa nimittäjästä…” “JOO JOO, olen menossa…. 5 7/8 tuumaa vähemmän…” Juuri kun aion käyttää iPadiin huoltajan totalitääristä keskeytysoikeutta, Nuppu huomaa, että täppärissä on enää prosentti akkua, laittaa kannen kiinni vannottaen ketään olemaan koskemasta laitteeseen, etteivät hänen ympyränsä mene sekaisin, tökkää latausjohdon paikalleen, vetää kengät jalkaansa, ottaa pallon kainaloon ja ryntää kentälle pelaamaan jalkapalloa.

Nykymaailma on aika mahtava paikka. Nuppu sai syksyn matikankirjansa tehtyä loppuun syys-lokakuun vaihteessa. Nyt hän tekee kevätkirjaa, mutta sanoo sen olevan tylsää ja etenevän kovin hitaasti. Koska hän kuitenkin on innostunut matematiikasta (lapsiparan virtapiirit ovat kai jotenkin sekaisin), hän mielellään laskeskelee Matikkakunkkua ja ohjelmoi omia pelejään Scratchillä. Nyt, kun loin tunnukset Khan Academyyn sekä itselleni että lapsille ja virittelimme siellä mentor-suhteen, Nuppu on siirtynyt sinne keräilemään merkkejä ja kasvattamaan avatariaan ansaitsemillaan energiapisteillä. Natiaista ei matikkakärpänen ole samalla tapaa puraissut, mutta hänkin toki mieluusti ahkeroi Khan Academyssä omalla ikätasollaan – ainakin kouluaikana. Lisäksi lanseerasimme kilpailun: kuka perheestämme saa ensimmäisenä kasaan 10 000 energiapistettä? Palkinnot ovat huimat: Jos jompi kumpi aikuisista voittaa (olemme Kallen kanssa ajatelleet ryhtyä opiskelemaan taide- ja maailmanhistoriaa sekä tähtitiedettä, ehkä biologiaakin), saamme palkinnoksi omavalintaisen suklaalevyn (joka pitää jakaa toisen aikuisen kanssa). Jos taas voittaja löytyy lasten tiimistä, voittaja saa hyvän käytöksen ukkoaan portailla yhden pykälän ylöspäin, sekä ansaitsee tiimilleen ylimääräisen karkkipäivän (sille päivälle, jolloin kymppitonni tuli kasaan) ja superpelipäivän (eli kolme tuntia ylimääräistä peliaikaa yhdelle päivälle seuraavan viikon aikana kymppitonnipäivästä alkaen). Tekniikka mahdollistaa tämän. Kalpenen kauhusta edes ajatellessani, että minun pitäisi kyetä laajentamaan tehtäväkarttaa siinä mittakaavassa, missä Nuppu nyt etenee. Ylli, kielet ja äidinkieli kyllä onnistuvat, mutta että matematiikassa..? Hui kamala. Onneksi on taitavampia tekijöitä, jotka ovat jo asian puolestani hoitaneet – minä vain ohjaan lapset heidän viisautensa äärelle.

Kun lapset surffaavat tyytyväisinä verkkotiedon aalloilla ja pilvien ynnä muiden nettipohjaisten tiedontallennusmenetelmien avulla tiedonsiirto verkon yli on helppoa kuin hengittäminen, tuntuvat vanhat järjestelmät kuten CD:t antiikinaikaisilta ja turhalta, ylimääräiseltä työltä. Magneettikuvani tulokset tulivat DVD:llä. Sain ne haltuuni, kun ensin patikoin klinikalle halki kaupungin, tungin levyn laukkuuni ja toivoin hartaasti, ettei kukaan varasta laukkuani juuri tänään vieden uniikkikappaletta pääkoppani kuvamateriaalista mennessään. Kotona purimme levyn tietokoneelle, pakkasimme tiedostot hieman kompaktimpaan muotoon (jolloin tiedostojen yhteiskoko putosi rapiat 150 MB:stä reiluun 50 MB:iin), latasimme koko roskan Dropboxiin (hihiteltyämme ensin porukalla äidin aivokuvia – etenkin silmäkuva saa aina makeat naurut). Kirjoitin saatekirjeen ja nakkasin senkin samaan laatikkoon. Velipoika Suomessa latasi tiedostot omalle koneelleen, purki pakkaukset, poltti helahoidon uudelle levylle ja tulosti kirjoittamani saatekirjeen oheen. Tämän paketin hän vie äidilleni, joka vie levyn poliklinikalle ja neurokirurgisen hoitajan käteen työmatkallaan. Näppärää, vai mitä? Tämä kuvio johtuu siitä, että sairaala Suomessa ottaa kuvia vastaan vain levyllä. (Kuvittele, että olisin saanut tiedot verkon yli ja lähettänyt ne samalla tavoin parin klikkauksen kautta suoraan oikeille henkilöille…) Veikkaan, että kyse on tietoturvasta – potilastietoja ei voida siirtää ilman turvallista yhteyttä. Tuntui silti samalta kuin olisin tehnyt tulta tulusraudalla.

Aina ei sujuva, moderni tekniikka kuitenkaan ole kovin sujuvaa. Tämänkaltainen reissu vaati monenlaista etukäteisvalmistelua ja paperisotaa. Koska Kalle tekee töitä, kyse ei ole lomamatkasta. Reissu rinnastuu etätöihin (yritys ei ole lähettänyt Kallea ulkomaille töihin, vaan hän nyt vain haluaa työskennellä täältä käsin), ja verot maksetaan Suomeen normaaliin tapaan. Ennen lähtöä saimme todistukset Eläketurvakeskukselta ja teimme ohjeen mukaisesti maastapoistumisilmoituksen Kelaan. Minun ja lasten osalta kaikki on kunnossa. Kallea Kela ei hyväksy huolimatta useista puheluista ennen reissua ja nyt täältä ulkomailta käsin. Kaikki tiivistyy ilmeisesti Kelan nettilomakkeen virheeseen, josta käsittelijät eivät nyt pääse yli: lomakkeessa ei ollut vaihtoehtoa, jossa ulkomailla oleskelija liikkuu useissa eri maissa. Tästä syystä valitsimme “Ranska” ja kirjoitimme “Lisätietoja”-kenttään pitkän selostuksen reissun laadusta ja siitä, ettei lomake taivu tähän. Jokaikisessä Kallelle tulevassa “hylkäämme sen ja tämän ja tuon, kunnioittavin terveisin, Kela” -viestissä mainitaan pelkästään Ranska ja se, että EU:n artiklan se ja se mukaan Kallen sosiaaliturvaan sovelletaan oleskelumaan lakeja. Kun soitamme (taas) Kelaan ja selvitämme tilanteen suullisesti, siellä ollaan noloina ja ihmetellään, miten se nyt näin on voitu päättää, kun tilanne on ihan selvä (niin kuin meille vakuutettiin ennen reissuun lähtöä moneen otteeseen). Ohjeistetaan tekemään valitus verkossa. Ja niin me teemme valituksen – verkossa – jonka johdosta saamme postia (sitkeästi paperilla – vaikka olemme ulkomailla… se tulee vanhempieni osoitteeseen kotimaassa, eikä tämä ilmeisesti Kelan mielestä ole mitenkään ongelmallista), jossa Kela ilmoittaa, ettei se tee tällaisia päätöksiä vaan Eläketurvakeskus. Ottaen huomioon, että Eläketurvakeskuksen kanssa asiat hoidettiin keväällä ja Kela teki siitä poikkeavan päätöksen kesällä, on aika kummallista, etteivät he kuitenkaan tee tällaisia (poikkeavia) päätöksiä. Isä ottaa näistä epäpäätöksistä valokuvia ja lähettää ne minun sähköpostiini, jotta voimme itse ihmetellä, mistä on kyse.

Vaikuttaisi tosiaan siltä, että kaikki tiivistyy moderniin tekniikkaan ja lomakkeen huonoon joustavuuteen sekä siihen, että me hölmöt menimme valitsemaan siihen kohtaan yhden Euroopan valtion. Olkoonkin, että ilman kyseisen alasvetovalikon valintaa lomakkeessa ei voinut edetä eteenpäin ja “Lisätietoja” -kentän täyttäminen selostuksella siitä, miksi näin on toiminut, luulisi avaavan asiaa käsittelijälle. Enää en ihmettele, miksi lukuisat kanssakansalaiset lähtevät reissuille vastoin kaikkea protokollaa eli ilmoittamatta mitään minnekään. Kuka nyt moiseen byrokratiainfernoon haluaisi itsensä vapaaehtoisesti syökseä?

Jos tämä olisi ylioppilasaine, päättäisin sekavan ja kielioppivirheitä pursuavan tekstini johonkin söpöön rusettipusettiin, joka kääräisisi alun ja lopun yhteen linjalla “moderni tekniikka – pelastaja vai paholaisen kätyri”. Koska minun ei onnekseni tarvitse sellaisia enää rustata, laitan tähän vain pisteen ja menen hakemaan kupillisen kahvia ennen kuin palaan toisen tekstini pariin. Tekniikka mahdollistaa tämänkin. Piste on tuossa shift-näppäimen vieressä. Noin.


2 Comments

Lähtöpäivänä (?)

“Auto ei käynnisty.”

Seisoin parkkipaikalla kädessäni ja kainalooni tungettuna päivän 45. ja 46. roskakassi, toisessa kädessäni märkä likarätti, joka jäi epähuomiossa sormiini, kun lähdin kiikuttamaan roskapusseja. Sade imeytyi hihattomaan toppiini, valui otsahiuksista silmiin yrittäessäni epätoivoisesti saada tolkkua Kallen sanoista. Miten niin ei käynnisty? Ei se voi olla mahdollista, mehän olemme lähdössä sillä autolla vuodeksi reissuun – ja juuri pari tuntia sittenhän sillä viimeksi ajettiin.

Pikakelataan yhdeksän tuntia taaksepäin. Kello oli muutamaa minuuttia vaille kuusi. Heräilin juuri auton aina tarjoamilta virvoittavilta yöunilta. Lapset kahistelivat takasängyllä, ja kun olin saanut luettua kymmenisen sivua uutta kirjaani, hekin havahtuivat lueskelemaan hetkeksi ennen aamupuuhia. Varttia vaikke seitsemän nousin ylös, pyysin lapsia hoitamaan aamupesut sillä välin, kun itse kipaisin suihkuun. Aurinko paistoi silmiin. Mikä ihana aamu!

Laitoin suihkussa töpinäksi, sillä asuntoomme oli klo kahdeksaan mennessä tulossa joukko työmiehiä purkuhommiin – taloyhtiössä tehdään kylppäriremonttia. Kun putkimies saapui, olin jo siivonnut kylppärin ja pyyhkinyt yläkerran kaappeja hyvän matkaa kohti superpuhtautta. Huutelin onnellisena Kallelle, että aikataulu pitäisi hyvin – minulla menisi siivoamiseen korkeintaan tunti, pari.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kirosin typerää optimismiani kontillani keittiön kulmakaapissa. Miksi hitossa keittiöss pitää olla niin julmetusti kaappeja?! Veimme ruokatunnilla kuorman tallille. Iltapäivällä jatkoin puunaamista – siippani istui terassilla koneineen, sillä remonttimelu oli niin korvia huumaava, ettei työpuheluista tullut mitään.

Kahdelta aloin epäillä, etten millään ehtisi valmiiksi varttia vaille kolmeksi, jolloin avaimia piti lähteä palauttamaan. Huhkin lujempaa. Putkimies oli taas katkaissut vedentulon. Rättini teki enemmän likaraitoja kuin puhdasta jälkeä. Kalle oli viimein saanut etäpalaverinsa hoidettua ja lähti siirtämään viimeiset kamat autoon. Kun häntä ei kuulunut takaisin, lähdin lampsimaan perässä roskapusseineni – hoputusnalkutukselkeni oli selvästi tarvetta.

Mitä tehdään silloin, kun illalla lähtee lautta kohti uusia seikkailuja, mutta auton akku on taianomaisesti tyhjentynyt parissa tunnissa? No, sehän on selvä: A) soitetaan koneinsinööri-isälle ja kun se paniikkipuhelu on hoidettu B) pyydetään apua Karavaanarin tiepalvelusta. Minä seisoin sateessa ja katsoin puhelimessa puhuvaa, käsiään kiivaasti keskustelun tahdissa huitovaa siippaani ja pohdin, tarvitsisinko paperipussia, jos päättäisin ryhtyä hyperventiloimaan. Nimityäin faktat:

A) On juhannusaaton aatto, kello on kolme, ja melkein koko Suomi on jo lomalla.

B) Mikäli auto jää korjaukseen, joudumme jotenkin siirtämään kolme lauttamatkaa (liput ostettu aikoja sitten), leirintäaluepaikan varauksen (maksettu maaliskuussa) sekä eläinlääkäriajan (siirretty jo kerran väärinymmärryksen vuoksi).

C) On juhannusaaton aatto, avaimet pitää saada toimitettua asunnon omistajille, lautta lähtee illalla, satamassa pitää olla viiden tunnin kuluttua, asuntoon ei tule vettä, siuvous on kesken, polkupyörät pitää saada kuljetettua talliin, pitää käydä apteekissa, pitää hommata sapuskaa sillä suunnitelmalla, että seuraava kauppapusähdys on Tanskassa, lapsi on kaverinsa luona, josta häntä ei voida hakea – ilman autoa.

D) Tilanne vaatii paperipussia. Kipeästi.

Vaan 15 minuutin kuluttua tiepalvelun hälyyttämisestä hinausauto pysähtyi eteemme, ja sen kuski starttasi automme ylimääräisellä akulla. Rapiat puolen tunnin päästä auto oli huollossa Veholla, jonka mahtava huoltopäällikkö – ja ainoa enää töissä oleva huoltomies – kääri hihansa, vaihtoi akun ja hehkun posahtaneen, oikosulkyun mennern releen, antoi rutkasti alennusta ja lähetti meidät matkaan. Veimme fillarit tallille ja huristelimme Naantalin satamaan – vain kuusi minuuttia suositusajankohtaa myöhemmin.

Tämän tekstin näpyttely vei kolminkertaisen ajan normaaliin verrattuna, sillä käteni eivät vielä ole lakanneet tärisemästä (jos bongasit kirjoitusvirheitä, tiedät nyt, mistä ne juontavat juurensa). Pelkäsin jo, ettei blogiin tulisi mitään mielekästä päivittämistä… Hah, miten mukavaa olla väärässä!

20140619-231917-83957782.jpg

Kun pyörät ahdettiin talliin, lattiapinnasta jäi näkyviin n. 10 cm:n kaistale oven edessä.

20140619-232053-84053606.jpg

Tässä sitä kuitenkin ollaan… Natiainen ihailemassa keskiyön aurinkoa hytin ikkunasta.

Ja näin matka alkakoon! Tulkoon siitä ikimuistoinen – joskin ihan tämän lähtöhärdellin extreme-tasoon ei toivottavasti enää (kovin montaa kertaa) tarvitse venyä…