Avignon, jossa meitä katsotaan välillä pitkään – olemmehan ainoat ihmiset mailla, halmeilla, jotka ovat vetäneet pipot päihinsä, kun lämpötila on 4 asteessa ja tuuli hyinen

Kun suunnittelimme reissuun lähtöä, budjettilaskelmat perustuivat sille ajatukselle, että säästöihin ei tarvitsisi matkailun vuoksi koskea. Koska reissulapset tuli kouluttaa, eikä oma työni opettajana muutenkaan antaisi myöden vuoden etätyöskentelyyn, ratkaisu syntyi varsin helposti: Kalle tekisi etätöitä ja rahoittaisi reissun, ja minä irtisanoutuisin palkkatyöstäni ja ryhtyisin kotiopeksi. Kun Kallen ihana työnantaja sai etätyöt järjestymään ja oma irtisanoutumisenikin sujui hyvässä hengessä, alunperin turhalta unelmoinnilta vaikuttanut, syksyisen metsäretkiviikonlopun aikana ideoitu vuoden Euroopan-kierros alkoi yhtäkkiä realisoitua.

Vielä muutama vuosi sitten ei tällaista retkeä olisi voinut tehdäkään. Tekniikka on viime vuosina harpponut eteenpäin, minkä lisäksi eurooppalaiset datasiirtosopimukset ovat koko ajan tulleet matkailijan kukkarolle sopivammiksi. Vaikka useilla leirintäalueilla on joko ostettavissa tai lainattavissa pääsyä verkkoon, siihen ei voi luottaa niin, että Kallen työn ja tulot voisi laskea sen riskin varaan. Vielä neljä vuotta sitten hollantilaisilla leirintäalueilla illan internet-yhteys saattoi kustantaa 40 euroa. Olkoonkin, että hinnat useimmiten pyörivät viidentoista ja kolmenkymmenen euron välillä / ilta, matkustimme käytännössä aina ilman nettiä. Samalla se tarkoitti, että olimme joko mittavan etukäteisvalmistelun tai perinteisen paperibrosyyrishown varassa, mitä tuli uuteen kohteeseen tutustumiseen, eikä esim. geokätköily luonnistunut lainkaan. Pätkivän ja kalliin verkon varaan – kun vielä on epävarmaa, löytyykö sitä ylipäänsä – nykyisen kaltaista etätyöreissua kuitenkaan ei olisi voinut rakentaa.

Toista se on nykyään. Ostimme Uros-yritykseltä WiFi-laitteen. Goodspeed on toiminut moitteetta koko reissun ajan. Käytännössä laitteeseen asetetaan kunkin maan oma SIM-kortti – Uros neuvotteli sopimukset paikallisten palveluntarjoajien kanssa, ja kortit hankittiin heidän kauttaan. Maksu menee tililtä kultakin päivältä, jolloin laitetta on käytetty. Maakohtainen datakatto palveluun liittyy: useimmiten saamme siirtää 500 MB päivässä, jonka jälkeen verkko hidastuu. Tämä on pääsääntöisesti riittänyt Kallen töihin (verkon yli suoritettavine etäpalavereineen) vallan mainiosti ja lisäksi suomalaisen verkkolehden tilaukseen, yhteydenpitoon kotimaahan päin sekä Facebookin, sähköpostin että Skypen välityksellä, lasten kouluun Khan Academyn ja Duolingon osalta, blogin päivittämiseen (kunhan kuvien koko on pieni) sekä usein myös muutamaan onnelliseen zombinmätkintään pelimaailmassa, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Loppukesästä Goodspeediltä tuli viesti, että Italian kortti ei enää toimisikaan. Aloimme selvittää, miten Italia saataisiin ympättyä mukaan reissuun ilman helppoa, vaivatonta ja turvallista nettiyhteyttä. Saimme ohjeen hankkia oma SIM-kortti Italiassa (täytyy kuulemma todistaa olevansa EU-kansalainen, jotta sellaisen saa) ja tökätä se laitteeseen. Ei kuulostanut järin kummoiselta kommervenkiltä, joten päätimme ylittää rajan lauantaina ja tehdä suurmission SIM-kortin hankkimiseksi. Jos se ei syystä tai toisesta onnistuisi, voisi tietysti aina palata takaisin Ranskaan. Viime viikolla saimme kuitenkin päivitetyn ilmoituksen: uusi Italia-kortti olisi saatavilla. Vaan mitä tehdä, kun meillä ei ole osoitetta kovin pitkiä aikoja kerrallaan?

Eilen kymmentä yli kahdentoista paikkeilla olin juuri kokkailemassa lounasta, kun leirintäalueella kajahti kuulutus. Kovaäänistä, epäselvää mutinaa. Ranskaksi. Emme kumpikaan saaneet kiinni sanastakaan. Naureskelimme Kallen kanssa, että se oli varmaan ilmoitus, että meidän SIM-kortti on saapunut. Tai sitten tulvavaroitus. Kun paniikissa juoksevia ihmisiä ei ulkona näkynyt, lapoin tyytyväisenä pastaa lautasille. Lounasta syödessään Kalle kuitenkin intoutui tarkistamaan, missä meille edellisenä päivänä Suomesta lähetetty pääsylippu Italiaan viipotti. Ja kah, kuulemma se oli jätetty vastaanottotiskille seitsemän minuuttia aikaisemmin. Loistavaa palvelua: UPS-kuriiri kipaisi meille kortin – maksutta tässä erikoistilanteessa.

– Saaks nettii käyttää? kysyi Nuppu kiivetessään Natiaisen perässä alkoviin jatkamaan sadepäivän koulutöitä ulkoilutauon jälkeen. Aiheena oli englannin kieli ja sitä käsiteltiin valtamerten kautta. Kun e-oppikirjassa aamulla mainittiin The Great Barrier Reef, lapset halusivat mennä käymään paikan päällä itsekin. Kun datakatto ei ollut vielä lähimaillakaan, Kalle antoi seikkailuluvan, ja niin lapset kävivät Google Maps Street viewn kautta sukeltamassa Suurella valliriutalla. Hurjaa siellä oli. Haita ja rauskuja ja koralleja. Ja valo taittui eri tavalla kuin ilman halki. Huomenna tutkimme hiukan tarkemmin antiikin Rooman rakennuksia, tapoja ja merkittäviä keksintöjä, jotta voimme tähän asti ottamistamme kuvista koostaa virtuaalisen, roomalaishenkisen nukketeatteriesityksen. Ja samalla Kalle tekee töitä. Ja minä tutkin, millaisia säädöksiä vallitsee elintarvikkeiden postittamisesta EU-maiden välillä.

Kiitos Goodspeed. Kiitos moderni tekniikka!

Atlantin rannalla, jossain hivenen Afrikasta pohjoiseen, mantereen ja valtameren verran itään fyysisestä Khan Academystä ja melkein Euroopan verran lounaaseen byrokratiaruljanssista.

Joudun komentamaan Nupun irti iPadistään. Hän on syvällä Khan Academyn syövereissä ja taklaa juuri murtolukuihin liittyviä tehtäviä ikäryhmänsä amerikkalaisesta opetussuunnitelmasta. Kolmeen ensimmäiseen huomautukseen hän mutisee: “Joo, kohta…. Kahdeksan sadasosaa on isompi….”, “Joo, joo ihan kohta… Se täytyy katsoa nimittäjästä…” “JOO JOO, olen menossa…. 5 7/8 tuumaa vähemmän…” Juuri kun aion käyttää iPadiin huoltajan totalitääristä keskeytysoikeutta, Nuppu huomaa, että täppärissä on enää prosentti akkua, laittaa kannen kiinni vannottaen ketään olemaan koskemasta laitteeseen, etteivät hänen ympyränsä mene sekaisin, tökkää latausjohdon paikalleen, vetää kengät jalkaansa, ottaa pallon kainaloon ja ryntää kentälle pelaamaan jalkapalloa.

Nykymaailma on aika mahtava paikka. Nuppu sai syksyn matikankirjansa tehtyä loppuun syys-lokakuun vaihteessa. Nyt hän tekee kevätkirjaa, mutta sanoo sen olevan tylsää ja etenevän kovin hitaasti. Koska hän kuitenkin on innostunut matematiikasta (lapsiparan virtapiirit ovat kai jotenkin sekaisin), hän mielellään laskeskelee Matikkakunkkua ja ohjelmoi omia pelejään Scratchillä. Nyt, kun loin tunnukset Khan Academyyn sekä itselleni että lapsille ja virittelimme siellä mentor-suhteen, Nuppu on siirtynyt sinne keräilemään merkkejä ja kasvattamaan avatariaan ansaitsemillaan energiapisteillä. Natiaista ei matikkakärpänen ole samalla tapaa puraissut, mutta hänkin toki mieluusti ahkeroi Khan Academyssä omalla ikätasollaan – ainakin kouluaikana. Lisäksi lanseerasimme kilpailun: kuka perheestämme saa ensimmäisenä kasaan 10 000 energiapistettä? Palkinnot ovat huimat: Jos jompi kumpi aikuisista voittaa (olemme Kallen kanssa ajatelleet ryhtyä opiskelemaan taide- ja maailmanhistoriaa sekä tähtitiedettä, ehkä biologiaakin), saamme palkinnoksi omavalintaisen suklaalevyn (joka pitää jakaa toisen aikuisen kanssa). Jos taas voittaja löytyy lasten tiimistä, voittaja saa hyvän käytöksen ukkoaan portailla yhden pykälän ylöspäin, sekä ansaitsee tiimilleen ylimääräisen karkkipäivän (sille päivälle, jolloin kymppitonni tuli kasaan) ja superpelipäivän (eli kolme tuntia ylimääräistä peliaikaa yhdelle päivälle seuraavan viikon aikana kymppitonnipäivästä alkaen). Tekniikka mahdollistaa tämän. Kalpenen kauhusta edes ajatellessani, että minun pitäisi kyetä laajentamaan tehtäväkarttaa siinä mittakaavassa, missä Nuppu nyt etenee. Ylli, kielet ja äidinkieli kyllä onnistuvat, mutta että matematiikassa..? Hui kamala. Onneksi on taitavampia tekijöitä, jotka ovat jo asian puolestani hoitaneet – minä vain ohjaan lapset heidän viisautensa äärelle.

Kun lapset surffaavat tyytyväisinä verkkotiedon aalloilla ja pilvien ynnä muiden nettipohjaisten tiedontallennusmenetelmien avulla tiedonsiirto verkon yli on helppoa kuin hengittäminen, tuntuvat vanhat järjestelmät kuten CD:t antiikinaikaisilta ja turhalta, ylimääräiseltä työltä. Magneettikuvani tulokset tulivat DVD:llä. Sain ne haltuuni, kun ensin patikoin klinikalle halki kaupungin, tungin levyn laukkuuni ja toivoin hartaasti, ettei kukaan varasta laukkuani juuri tänään vieden uniikkikappaletta pääkoppani kuvamateriaalista mennessään. Kotona purimme levyn tietokoneelle, pakkasimme tiedostot hieman kompaktimpaan muotoon (jolloin tiedostojen yhteiskoko putosi rapiat 150 MB:stä reiluun 50 MB:iin), latasimme koko roskan Dropboxiin (hihiteltyämme ensin porukalla äidin aivokuvia – etenkin silmäkuva saa aina makeat naurut). Kirjoitin saatekirjeen ja nakkasin senkin samaan laatikkoon. Velipoika Suomessa latasi tiedostot omalle koneelleen, purki pakkaukset, poltti helahoidon uudelle levylle ja tulosti kirjoittamani saatekirjeen oheen. Tämän paketin hän vie äidilleni, joka vie levyn poliklinikalle ja neurokirurgisen hoitajan käteen työmatkallaan. Näppärää, vai mitä? Tämä kuvio johtuu siitä, että sairaala Suomessa ottaa kuvia vastaan vain levyllä. (Kuvittele, että olisin saanut tiedot verkon yli ja lähettänyt ne samalla tavoin parin klikkauksen kautta suoraan oikeille henkilöille…) Veikkaan, että kyse on tietoturvasta – potilastietoja ei voida siirtää ilman turvallista yhteyttä. Tuntui silti samalta kuin olisin tehnyt tulta tulusraudalla.

Aina ei sujuva, moderni tekniikka kuitenkaan ole kovin sujuvaa. Tämänkaltainen reissu vaati monenlaista etukäteisvalmistelua ja paperisotaa. Koska Kalle tekee töitä, kyse ei ole lomamatkasta. Reissu rinnastuu etätöihin (yritys ei ole lähettänyt Kallea ulkomaille töihin, vaan hän nyt vain haluaa työskennellä täältä käsin), ja verot maksetaan Suomeen normaaliin tapaan. Ennen lähtöä saimme todistukset Eläketurvakeskukselta ja teimme ohjeen mukaisesti maastapoistumisilmoituksen Kelaan. Minun ja lasten osalta kaikki on kunnossa. Kallea Kela ei hyväksy huolimatta useista puheluista ennen reissua ja nyt täältä ulkomailta käsin. Kaikki tiivistyy ilmeisesti Kelan nettilomakkeen virheeseen, josta käsittelijät eivät nyt pääse yli: lomakkeessa ei ollut vaihtoehtoa, jossa ulkomailla oleskelija liikkuu useissa eri maissa. Tästä syystä valitsimme “Ranska” ja kirjoitimme “Lisätietoja”-kenttään pitkän selostuksen reissun laadusta ja siitä, ettei lomake taivu tähän. Jokaikisessä Kallelle tulevassa “hylkäämme sen ja tämän ja tuon, kunnioittavin terveisin, Kela” -viestissä mainitaan pelkästään Ranska ja se, että EU:n artiklan se ja se mukaan Kallen sosiaaliturvaan sovelletaan oleskelumaan lakeja. Kun soitamme (taas) Kelaan ja selvitämme tilanteen suullisesti, siellä ollaan noloina ja ihmetellään, miten se nyt näin on voitu päättää, kun tilanne on ihan selvä (niin kuin meille vakuutettiin ennen reissuun lähtöä moneen otteeseen). Ohjeistetaan tekemään valitus verkossa. Ja niin me teemme valituksen – verkossa – jonka johdosta saamme postia (sitkeästi paperilla – vaikka olemme ulkomailla… se tulee vanhempieni osoitteeseen kotimaassa, eikä tämä ilmeisesti Kelan mielestä ole mitenkään ongelmallista), jossa Kela ilmoittaa, ettei se tee tällaisia päätöksiä vaan Eläketurvakeskus. Ottaen huomioon, että Eläketurvakeskuksen kanssa asiat hoidettiin keväällä ja Kela teki siitä poikkeavan päätöksen kesällä, on aika kummallista, etteivät he kuitenkaan tee tällaisia (poikkeavia) päätöksiä. Isä ottaa näistä epäpäätöksistä valokuvia ja lähettää ne minun sähköpostiini, jotta voimme itse ihmetellä, mistä on kyse.

Vaikuttaisi tosiaan siltä, että kaikki tiivistyy moderniin tekniikkaan ja lomakkeen huonoon joustavuuteen sekä siihen, että me hölmöt menimme valitsemaan siihen kohtaan yhden Euroopan valtion. Olkoonkin, että ilman kyseisen alasvetovalikon valintaa lomakkeessa ei voinut edetä eteenpäin ja “Lisätietoja” -kentän täyttäminen selostuksella siitä, miksi näin on toiminut, luulisi avaavan asiaa käsittelijälle. Enää en ihmettele, miksi lukuisat kanssakansalaiset lähtevät reissuille vastoin kaikkea protokollaa eli ilmoittamatta mitään minnekään. Kuka nyt moiseen byrokratiainfernoon haluaisi itsensä vapaaehtoisesti syökseä?

Jos tämä olisi ylioppilasaine, päättäisin sekavan ja kielioppivirheitä pursuavan tekstini johonkin söpöön rusettipusettiin, joka kääräisisi alun ja lopun yhteen linjalla “moderni tekniikka – pelastaja vai paholaisen kätyri”. Koska minun ei onnekseni tarvitse sellaisia enää rustata, laitan tähän vain pisteen ja menen hakemaan kupillisen kahvia ennen kuin palaan toisen tekstini pariin. Tekniikka mahdollistaa tämänkin. Piste on tuossa shift-näppäimen vieressä. Noin.

Lähtöpäivänä (?)

“Auto ei käynnisty.”

Seisoin parkkipaikalla kädessäni ja kainalooni tungettuna päivän 45. ja 46. roskakassi, toisessa kädessäni märkä likarätti, joka jäi epähuomiossa sormiini, kun lähdin kiikuttamaan roskapusseja. Sade imeytyi hihattomaan toppiini, valui otsahiuksista silmiin yrittäessäni epätoivoisesti saada tolkkua Kallen sanoista. Miten niin ei käynnisty? Ei se voi olla mahdollista, mehän olemme lähdössä sillä autolla vuodeksi reissuun – ja juuri pari tuntia sittenhän sillä viimeksi ajettiin.

Pikakelataan yhdeksän tuntia taaksepäin. Kello oli muutamaa minuuttia vaille kuusi. Heräilin juuri auton aina tarjoamilta virvoittavilta yöunilta. Lapset kahistelivat takasängyllä, ja kun olin saanut luettua kymmenisen sivua uutta kirjaani, hekin havahtuivat lueskelemaan hetkeksi ennen aamupuuhia. Varttia vaikke seitsemän nousin ylös, pyysin lapsia hoitamaan aamupesut sillä välin, kun itse kipaisin suihkuun. Aurinko paistoi silmiin. Mikä ihana aamu!

Laitoin suihkussa töpinäksi, sillä asuntoomme oli klo kahdeksaan mennessä tulossa joukko työmiehiä purkuhommiin – taloyhtiössä tehdään kylppäriremonttia. Kun putkimies saapui, olin jo siivonnut kylppärin ja pyyhkinyt yläkerran kaappeja hyvän matkaa kohti superpuhtautta. Huutelin onnellisena Kallelle, että aikataulu pitäisi hyvin – minulla menisi siivoamiseen korkeintaan tunti, pari.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kirosin typerää optimismiani kontillani keittiön kulmakaapissa. Miksi hitossa keittiöss pitää olla niin julmetusti kaappeja?! Veimme ruokatunnilla kuorman tallille. Iltapäivällä jatkoin puunaamista – siippani istui terassilla koneineen, sillä remonttimelu oli niin korvia huumaava, ettei työpuheluista tullut mitään.

Kahdelta aloin epäillä, etten millään ehtisi valmiiksi varttia vaille kolmeksi, jolloin avaimia piti lähteä palauttamaan. Huhkin lujempaa. Putkimies oli taas katkaissut vedentulon. Rättini teki enemmän likaraitoja kuin puhdasta jälkeä. Kalle oli viimein saanut etäpalaverinsa hoidettua ja lähti siirtämään viimeiset kamat autoon. Kun häntä ei kuulunut takaisin, lähdin lampsimaan perässä roskapusseineni – hoputusnalkutukselkeni oli selvästi tarvetta.

Mitä tehdään silloin, kun illalla lähtee lautta kohti uusia seikkailuja, mutta auton akku on taianomaisesti tyhjentynyt parissa tunnissa? No, sehän on selvä: A) soitetaan koneinsinööri-isälle ja kun se paniikkipuhelu on hoidettu B) pyydetään apua Karavaanarin tiepalvelusta. Minä seisoin sateessa ja katsoin puhelimessa puhuvaa, käsiään kiivaasti keskustelun tahdissa huitovaa siippaani ja pohdin, tarvitsisinko paperipussia, jos päättäisin ryhtyä hyperventiloimaan. Nimityäin faktat:

A) On juhannusaaton aatto, kello on kolme, ja melkein koko Suomi on jo lomalla.

B) Mikäli auto jää korjaukseen, joudumme jotenkin siirtämään kolme lauttamatkaa (liput ostettu aikoja sitten), leirintäaluepaikan varauksen (maksettu maaliskuussa) sekä eläinlääkäriajan (siirretty jo kerran väärinymmärryksen vuoksi).

C) On juhannusaaton aatto, avaimet pitää saada toimitettua asunnon omistajille, lautta lähtee illalla, satamassa pitää olla viiden tunnin kuluttua, asuntoon ei tule vettä, siuvous on kesken, polkupyörät pitää saada kuljetettua talliin, pitää käydä apteekissa, pitää hommata sapuskaa sillä suunnitelmalla, että seuraava kauppapusähdys on Tanskassa, lapsi on kaverinsa luona, josta häntä ei voida hakea – ilman autoa.

D) Tilanne vaatii paperipussia. Kipeästi.

Vaan 15 minuutin kuluttua tiepalvelun hälyyttämisestä hinausauto pysähtyi eteemme, ja sen kuski starttasi automme ylimääräisellä akulla. Rapiat puolen tunnin päästä auto oli huollossa Veholla, jonka mahtava huoltopäällikkö – ja ainoa enää töissä oleva huoltomies – kääri hihansa, vaihtoi akun ja hehkun posahtaneen, oikosulkyun mennern releen, antoi rutkasti alennusta ja lähetti meidät matkaan. Veimme fillarit tallille ja huristelimme Naantalin satamaan – vain kuusi minuuttia suositusajankohtaa myöhemmin.

Tämän tekstin näpyttely vei kolminkertaisen ajan normaaliin verrattuna, sillä käteni eivät vielä ole lakanneet tärisemästä (jos bongasit kirjoitusvirheitä, tiedät nyt, mistä ne juontavat juurensa). Pelkäsin jo, ettei blogiin tulisi mitään mielekästä päivittämistä… Hah, miten mukavaa olla väärässä!

Kun pyörät ahdettiin talliin, lattiapinnasta jäi näkyviin n. 10 cm:n kaistale oven edessä.

Tässä sitä kuitenkin ollaan… Natiainen ihailemassa keskiyön aurinkoa hytin ikkunasta.

Ja näin matka alkakoon! Tulkoon siitä ikimuistoinen – joskin ihan tämän lähtöhärdellin extreme-tasoon ei toivottavasti enää (kovin montaa kertaa) tarvitse venyä…

Organisointia, rakas Watson!

Miksi, oi miksi muutossa käy joka kerta samalla tavalla: Ensin päätetään, että tämä on se kunnolla hoidettu muutto, jossa laatikoissa on vain sitä tavaraa, mitä pitääkin, ja jokaisessa laatikossa lukee, mitä se sisältää, aikaa muutolle jätetään paljon, ja viimeinen päivä ennen lopullista kalmanviivaa vieteään rauhallisissa tunnelmissa skumppapullon seurassa – kippis, kaikki on jo valmista. Ja hyvin se aina alkaakin: ensin pakataan kaikessa rauhassa pari kuukautta, käydään läpi jokainen paperilappu, lajitellaan, organisoidaan ja kierrätetään. Ja yhtäkkiä huomataan, että MITÄ HITTOA muuttopäivä on jo huomenna, tungetaan sekalaista tavaraa epämääräisessä järjestyksessä siivouskaapin pohjalta häthätää riivittyihin jätesäkkeihin. Huh, ehdittiin! Ja kun väkevät käsivarret ovat kantaneet pois kaikki huonekalut ja laatikot, on random tavaraa (joka ei mahdu enää mihinkään) olohuoneen lattialla vielä kontillinen. Ja itse repii hiuksiaan ja jo valmiiksi särkevät lihakset vastalauseita vinkuen kyykkää ja kumartuu ja lajittelee. Ja vie roskiin kymmenen kassillista erinäistä tavaraa, joka ei kenellekään kelpaa.

Ja tietysti, organisoinnin kukkasia kun tässä ollaan, viimeisenä asunnossa kaiken rojun keskellä on siipan työpöytä – hän on luonnollisesti säästänyt lomapäivänsä arvokkaaseen lomailuun eikä turhaan muuttamiseen. Koska huonekalut on jo viety, hän ensin rakensi toimiston, jossa hän istuskeli mukavassa risti-istunnassa lattialla, ja työpöydän virkaa toimitti nurin käännetty pahvilaatikko. Kahdeksan tuntia putkeen lotus-asennossa kävi kuitenkin budoharrastajallekin liian rankaksi, ja hän haki auton pihahuonekalut tekemään kotitoimiston virkaa.

Kohta avataan se skumppapullo. Tämä on silkkaa riemua, tämä muutto.

Seinästä repäisty

Olet kenties jo pohtinut, miten nelihenkinen perhe (+ iso koira) voi kuvitella ahtautuvansa asuntoautoon kokonaiseksi vuodeksi. Ja jollet sinä tullut vielä sitä ajatelleeksi, minä olen taatusti pähkäillyt asiaa meidän molempien puolesta. Kannoin tänään vaatteet autoon. Ahdettuani ainokaisen kaappini täpötäyteen, vedon vaatteet takaisin ulos ja perustelin itselleni, miksen tarvitse kaksia farkkuja tai kuutta t-paitaa. Tein ah niin raskaita arkipäätöksiä ja vein ison osan kuteista takaisin kotiin ja tyhjiöpakkauslootaan. Miten kasa näyttikin niin petollisen pieneltä, kun valitsin mukaan lähteviä romppeita vaatekaapista?!

Niinpä niin, eipähän ole runsauden pulaa tilan suhteen. Katselin arvioivasti seiniä: niille voisi ripustaa vaikka mitä. Esimerkiksi hammasharjat

ja latauspisteen…

Ja suihkutilaan mahtuu erinomaisesti kuivausteline pyyhkeille ja helteillä (ajankohtainen aihe, vai mitä sanot..?) aina märille uikkareille.

Ehdottomasti tärkein seinähärpäke on kuitenkin tämä:

Nimittäin lasten takasängyn kello, jossa on valonappula ja joka kertoo selvällä digitaalisella kielellä, onko kello jo kuusi, jolloin saa nousta. Ahh – ei enää näyttämökuiskauksella hoidettuja, keskiöisiä tiedusteluja linjalla “Äitiii..? Onks jo aamu? Saaks jo nousta?!” Ahh!

3 yötä!

Muuttopäivä. Nassikat viettivät iltapäivän ihanan siskoni huomassa, ja me muut, mukaanlukien ahkera veljeni ja isäni, roudasimme huonekaluja kohti autotallia. Aina kuorman mentyä ja tyhjän pakun palattua takaisin kämpille odotin jännittyneenä, mahtaako seuraava autollinen huonekaluja vielä mahtua jo täpötäyteen varastotilaan. Ja aina mahtui, vielä vähän. Ja vielä.

Miehet ovat vielä viimeisellä roudauskierroksella (johon sisältyvät sellaiset muuttopäivä erikoisihanuudet kuten pesukone), mutta me muut tulimme jo uudelle asunnolle koomailemaan raskaan päivän jäljiltä.

Huomenna tuodaan perille autoon päätyvät tavarat. Ja ehkä silloin uskaltaa jo laittaa lattialle nämä vastapestyt matotkin. Joskin niillä on nykyiselläänkin merkittävä tehtävä…

Viikko lähtöön…

Katsoin sunnuntaina kummastuneena pirisevää kännykkääni: tanskalainen numero. Yleensä kansainvälinen kommunikaatio hoituu Facebookin kautta, ja puheluja tulee äärimmäisen harvoin. Mitä kummaa – oliko joku nuoruudenaikainen ystäväni käymässä Suomessa, vai mistä oli kyse? Vaan kah, luurin toisessa päässä oli äärimmäisen kohtelias mies, joka tiedusteli, oliko meillä kenties ongelmia löytää perille. Hetken pääkoppani iso ratas otti kiinni otsaluuhun, kunnes ymmärsin, että kyseessä on tanskalaisen eläinklinikan lääkäri, ja jompikumpi meistä on väärässä päivässä. Olen nimittäin varannut Taralle eläinlääkäriajan ekinokokkoosilääkitystä varten – sunnuntaille 22.6…

Ensimmäinen (joskin varsin lievä) matkakommellus pari viikkoa ennen reissua… Taitaa olla uusi ennätys!

Auton perusteellinen siivous käynnissä.

Ja puuhaan on luonnollisesti värvätty koko perhe.

FC Barcelonan vieraspeliasuun uskollisesti sonnustautunut natiainen sinnikkäästi epätoivoisen työtehtävän kimpussa – poistamassa koirankarvoja ohjaamon matosta…

Kaksi viikkoa…

… aikaa lähtöön! Hui kauhistus – mikä kumma kosminen viemäri imaisee ajan täysin huomaamattani?!

Tällä viikolla on kahviteltu erinäisiä työprojektin päätös-, tyttären nimppari- ja kaveriporukan kesäkahvitteluja. Kun joukkoon vielä työnnetään siipan työmatka, em. kosminen viemäri on imuroinut menemään sellaista tahtia, että heikkohermoisemman otsatukka olisi kauan sitten tutissut irti. Jotain sentään on ehditty tehdäkin: hankimme matkavakuutukset koko vuodelle ja peruuttelimme matkan myötä tarpeettomiksi käyviä vakuutuksia. Vakuutusruljanssin myötä lomakesirkus on jo voiton puolella: enää uupuu ulkomaan muuttoilmoitus Kelaan sekä postinkääntö vanhempien osoitteeseen (siltä varalta, että hajapostia kaikesta lehtien peruuttelusta ja sen sellaisesta huolimatta tulee).

Onneksi sirkus ei kuitenkaan siihen lopu: tänään jonglöörataan taas kamoja laatikoihin ja ihmispyramidin avulla rakennetaan kattoa hipovia laatikkopyramideja autotalliin. Lisäksi täytyy saada hankittua Venlalle 4. luokan matikankirjat, mikä onkin ainoa uupuva koulukirjasetti.

Kyllä tämä tästä – pienin askelin.

Kunnossa kaiken ikää – myös reissussa.

Perheemme on matkustellut asuntoautolla rullaillen joka kesä viimeiset kymmenen vuotta. Sitä ennen pääsimme paikasta toiseen polkupyörällä, joten tämän blogitekstin esittelemä haaste ei ollut minkäänmoinen ongelma. Vaan toista se on nykyään: kaikesta kävelemisestä huolimatta olen jo useampana kesänä saanut lisäkiloja – joista liikkuvassa työssäni olen päässyt eroon syyskuun loppuun mennessä. Tulevaa, poikkeuksellisen pitkää reissua ajatellen tämä kuvio ei kuitenkaan enää ole hyväksyttävä.

Loman keskeinen elementti on tapa, jolla se tehokkaasti sotkee arkirytmit. Mukana matkustavien nassikoiden päivärytmi takaa säännölliset ruokailuajat ja muutaman lisävälipalankin – onhan tuttu tosiseikka, että matkalla on aina nälkä. Tunnustaudun jonkinasteiseksi terveysintoilijaksi, joten meillä on karkkipäivät, ja herkkuja syödään harvoin siinä missä kasvisruokaa, hedelmiä ja salaattia usein. Keski-Euroopassa tomaatit maistuvat karkeilta ja muutkin vihannekset ovat totuttua makeampia, mistä syystä ne syödään välittömästi loppuun siinä laajuudessa, missä ne on jääkaapista ulos kaivettu. Budjettisyistä olemme jo kauan noudattaneet ohjenuoraa, jonka mukaan ulkona syödään korkeintaan kerran viikossa. Se on siis sen verran harvinaista herkkua, ettei ravintolapäivää halua kuluttaa pikaruokaan. Kunhan saisin kaikki “mutustelen tässä ajaessa vähän karkkeja, ja pähkinöitä, ja koska on helle, hörpin samalla vähän limppaa, ja mutustelen tässä ajaessa vähän karkkeja, ja pähkinöitä, ja koska….” -touhut karsittua, terveellinen ruokavalio olisi varsin hyvillä kantimilla.

Ja toki reissussa liikutaankin – enimmäkseen kuitenkin lastentahtisen kävelyn muodossa, jonka ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa pulssia juuri nostavan (jollei oteta lukuun tilanteita, joissa lapset kuikuilevat alas korkeilta paikoilta aiheuttaen äidissään rytmihäiriöitä, hyperventilointia ja yleistä kammiovärinää). Kotioloissa me aikuisetkin olemme kuitenkin tottuneet säännölliseen, rankempaan liikuntaan: Kalle harrastaa brasilialaista ju jutsua pari kertaa viikossa, käy kerran kahvakuulailemassa ja lenkittää koiraa juosten. Minä juoksen canicrossia muutaman tunnin viikossa (n. tunnin kerrallaan) ja yritän pitää lihaskunnosta huolta jumpalla ja omilla, olohuoneen matolla suoritetuilla punttitreeneillä. Lisäksi uimme molemmat mielellämme – joskin epätasaisin väliajoin. Tämä rutiini katkeaa matkaillessa, mitä en tulevalla, pitkällä reissulla millään suostu hyväksymään.

Koska lenkkeily on helppo tapa liikkua missä hyvänsä, minkä lisäksi se antaa oivan tilaisuuden tutkia lähiympäristöä, säännölliset juoksulenkit ovat reissussakin yksinkertainen itsekurikysymys. Sen sijaan auton varusteita säätelevät tiukat painorajoitukset, joten käsipainojen mukana kuljettaminen on käytännössä mahdotonta. Kehon oma paino riittänee kyllä vastukseksi varsin pitkälle, kunhan vain tietäisi, mitä on tekemässä, ja jaksaisi treenailla tavoitteellisesti.

Puuskuttaessani sunnuntaina lenkkipolulla siippani rinnalla (yhden koiravoiman moottori mäntiäni liikuttaen) suunnittelimme tiukan treenisuunnitelman: Kankku Kunnossa Autoillessakin. Päätimme alkaa toeuttaa netistä löytynyttä ja matkusteluun tarkoitettua CrossFit-harjoitusohjelmaa, jossa treeni perustuu omaan kehonpainoon. Omalla tyylillään inspiroiva oli myös tämä NerdFitness-sivuston matkatreenikertomus.

Tulevan matkan keskeinen ajatus on panostaminen perheeseen ja omaan hyvinvointiin. Miksei siis lanseeraisi tavoitteellista treeniohjelmaa kiinteäksi osaksi viikko-ohjelmaa? Kenties lähden jopa kokeilemaan, josko entistä harrastustani joogaa voisi sittenkin harjoitella kasvaimen vaurioittamasta tasapainoaistista huolimatta – niin moni asia on asennekysymys.

Pakkausta pakkauksen päällä

Oletko koskaan yrittänyt mahduttaa kämpällistä tavaraa autotalliin? Niinpä niin – ei varsinaisesti herkkua, se…