Rooma, jossa leikkivien lasten nauru kilkkaa laskevan auringon valossa, ja kaiken sen riemun keskellä viisi väsynyttä matkaajaa lepää

Askelten tasainen rapse kuivien lehtien peittämälle puistotielle joudutti kotimatkaani. Mama ja Papa suuntasivat takaisin hotellille aamulla lähtevää lentoaan odottelemaan, ja lähdimme Taran kanssa saatille. Hiljaa virtasi Arno, pimeänä tasaisena pulssina halki Firenzen kaupungin. Ikkunoissa välkkyivät joulukuuset. Ja jokainen askel kohti kotia vei joulua hiukan kauemmas. Arki alkakoon. Ja johan sitä joulua ehdittiin viettääkin!

Jouluaattoaamu valkeni Firenzessä samanlaisena kuin mikä tahansa muukin aamu: ihmiset kiirehtivät töihin, kaupungille, kukin omiin puuhiinsa. Lapset olivat yökylässä isovanhempiensa hotellihuoneessa, ja kun iltapäivällä avasimme lahjat, olimme varmasti ainoat siinä puuhassa kilometrien säteellä.

Joulupäivänä kävimme Kallen kanssa messussa. Tuomiokirkko oli kävijöiltä suljettu – paitsi siinä tapauksessa, että aikoi osallistua messuun – ja vartijat käännyttivät armotta edellämme sisään pyrkineen kiinalaisnaisen. Kun katsoin miestä hymyillen silmiin ja tervehdin: “Buongiorno!” ei meitä edes pysäytetty kuulusteltavaksi aikomuksiemme osalta kuten toisella puolen ovea sisään tulleet amerikkalaiset. Vähäinenkin kieli avaa ovia.

Kuoron solistisopraanon sävelet kohosivat kutkuttelemaan pyhimysten jalkapohjia kupolin freskossa, ja kardinaalin pehmeä ääni luki meille kiitosta syntymäpäiväjuhlan kunniaksi. Ehtoolliskutsun kohdalla lähdimme monen muun mukana takaisin kirpeään ulkoilmaan. Ovella kaksikymmentä turistia otti itsestään eri asennoissa selfieitä Duomo taustallaan. Ikinä ei ole selfie-kulttuuri niin väärältä tuntunut, ja minä en sentään sitä alunperinkään ole oppinut ymmärtämään.

Joulupäivän iltana, lasten jäädessä isovanhempiensa hoteisiin yökyläilemään, kävimme Kallen kanssa pitkällä, riuskalla lenkillä Arnoa myötäillen. Ranta oli täynnä nuorisoporukoita, perheitä ja muita ulkoilijoita. Firenze Winter Parkin, eli talvipuistoksi muokatun vesipuiston, jääkenttä pursusi hitaasti ympyrää lipuvia rusettiluistelijoita – lapsia, nuoria ja aikuisia. Yllättävän hyvin se meni, kun siinä hetki seistiin ja katseltiin. Luulin, että Italiassa luistelu olisi harvojen taito. Niin väärässä taas olin.

Ja kun tapaninpäivän iltana saatoin Maman ja Papan takaisin keskustaan, oli jalkojen pompussa perusteellisesti vietetyn, erilaisen joulun ilo. Tänä vuonna syötiin jouluaterialla tuorepastaa ja juustoja. Ei ollut laatikoita ikävä.

“Tämän nähtyäni en enää koskaan stressaa joulusta,” sanoi Mama, kun Firenze kaikkina päivinä jatkoi niin kuin aina. Rennosti. Iloisesti. Hyvin toimien.

Minä, joka aina olen joulua rakastanut ja hokemasta päästyäni hokenut, etteivät juhlat tule itsestään, koin tämänkin joulun siellä lämpimässä osassa sydäntäni, jossa joulut tunnetaan. Juhla syntyy perheen läsnäolosta, kynttilöistä, hymyilevistä ihmiskasvoista, lämpöisistä villasukista. Kun vanha mummo tienpientareelta huuteli meille ohittajille: “Buon Natale!” olisi se yhtä hyvin voinut tulla suomeksi, tai ranskaksi, tai eestiksi. Muurit kaatuvat, kun kaikki ovat samassa paikassa, yhtäaikaa, ja hyvä joulu tulee, jos sen päästää tulemaan.

Jouluaiheinen blogipäivitys pitäisi taiteen sääntöjen mukaan päättää harmoniaan ja pimeässä tuikkiviin lämpöisiin valoihin. Ja niitä minä tapanina katsoin, juostessani halki puiston kohti kotia, kun se sattui. Tie oli tasainen, lihakset lämpimät ja vauhti hyvä, Tara juoksi edelläni hyvää vauhtia ja kuulokkeista tulvi päivän teeman mukaisesti rauhaa ja rakkautta. Vasemmalla kadun toisella puolen isä auttoi pienen tyttärensä sisään yli parvekkeen kynnyksen takanaan tuikkiva kuusi. Ja sitä minä katsoin, kotia ja valoa, hymy kasvoillani, kun tien yli, muutaman metrin verran koiran kuononkärjestä, juoksi rotta. Tai ehkä valtava hännätön orava. Jo laukkavauhdissa loikkinut Tara ampaisi sen perään, enkä minä ehtinyt tehdä muuta kuin kiljaista. Sillä sitten me menimme – Tara vetovaljaissaan juosten ja minä perässä lentäen. Suoraan pusikkoon. Siinä iskin kantapääni maahan ja sain tempovan koiran pysähtymään. Rotta oli jo mennyt menojaan. Hiljaisuus korvissani antoi hitaasti tietä ohi hurisevalle liikenteelle. Muutaman metrin päässä, kun Tara taas totteli verbaalisia käskyjä, päästin sen taas kulkemaan ja huomasin, että olin reväyttänyt molemmat pohkeeni, selkäni, vasemman olkalihakseni ja ison osan vasemman olkavarren lihaksista.

“Menee vähän kauemmin kuin arvioin – tuun hitaammin,” soitin Kallelle, ja linkutin, askel, toinen, kolmas, parin kilometrin matkan kohti kotia. Ja kaikkialla ympärilläni hyrisi ilta katoavan joulun taikaa.

Avignon, jossa koristellut piparkakut roikkuvat ikkunalla paperista leikattujen lumihiutaleiden rinnalla – ja niiden lomasta sateen tasainen rapsuna naputtaa ruutuun

Sade taukosi hieman puolenpäivän jälkeen. On sunnuntai ja reissuperheen äidin mahdollisuus hetkeen omaa aikaa. Vedin siis lenkkarit jalkaan, puin koiran vetovaljaisiin ja jätin muun perheen riekkumaan riemuisina tietokoneen ääreen: tonttu toi pikkujoululahjaksi herkkukassin lisäksi Minecraftin tietokoneversion. Juoksu alkoi takkuisesti: leirintäalueen monet kulkukissat vetivät moottorini huomiota – ja sitä mukaa myös omia askeleitani – erinäisten piikkipusikoiden kautta ennen kuin viimein pääsimme tielle. Aloitin perjantaina flunssailun viimein päätyttyä uuden treeniohjelman jaloille, ja ennen kuin sain lihakseni kunnolla lämpimiksi kompastelin epätahdissa ja koivet kivistäen raisun pikkupiskini perässä pitkin Rhônen rantaa maisemista juuri nauttimatta.

Kohta olin kuitenkin vanhan paavinlinnoituksen portailla, posket punaisina tuulesta ja liikunnasta. Ihana tunne, kun uskaltaa luottaa omaan kroppaansa! Se pystyy kyllä. Jaksaa vielä. Koirat eivät olleet tervetulleita Avignonin UNESCO-suojellun keskustan arvokkaimpiin osiin, joten jäimme hetkeksi treenailemaan pikkuruiselle aukiolle paavinlinnan alapuolelle. Tartsu hassutteli villiviikunana pitkin aukiota – teki kyllä lopulta aina kaiken, mitä pyysin, mutta osoitti selvästi, että nyt olisi kiva saada enemmän vauhtia ja vähemmän teoriaa. Kun se juoksi kunniakierroksen ääneen nauravien katselijoiden editse, paiskoi puhelimeni käsivarsipussukkaa ympäriinsä (joka sen piti hakea “oho, pudotin jotain tärkeää jonnekin, etsisitkö” -käskyllä), nappasi sen aina ilmasta kiinni ja kun en enää itsekään voinut tehdä muuta kuin nauraa muun kansan mukana, se viimein tuli istumaan eteeni, heitti ja koppasi pussukan vielä kerran viedäkseen pointtinsa varmasti perille ja ojensi sen sitten minulle täydellisessä palautusasennossa kuin mikäkin tokomestari. Annoin periksi päivän koulutuksen osalta, nappasin koiran hihnaan, kumarsimme teatraalisesti ja virnuillen naurusta ulvovalle seurakunnalle saaden myrskyisämmät aplodit kuin koskaan, ja lähdimme taas juoksemaan. Tara kiskoi minua laukaten pitkin Avignonin mutkaisia kujia ja totteli ohjauskäskyjä telepatian rajoja hipoen. Ei ikinä uskoisi, että kyseessä oli sama koira, joka äsken aukiolla teki kolme peräkkäistä kierähdystä kuralätäkössä, kun pyysin “maahan”, nousi ylös, laski etutassut maahan koirien universaaliin hähää!-asentoon (eli kieli vallattomasti suun sivusta roikkuen, takapää pystyssä ja häntä heiluen) nousi takatassuilleen ja loikki kolme askelta taaksepäin ennen kuin viimein iski massunsa maahan kasvoillaan yeah, ‘maahan’ on niin hallussa, mitä sitten haluaisit minun demonstroivan? -ilme. Samperin vitsiniekka.

Joulumarkkinoilla Avignonissa.

Pelleshown aikana olin päässyt jäähtymään, joten kotimatka taittui tuplatahdilla. Vasta läähistäessämme leirintäalueen portista sisään, huomasin ajatusvirheeni: täällä lämmin vesi on suihkuissa päällä vain aamuisin ja iltaisin. Oli siis järjen riemuvoitto mennä juoksemaan juuri, kun suihkua ei ollut saatavilla. Sillä niin retkihenkinen en ole minäkään, että hymy kasvoillani kävisin vuoden pesulla pelkästään hyisessä vedessä. Andorrassa Nuppu ja Natiainen pelmahtivat yhteistuumin auton ovesta sisään, ja Nuppu huudahti: “Siis mä rakastan Andorraa! Voidaanko muuttaa tänne?!” Viimeksi sama kysymys esitettiin kai Portossa, ja sitä ennen Gibraltarilla. Molemmille oli kuitenkin syynsä: mahtava päivä takana. Nyt olimme vasta lähdössä tutustumaan Andorra la Vellaan. Arvelin muuttoinnon syyksi upeat syysmaisemat, mutta ei, siitä ei ollut kyse:

“Täällä on lämmitetty huoltorakennus!”

Niin, vessassa on toki mukavampi käydä, kun pytty on sisätiloissa ja hivenen kymmentä astetta lämpimämpi. Ranskassa kun ollaan, pitänee lisätä, että mukavinta on, jos ylipäänsä on pytty.

Creppejä tomusokerikuorrutuksella. Nam!

Kun kävin Andorrassa suihkussa, huokaisin minäkin onnesta: veden lämpötila oli säädettävissä, ja hana myös piti sen lämpötilan, jolle se oli säädetty, eikä vaihdellut jäisestä vuoroin tulikuumaan. Moni niistä asioista, mitä kotona normaaliarjessa piti jollei nyt välttättöminä niin ainakin hyvin tärkeinä, ovat lopulta varsin suhteellisia. Voin vain kuvitella, millaisen äläkän olisin nostanut, jos olisin Koto-Suomessa muuttanut asuntoon, jonka suihkusta ei tule lämmintä vettä tai jossa kuumavesiputket käännetään päälle vain osaksi aikaa päivästä. Nyt kohautan harteitani ja pesen hiukset hyisessä vedessä hammasta purren.

Toisaalta nykyään saan tuoreet leivät aamulla kuljetettuna viidenkymmenen metrin päähän kotiovelta, ja juoksulenkkini kulkee paavin vanhan palatsin editse tai akveduktin ali tai huikeilla rantakallioilla. Eipä se arkiluksus paljon niiden kokemusten rinnalla paina. Kertoo paljon, ettemme kumpikaan Kallen kanssa osanneet kirjoittaa oikein sitä saksalaista urheiluautomerkkiä, jonka mainitsin Andorra-postauksessa. Olen kuitenkin haka tiskaamaan ulkona kaatosateessa, ja kulutan parin lenkkareita vuodessa-parissa loppuun (ja kurastan uuden parin alle viikossa tunnistamattomaan kuntoon). Kukin tyylillään.

Pont d’Avignon iltapuvussaan.

Santillana del Mar, jossa iloinen puheensorina kilisee illassa, ja keskiaikaisilla kaduilla lähipellon kulotuksen paksu savu kulkee

Tara kantaa koriaan ja hypähtelee vierelläni. Se on kärsimätön ja hajamielinen – sen tarkkaavaisuus on kokonaan suuntautunut kulkukissojen vainuamiseen, jota ärsyttävä kanniskelutehtävä häiritsee. Kun kori on kolmannen kerran pamahtanut maahan ja koira sännännyt pusikkoon, napsautan Taran remmin päähän ja kiedon sen vyötäröni ympäri ennen kuin pyydän koiraa taas nostamaan kantamuksensa mukaan. Kärsivällisyys maan perii. Niin koirien, lasten kuin oppilaidenkin kanssa. Nyt en ehdi ennakoimaan koiran syöksyjä, koska minulla itsellänikin on tehtävä: etsiä leirintäalueelta toimiva viemäri.

Olemme nimittäin lähdössä kohti Andorraa, ja auton harmaavesitankki pitäisi parin päivän seisoskelun jälkeen saada tyhjennettyä. Sitä varten on leirintäalueilla oma paikkansa, mutta sen tukkii kuorma-auto. Monen monen monta kuorma-autoa, joissa kaikissa lukee Eurociné tai Movie truck. Ja yhtäkkiä ymmärrän, mitä viime päivinä tapahtui.

Olin torstaina iltalenkillä Taran kanssa. Koska vasta toivun flunssasta, kävelin juoksun sijaan reippaasti pitkin Santillana del Marin keskiaikaisia kujia, ja kun edessä avautui mukava aukio, tervehdin kädenheilautuksella sen laidalle parkkeerannutta guardia civil -partiota ja päästin koiran irti koulutusta varten. Kulkukissat kiinnostivat Taraa enemmän kuin minä – en ollut osannut aavistaakaan löytäväni niin hienoa koulutusaukiota, joten mukana oli vain kuivattua peruspalkkaa kunnon kinkkujuustonakkiherkun sijaan. Näin ollen minun piti tehdä itsestäni kiinnostava. Käytännössä se tarkoittaa askelrytmin rikkomista oudoilla hypähtelyillä ja äkkinäisillä suunnanmuutoksilla. Tarvittaessa menen piiloon. Tämä kaikki on luonnollisesti hyvin naurettavan näköistä, mutta minua ei haittaa hiukkaakaan vaikuttaa ääliömäisen omituiselta, kunhan koira (tai lapset tai oppilaat) sen jälkeen toimii häiriöttä – ilman, että minun on kertaakaan tarvinnut tappaa kenenkään motivaatiota tehottomalla marmatuksella. Ja niin minä loikin ja pyörähtelin aukiolla. Ja abracadabra, Tara hypähteli vieressäni kieli suupielestä roikkuen ja silmät innosta tuikkien: Jee, hauskaa! Mitä me tehdään?! Tehtävä suoritettu. Seuraamiskuviot voivat alkaa.

Olen hionut seuraamisen u-käännöstä, koska tehdessäni sen vasemman kautta, Tara aina törmäsi jalkaani. Vaan hah, jo muutaman uukkarin jälkeen käännös sujui erinomaisesti. Palkkasin koiraa hassuilla piukkelehtimiskäskyillä, rapsulla ja tylsällä kuivaherkulla. Tara keskittyi loistavasti, joten uskaltauduin jatkamaan ja hassuttelimme ammuskelukäskyllä ja erilaisilla kierähdyksillä, kunnes lopetimme treenin muutaman metrin takatassuilla kävelyyn ja kahden tassun yläläpyyn. Olimme molemmat kuumissamme ja onnellisia. Loistotreeni!

Kun kytkin koiran ja nostin katseeni, huomasin meidän taas keränneen aukion laidat täyteen katsojia. Ravintolatyöntekijöitä essut edessään, tarjoilijoita tarjottimineen, lapsiperheitä, joissa taaperoiden vieressä kyykkivät äidit osoittelivat Taraa ja puhelivat jotain lapsilleen, eläkeläisiä iltakävelyllään. Ja lisäksi ryhmä katselijoita, jotka eivät kuuluneet joukkoon, mitä tulee pikkuruiseen keskiaikaiseen kylään Espanjan rannikolla: kymmenisen hyvin amerikkalaisen näköistä lihaksikasta nuorta miestä. Urheilijoita?

Tässä kohdassa treenisessiota minuun iskee yleensä halu hilpaista paikalta. Yhtäkkiä luen ihmisten kasvoilta kaiken hölmöilyni, ja siksi on hyvä, että näyttämöllä seistessä katsomo on yhtenäinen, pimeä massa. Liisteröin jep, olen hullu koirankouluttaja, lähdenkin tästä nyt omiin eksentrisiin puuhiini, hauskaa illanjatkoa vain teillekin -ilmeen kasvoilleni ja napsautin sormiani saadakseni Taran taas kiinni jalkaani, kun suuntasimme urheilijamiesten ohi kujalle ja pois aukiolta. He katselivat minua ja koiraa, kädet heiluivat keskustelun tahdissa ja viittoivat suuntaamme vähän väliä. Puolen korttelin päässä vilkaisin taakseni. He seisoivat edelleen paikallaan peräämme katsellen. Ja minä jatkoin matkaani kohti kotia ihmetellen, mikä meissä noin paljon kiinnosti.

Voi hitto miten lyhytnäköistä! Jos olisin vetäissyt sukanvarresta käyntikortin ja iskenyt sen miesten kouraan, Taralla olisi varmasti nyt miljoonasopimus Hollywood-leffan sidekickinä. Altamirasta, eli muinaisia seinämaalauksia sisältävästä luolasta, jota mekin tänne olemme tulleet katsomaan, nimittäin tehdään Hollywood-produktiota. Näkökulmana tulee kuulemma olemaan luolan löytäjien tarina. Luola itsessään on nykyään suojeltu ja yleisön saavuttamattomissa, mutta Santillanaan on rakennettu sen toisinto samoja tekniikoita käyttäen, ja koko äärimmäisen hieno museokompleksi sisältää myös mittavan ja mukavan hands-on -tyyppisen näyttelyn muinaisten ihmisten elämästä.

Kun perjantaina tulimme museosta ulos ja Nuppu hyppeli vierelläni miettien vastausta koulutehtävän kysymyksiin (Miksi luolamaalaukset tehneet ihmiset kuolivat yleensä 30 ikävuoteen mennessä? Miksi on vaikea tietää, mihin tauteihin he kuolivat? ) ja paapatti juuri visentinmetsästyksen todennäköisistä vaaroista, pamahdimme ulko-ovesta keskelle valokuvaussessiota. Kaksi mustaa minä kuljetan arvovaltaista diplomaattia -Mersua oli parkkeerattu oven eteen, ja muutama pukumies seisoi ovien vieressä ja hymyili purukalustot välkkyen yhden pukumiehen pitelemälle kännykkäkameralle. Ehdin vasta reagoida astumalla automaattisesti sivuun kameran tieltä ja hymyillä miehille anteeksipyytävästi, kun eteeni jo astui Hulk-mittakaavaa hätyyttelevä mies olen turvamies ja te väistytte nyt, little lady -ilme kasvoillaan ja käsivarret harallaan. Nyrpistin hänelle nenääni ja väläytin ilkikurisimman hymyni tarttuessani Nuppua kädestä ja vetäessäni hänet mukanani nyt perääni naureskelevan hulkin ja mustien Mersujen ohi takaisin tielle. Ja siinäkin käytin ne arvokkaat 20 sekuntia ihmettelemällä, miksei tummennettuja ovia tukita, jollei haluta ihmisten tietämättään kävelevän keskelle pukumiesten valokuvaa sen sijaan, että olisin kaivanut takataskusta käyntikorttini ja tuupannut sen ohjaajan käteen (mä olen se hullu koiranainen, jonka sun näyttelijät eilen näki keskustassa ja jonka koiran sä haluat palkata miljoonalla töihin, eiks jeh?).

Vaan ei tullut meistä miljonäärejä tälläkään kertaa. Eikä minulla edes ole käyntikortteja. Muutenkin minusta tuntuu, että paremmin kuin 1800-lukuiseen draamaan soveltuisimme Tartsun kanssa vaikkapa siihen uuteen Star Wars -leffaan, jonka kuvausryhmään melkein törmäsimme Ring of Kerryllä, Irlannissa. Karvaisia, urisevia ja kuolaavia avaruusolioita setti pullollaan. No, ehkä ensi kerralla sitten!

Nelijalkaisen kanssa reissussa, osa 2: tylsistymisen ehkäisyä

Kaksi tummanruskeaa silmää tapittaa minua herkeämättä pöydän takaa. Tiedän, tiedän… Pitäisi lähteä tiskaamaan, mutta kun ei millään jaksaisi. Lapset ovat päivän koulutyönsä tehneet, kukaan ei tässä nälkäkurkien taloudessakaan millään heti ruoan jälkeen voi vaatia lisää sapuskaa, allekirjoittanutta painaa inha flunssa ja ulkona tihuttaa. Viisi minuuttia vielä!

Tara on aina ottanut tehtävänsä äärimmäisen vakavasti. Reissun aikana sen työtehtävien määrä on huomaamattomasti päässyt vähenemään. Havahduin hiipuneeseen työmäärään, kun katselin pihalla istuskelevaa, tylsistyneen näköistä koiraa. Voin vain kuvitella, miten kamalaa se olisi, jolleivät päivät täyttyisi puuhailusta! Totaalisen joutilaisuuden karmaisevaa kohtaloa ei soisi kenellekään! Koira ei ole tästä minkäänmoinen poikkeus: ahkerasti työskentelevä ja laumassa tehtävänsä tunteva koira on onnellinen. Niinpä käynnistin uinuvat aivosoluni, ja sen seurauksena Tara nyt tapittaa minua pöydän takaa. Nyt alkaa hänen seuraava työvuoronsa – emännän lepo on vuorossa aikaisintaan sen jälkeen.

Olemme viime aikoina hienosäätäneet kanniskelukäskyjä, kun koira on saanut sen verran ikää, että sen kierrokset ovat luontaisesti laskeneet täyslinkouksesta hiuskarvaa vaille täyslinkoon. Sen verran tuo hiuskarva kuitenkin asiaa auttaa, että erilaiset villiintymiset ja säntäilyt työskentelyn ohessa ovat tulleet hallittaviksi, ja koira keskittyy käskystä käytännössä aina, mikä estää kanniskeltavien tavaroiden rikkoutumisen supersählän yhteydessä. Tähän mennessä Tara on kantanut omaa remmiään, koulutuspatukkaa ja koria. Nyt otimme kanniskelut mukaan yhteiseen arkityöhön.

Tiskiainepullo tulee inhottavan likaiseksi, jos sen laittaa samaan vatiin tiskien kanssa. Niinpä nykyään sitä ei enää sinne laiteta, vaan oma kuljetuspalvelumme tuo pullon tiskipaikalle.

Kun tiskiaine on annosteltu vatiin ja astioiden kilinä alkaa, koiran tehtävänä on maata täsmällisesti paikallaan, kunnes on aika kuljettaa kori tiskiaineineen takaisin autolle. Pitkä ja puuduttava paikallaan makuu on tottelevaisuuskokeiden olennainen osa, ja pääsemme nyt treenaamaan tätä monta kertaa päivässä ihan huomaamattamme.

Pyykin hakumatkalla Tara kantaa tyhjän kassin pyykkitupaan, odottaa, kunnes saan pyykit kuivurista ja kantaa korinsa takaisin autolle – koiran vastuulla on puhtaiden sukkien huolellinen korikuljetus. Lisäksi Tara sulkee laatikoita ja ovia, kantaa kenkiä ja muita tavaroita oikeille ihmisille sekä etsii ja noutaa minulta mahdollisesti lenkillä pudonneet hanskat. Myös avainten etsimistä on harjoiteltu, mutta sitä käskyä ei onneksi vielä koskaan ole tositilanteessa jouduttu testaamaan.

Kotipiirin avustajakoiran koulutuksen tärkein elementti on mielestäni se, että koiran tehtävään suhtaudutaan arvostavasti: se on tärkeää. Villasukkien jokailtainen riisuminen väsyneen isäntäväen jaloista on merkittävä tehtävä. Samoin kädestäni pudonnut tavara, jota säestän “oho”-huudahduksella (mikä tarkoittaa, että tarvitsen varmastikin apua sen pikaisessa nostamisessa), on minun sillä hetkellä tärkein omaisuuteni, ja koiran tehtävä sen palauttamisessa on aivan olennainen sujuvan arjen kannalta. Tästä syystä pidän huolen olla aina äärimmäisen närkästynyt, jos Tara pudottaa korin, kun näköpiiriin astelee vaikkapa kissa. Pureskeltu ja ilmastointiteipillä kantoasennon kannalta mukavammaksi teippailtu korinretale on minulle tärkeä tavara, ja odotan ehdottomasti, että Tara kohtelee sitä kunnioittavasti. Onkin hauska huomata, mitä koira tekee, kun kesken kanniskelun tapahtuu jotain yllättävää, ja tehtävä on epäonnistua. Naksutinkoulutettua koiraa ei oppimisvaiheessa toruta, jos se kömmähtää, vaan palaute tulee aina positiivisen kautta. Näin koira ei koskaan pelkää torua, vaan havittelee aktiivisesti kehua ja palkkiota hyvin suoritetusta tehtävästä. Kun tuuli vei korissa olleen tyhjän muovipussin, Tara kääntyi katsomaan sen perään, ja siinä heilahduksessa korista putosi Natiaisen vihreä sukka. Oi kamala! Minä pysähdyin seuraamaan, mitä tapahtuisi. Hetken Tara juoksi hämmentyneenä edestakaisin, joten pyysin sitä tuomaan korin minulle (koria ei saa laskea ilman erillistä käskyä). Se toi helpottuneena rohjon käteeni ja rynnisti hakemaan ensin sukan ja sitten muovipussin, jotka se ahtoi kerralla suuhunsa. Sitten se tunki ne takaisin koriin (autoin päätöksenteossa pyytämällä toimintoa siivooks-käskyllä), nappasi korin takaisin suuhunsa ja jatkoi matkaa äärimmäisen helpottuneen näköisenä. Huh, homma taas kunnossa! Palkka odottaa autolla!

Aika harvoin enää saan negatiivista huomiota siitä, että koirallani on tehtäviä, joiden vuoksi se joskus joutuu keskeyttämään päiväunosensa tai odottamaan hetken ruokaansa, jotta ape voidaan antaa palkaksi ensin toteutetusta tehtävästä. Ja hyvä niin, sillä Tara on selvästi onnellisimmillaan, kun se on suorittanut pitkän ja monimutkaisen tehtäväsarjan. Ja teitysti silloin, kun se on pitkään ja perusteellisesti mellastanut mutaisella pellolla…

Matkalla nelijalkaisen kanssa

Helle, asuntoauto ja koira eivät ole kovin hyvä yhdistelmä. Käytännössä Taraa ei voida jättää yksin autoon lämpimillä ilmoilla edes lyhyen kauppareissun ajaksi – Välimeren aurinko on armoton. Kattoluukut avaamalla saadaan sisätiloista kohtuullisen miellyttävät, mutta todellinen viileys vaatii suuren sivuikkunan raottamista. Suurten kauppojen pihoille on kyllä autoille rakennettu aurinkokatokset, mutta korkea asuntoauto ei mahdu sellaisen alle. Kun Espanjassa joka neljäs on työtön ja moni taistelee epätoivoisesti riipiäkseen jokapäiväisen leivän pöytään, ei tunnu hyvältä idealta jättää auton jättimäistä ikkunaa auki edes vartiokoiran kera. Tilaisuus kun tunnetusti tekee varkaan. Näin ollen joku jää aina autolle koirulaisen seuraksi – tai vaihtoehtoisesti Tara tulee mukaan.

Koirakulttuuri Espanjassa ja Portugalissa vaikuttaisi eroavan selkeästi esimerkiksi Brittein saarista tai Pohjoismaista. Esimerkiksi Madridissa koirat eivät ole tervetulleita busseihin tai metroon. Kun leirintäalue oli 8 km keskustasta, Kalle oli poikkeuksellisesti lomalla ja ilma oli liian kuuma, jotta päivittäinen 16 km:n patikka 9 tunnin kaupunkireissun lisäksi olisi tuntunut mielekkäältä, maksoimme taksin heittämään meidät kaupungille ja takaisin kolmena peräkkäisenä päivänä. Se napsaisi budjetista kolminkertaisesti sen, mitä metromatka olisi ottanut. Pienet, laukkuun mahtuvat koirat olisi kuitenkin saanut julkisen liikenteen kulkuvälineissä mukana kuljettaa. Allergiasta ei siis voinut olla kysymys, kun kieltoa säädettiin.

Brittein saaret vaativat koiran maahantuonnin kannalta muutaman kevätjuhlakierroksen: normaalin EU-käytännön (mikrosiru, koirapassi, vähintään kuukauden voimassa ollut rabies-rokotus) lisäksi koira tulee olla lääkitty heisimatoa vastaan ekinokokkoosi-pillereillä ja asiasta tarvitaan eläinlääkärin merkinnät lemmikkipassiin (eli sama protokolla kuin Suomessa). Lemmikin saa kuljettaa maahan vain tiettyjä, viranomaisten hyväksymiä reittejä ja lauttayhtiöitä käyttäen, ja vaikka kaikki edellä mainittu olisi hoidossa, koira ei pääse maahan lainkaan, jos se viranomaisten mielestä edustaa vaarallista rotua (esim. fila brasileiro). Kun koiran lopulta on saarille saanut, alkavat kuitenkin koiranpäivät: karvainen kaveri pääsee mukaan lähestulkoon joka paikkaan, ja kulttuurissa koiria kohdellaan arvostavasti – koirat ovat pääsääntöisesti hyvin koulutettuja, ulkoilevat vapaina, ja kanssaihmiset pysähtyvät taajaan ohi kulkevaa koiraa kehumaan. Koirat ovat myös useimmiten rotukoiria – en itse asiassa muista nähneeni yhtään sekarotuista, mutta mieti toki tarkkaan, päätätkö luottaa hataraan muistiini…

Espanjassa ja Portugalissa näkee paljon sekarotuisia, massiivisia ja hurjannäköisiä koiria, jotka ryskyvät ärjyen aitaa vasten, kun kuljemme ohi. Ikänsä koiraperheessä asuneet ja omien koirien koulutukseen osallistuneet lapset ovat alkaneet säikkyä vieraita hurttia. Olemme siis harjoitelleet itsevarmaa kehonkieltä, joka kertoo raivoavalle koiralle, että itse tässä vain hoitelee omia asioitaan eikä ole minkäänlainen uhka. Se rauhoittaa sekä lasta että aitaan rymähtelevää koiraa. Monet koirista vaikuttavat vartiokoirilta, ja niitä kulkeekin teollisuusalueiden tonteilla vapaina iltahämärissä. Madridissa tosin näimme myös selkeitä seurakoiria, jotka ulkoilivat kytkettyinä omistajiensa rinnalla. Siellä oli myös keskitetysti enemmän rotukoiria kuin olen nähnyt Espanjassa missään muualla. En kuitenkaan varsinaisesti ihmettele, miksei suuria koiria saa kuljettaa pääkaupungin metrossa. En välttämättä itsekään ilahtuisi, jos työmatkallani vaunuun pelmahtaisi niitä Gerberoksen sukulaisia, joita olemme niin usein aitojen takana nähneet.

Sardiinipurkkeilun liikkuvan luonteen vuoksi olen jättäytynyt virallisista koiraharrastuksista matkan ajaksi. Toki harjoittelemme tavan mukaan tottelevaisuuskoulutusta edelleen päivittäin, mutta koiraharrastajien yhteistreeneihin en ole vielä matkalla törmännyt – en tosin niitä varsinaisesti ole etsinytkään. Itse asiassa en ole nähnyt yhtään koirakkoa tottiksen parissa koko matkan aikana. Koulutukselle on olennaista erinomainen häiriön sietäminen, mistä syystä pyrin aina käyttämään tilaisuuden hyväkseni, kun Tara on mukana vilkkaalla keskikaupungilla. Otamme aina tiukat seuraamiskuviot torien ja aukioiden vilinässä, nopeat ja ehdottomat pysähtymiskäskyt, pyörähdyksiä, kierähdyksiä, tavaroiden kuljettamista, nostamista ja emännältä pudonneen tavaran etsimistå ja noutoa sekä pitkän ja puuduttavan paikallaanmakuun minun puuhaillessani omiani muutaman metrin päässä. Saamme aina valtaisan yleisön. Tara osaa olla häiriintymättä, ja minäkin alan vähitellen oppia olemaan välittämättä videoivista kännykkäkameroista ja hymyhuulin tuijottavista ihmisjoukoista. Kovin tavanomaista ainakaan häiriökouluttaminen selvästikään kuitenkaan ei ole.

Kun kolme ja puoli vuotta päivittäin koulutettu koirani istuu kiinni vasemmassa sääressäni ja käskystä tarjoaa minulle remmiään välittämättä vierestä kävelevistä poliisihevosista, päristelevistä mopoista, juoksevista lapsista ja ihmismassoista, tuntuu äärimmäisen hölmöltä, etten saa kulkea sen kanssa kotiin metrolla tai bussilla. Etenkin, kun vieressä nainen tunki kaksin käsin pientä terrieriä vaaleanpunaiseen kuljetuslaukkuun, jonne se meni raivokkaasti räksyttäen ja leukojaan louskuttaen – ja haukku kaikui koko heidän matkansa alas metron portaita. Näiden säännösten valossa olen seuraavaksi ajatellut ottaa harjoiteltavaksi kassissa löhöilyn. Samalla treenaan habani kuntoon, jotta jaksan raahata jättimäisessä tenniskassissa makaavan, vajaat 30-kiloisen piskin alas portaita ja metroon ja taas takaisin auringonvaloon. Mutta jos sillä säästää kolmessa päivässä 80 euroa matkustuskuluja (eli neljän päivän asumiskustanukset), se voisi olla kaiken vaivan arvoista.

Benicàssin, jossa raidalliset, punaruskeat vuoret kehystävät niiden juurelle kurottuvia hedelmätarhoja, joiden pikkuisissa puissa tuhannet vihreänoranssit hedelmät tuikkivat keskellä muuten niin karua maata.

Luin nuorena ja romantiikannälkäisenä tytönhuiskaleena seikkailukertomuksen historiallisesta Zanzibarista. Ihastuin ikihyviksi tarinan punomiin kuviin auringossa kylpevistä, tasakattoisista, lämpimänkeltaisista taloista, joiden ikkunanpielten koukeroiset metallipunonnat ja mosaiikkikoristeet kertoivat tarinaa kulttuurin arabivaikutteista. Sirkkojen siritys ja suolainen merituuli tulvivat kirjainten takaa aisteilleni. Ja lukiessani astuivat paljaat varpaani epäröimättä Zanzibarin tienpinnan punertavaan hiekkaan.

Sandaalini läpsyttelevät iloista staccatoa kuhmuraiseen asfalttiin, kun seuraan Taraa pitkin Benicàssinin rantabulevardia. Kello on ehtinyt kymmeneen, ja katu kimmeltää jo helteen hehkua. Valtavalla hiekkarannalla käyskentelee kourallinen ihmisiä uimapuvuissaan – matkailijoita riittää vielä, vaikka lapsiperheet ovat koulujen aluettua leirintäalueilta kaikonneet. Jokaisten eteen tulevien portaiden kohdalla Tara katsoo minua toiveikkaasti ja ottaa muutaman askeleen kohti portaita ja hiekkaa, mutta tämä ranta on tarkoitettu vain kaksijalkaisille merenpalvojille.

Joku juoksee minua vastaan, kosteus on kertynyt hänen iholleen tasaiseksi, kiiltäväksi, suolaiseksi kerrokseksi. Tara läähättää – tänäänkään ei aamulenkistä tule pitkää. Sandaalini johdattavat minut kymmenien palmujen ali, kun päätän kävellä vielä viisi minuuttia ennen täyskäännöstä kohti kotia.

Tara katoaa paksulehtisen pensaan taakse, ja kun sitä ei heti kuulu takaisin, menen katsomaan, minkä pupupäämajan se on löytänyt. Pensaan takaa aukeaa salainen maailma: Valtava, kartanomainen rakennus tähyää koukeroisin metalliornamentein koristelluilla ikkunasilmillään Välimeren kuohuville aalloille. Seinärappauksen keltainen sävy heijastaa lämpöisenä aamuauringon helliviä säteitä ennen kuin ne muuttuvat keskipäivän korventavaksi paahteeksi. Ja ajatusteni takalokerossa tykyttää vahva tunne, että minä olen ollut täällä ennenkin, seissyt tällä punaruskealla maalla, hengittänyt tätä suolaista ilmaa. Vaikka pihan palmut, fasadin pylväät, kaartuvat ikkuna-aukot ja seinän lämmin keltainen luovat kuvan talon tarjoamasta viileästä helpotuksesta, se on joutunut taipumaan jonkin voiman edessä: oviaukko on naulattu vanerilevyllä umpeen. Tavallisesti tunnen vatsanpohjaa kouristavaa surua, kun joltakin ryöstetään sen oikeutus olemassaoloon siinä ominaisuudessa kuin se on luotu. Nyt en kuitenkaan tunne kuin kuplivaa uteliaisuutta: miksi kaunis rakennus on jouduttu sulkemaan?

Ja varmoin askelin välttelevät ajatukseni arkirealismin talouskriisiä ja homevaurioita löytäen tiensä traagisiin seikkailuihin, joissa kolera tyhjentää kokonaisia kaupunkeja, ja ovia naulataan kiinni sairaiden huokausten siivittämänä. Vihellän koiran mukaani ja käännän askeleeni takaisin tulosuuntaan hiljentävän kunnioituksen vallassa sen voiman edessä, mikä on sana. Vaikka yhdellä kuvalla kenties korvataan tuhat sanaa, en koskaan ole ymmärtämyt, miksi se pitäisi tehdä. Tuhat sanaa maustettuna mielikuvituksen hyökyaallolla syöksee minut unohtumattomiin maailmoihin, joihin johtavia kaninkoloja löytyy kaikkialta. Samaan ei yksikään kuva ole kohdallani koskaan kyennyt.

Kuvia, osa 7, koulua edestä ja takaa

Lähdössä liikuntatunnille uima-altaalle. Uintiharjoitukset ovat tänä kesänä jääneet turhan kevyelle käsittelylle, kun lämpötila on kautta linjan pysynyt varsin viileänä. Lez Eaux’ssakin oli vain 17 astetta lämmintä, mutta käytännön syistä hipsimme silti autolta sisäaltaille uimakuteissa. “Retkeilijä ei valita säästä,” kuten Natiainen tapaa sanoa.

Voittoisa uimasankari pysähtyi hetkeksi kuvattavaksi parituntisen uimasession päätteeksi. Sitten hän juoksi täysillä autoon lämmittelemään (huomaa huulten sininen sävy). Pieni vilu ei kuitenkaan tunnelmaa latista: seuraava uintisaavutus eli 6 m plakkarissa!

Le Mont-Saint-Michel jäi minulta viime kesän Ranskan-reissulla huimauksen vuoksi väliin. Nyt pääsin minäkin luostarisaareen tutustumaan. Olipa mahtava paikka! Kävellessämme hotellin ohi ajattelin, että jos minut jossain saisi houkuteltua vapaaehtoisesti hotelliin, se olisi täällä. Ja kahden askeleen kuluttua Kalle sanoi: “Täällä voisi jopa harkita, että asuisi hotellissa.”

Menossa tutustumaan roomalaiskatoliseen kirkkoon uskonnon oppitunnin puitteissa. Oven Jeanne D’Arc -patsas kirvoitti lyhyen historiatuokion. Sisällä istuimme penkille ja tutkimme luterilaisen ja katolisen kirkon näkyviä eroja. Lapset muistivat Henry VIII:n ja Englannin siirtymisen protestantismiin, joten pieni katolinen kirkko konkretisoi mukavasti sitä, mitä Brittein saarilla opittiin mm. koristeellisuudesta ja pyhimyksistä. Sekin huisi tuuri meillä kävi, että kirkossa oli pappi ottamassa vastaan rippiä. Pääsimme siis jouhevasti käsittelemään myös luterilaisen ja katolisen kirkon sakramentteja. “Toivottavasti nähdään Vatikaanissa Paavi,” totesi Nuppu, kun lähdimme kohti luostaria – jälleen yhtä katolisen kirkon linnaketta.

Laskuvesi. Le Mt-St-Michel oli ennen saavutettavissa vain laskuveden aikaan mudan yli. Se teki linnoituksesta helposti puolustettavan. Nykyään portille kulkee korotettu tie. Vaikka kätevää ja turismielinkeinolle elintärkeää, se tekee kaikesta hivenen tylsempää.

Parkkipaikalta saarelle kulkee bussikuljetus, mutta koirat eivät ole siihen tervetulleita. Suosittelen ehdottomasti kävelyä bussissa rytkymisen sijaan! Reipas läiskyttely tossua toisen eteen kestää leveää kävelytietä maksimissaan 20-30 minuuttia, ja näkymä saarelle on huikaisevan hieno – kuin suoraan fantasiaelokuvasta (vain saaren ympärillä liitävä lohikäärme puuttuu, mutta vilkkaalle mielikuvitukselle ei tietenkään ole homma eikä mikään kuvitella kärmes taivaalle).

Näkymä Le Mt-St-Michelille on illan pimetessä tällainen ko. kävelytieltä käsin.

Ja kun hipsii lähemmäs, kantautuu muurien suojista naurua iltatuulen mukana, kun ihmiset nauttivat ravintolaillallisistaan.

Koulua se on koirakoulukin. Tässä käydään keskustelua siitä, miksi kontiaisia ei saa yrittää kaivaa esiin luonnonsuojelualueen hiekkaisesta maaperästä.

Quiberonin rannat näyttävät erilaisilta kuin aikaisemmin koluamamme. Löysimme kalliosta gneissiraitoja ja yritimme muistella, missä jääkausien rajat kulkivat. Emme muistaneet. Jätimme asian tarkistettavaksi verkosta myöhemmin. Natiainen muisteli geologian osastoa Natural History Museumissa (monessa sellaisessa), ja mietti, voisiko raita olla kvartsia, kun siinä oli kirkkaita, kiiltäviä osia. En osannut vastata, mutta äänestin edelleen gneissiä. Saatoin hyvin olla väärässä, ja Natiaisen ilmeestä päätellen hänkin oli sitä mieltä.

Kymmenylitystä ja lukujen pilkkomista havainnollistamassa matikkatikuin. Kiitos, Turun Matikkamaa!

Tässä rakennelma on jo sotkeentunut, kun Natiainen alkoi pohtia, miten voisi tikuilla todistaa, että vihreä tikku on 12 ja musta 16. “Täytyy paloitella,” hän mutisi itsekseen ja asetteli lyhyempiä, jo todistettuja pätkiä peräkkäin.

Lulworth, jossa kymmenien grillien savu nousee tummalle taivaalle, ja nauruntyrskähdykset kimmeltävät pimeässä kuin sadat tulikärpäset

Ylimmällä portaalla istui kolme tummaa hahmoa. Kiroilin sisäisesti huonoa tuuriani, sillä ylpeyteni ei ikinä antaisi minun hyytyä ennenaikaisesti, kun joku olisi todistamassa tappiotani. Niinpä juoksin korkeaa mäkeä ylöspäin, pohkeet kirkuen. Toivoin, etten a) potkaise tyhjää tai, mikä pahempaa, b) oksenna – ainakaan niin, että kukaan näkee. Se kuulosti niin hermionemaiselta, että pääsin ylös pelkän naurun voimalla a) kuolematta, b) oksentamatta ja c) repimättä jalkaparkojani sen suurempiin lihasjumeihin. Eniten kramppasivat poskilihakset, kun yläportaalla venytin kasvoilleni paikalliskulttuurissa vaadittavan kohtaamisilmeen eli sosiaalisen hymyn – pelkään pahoin, että yritelmäni siinä hengästystilassa lienee muistuttanut enemmän mielipuolista irvistystä. Ilmeisesti se oli kuitenkin tunnistettavissa tervehdykseksi, sillä portailla istuva mies ja hänen kaksi lastaan hymyilivät leveästi takaisin. Tai sitten kirkkaanpunaiset kasvoni ja otsallani tykyttävä, sydänkohtausta enteilevä verisuoni tekivät minusta hupaisan ilmestyksen.

Huipulla hidastin kävelyksi voidakseni kunnolla ihailla mereen syöksyviä kalkkikivijyrkänteitä ja rantaan ryskyviä turkooseja aaltoja. Kaivoin jopa puhelimeni olkavarren taskustaan ja katkaisin korvissa pauhaavan rokin ottaakseni kuvan iltalenkkimaisemista. Vetää nöyräksi, olla niin onnekas, että pääsee liikkumaan näissä Jurassic coastinkin taustakuvissa.

Taralla on juoksuaika. Niinpä lenkkeily on yhtä vaivalloista kuin pupupellolla kulkeminen – sillä erotuksella, että paikallisten vapaana vastaan juoksevat koirat ovat Tarassa kiinni alle aikayksikön. Pääsimme kuitenkin tänäänkin takaisin autolle ilman vaaraa kansainvälisistä koiranpennuista. Naapuriauton perhe vietti aikaa pihalla. Kun hidastin puuskuttaen tahtini kävelyksi, kuuden hengen joukko piiritti Taran ja minut. “Mistä se kaikki höpinä oikein alkoi?” kysyi Kalle 45 minuuttia myöhemmin, kun viimein tulin autoon sisään. En enää muistanut.

Teimme aamupäivän koulutöitä pihalla. Naapurissa ollaan lomalla, mutta he katselivat hymyillen, kun teimme opetusvideota kitkasta. Sitten lapset veistelivät vuorotellen tikuista oksanpaikkoja irti, jotta demonstraatioon muinaisesta insinööritaidosta saataisiin mahdollisimman hyvin vierivät tukit. Tukkien päällä kuljetettava kivi haettiin kauempaa pellolta aamuisen koiralenkin yhteydessä. Iltalenkkini jälkeen naapurit kertoivat, että heilläkin on kotikoulutettu lapsi. Sain tukun vinkkejä ja ehdotuksia toiminnallisista harjoituksista sekä parhaat vinkit lapsiperheen Lontoon-vierailuun. Sain myös kutsun tulla yöpymään heidän kotipihalleen Lontoossa. Kaikki samalla, kun perheen isä syötti Taralle kourallisen pieniä keksejä, lapset kyselivät, olenko kuullut sellaisesta elokuvasta kuin Frozen, ja tiedänkö, mitä tapahtuu Charlie and the Chocolate Factoryssä. Miehet kertoivat, että englantilaismiehet rakastavat pukuja – custom made. Yksi oli käynyt Turussa. Yksi naisista kertoi, että he ovat ottamassa spanielin, mutta ehkä kultsi olisikin parempi – vai mitä mieltä minä olen? Kaikki puhuivat iloisesti päällekkäin samalla Taralle herkkupaloja syöttäen.

Tunnin kuluttua olin viimein matkalla suihkuun. Ovella huomasin unohtaneeni tarkistaa koodin, jolla pääsisin sisään. Ehdin vasta huomata, että voi rökäle, koodi uupui muistilokeroistani, kun jo viereeni askelsi arjen vitivalkoinen ritari sanoen: “Forgot the code, did you?” päästi minut sisään ja jatkoi vihellellen matkaansa. Jollen vielä ole tarpeeksi alleviivannut, että kerrassaan rakastan näiden saarivaltakuntien asukkaita, tehtäköön se nyt virallisesti kaikille tiettäväksi.

Doolin, jossa leiri heräilee hitaasti uuteen aamuun ja pohjoisen Atlantin pehmeät mainingit rikkoutuvat kuohuina lohkeileviin rantakallioihin

Hypähdin tien sivuun, ja tuin jalkani tienpientareen mutaojan kummallekin puolelle. Suustani tulvi rypäs rehellisiä suomalaisia ärräpäitä (niitä hetkiä elämässä, jolloin kiittää onneaan omituisesta suomen kielestä, jossa on maailman paras r-äänne rasitusta helpottavaan kirosanatulvaan), kun käskyäni saumattomasti totteleva ja jalkojeni väliin ojaan loiskahtava koira roiskautti kurat vasemman pohkeeni verinaarmuihin. Auh. Tana. Kun autoletka oli taas ohittanut meidät hiuksenhienosti, astuin takaisin tielle ja katsoin vertavuotavaa jalkaani, joka nyt oli myös mukavan punaruskeapilkullinen. Onneksi on tetanus-rokotus kunnossa. Auh. Helkkari.

Tämä epäonninen ojatapaus sattui nelisen tuntia sen jälkeen, kun kyselimme Doolinin leirintäalueella patikkapolkua Moherin jyrkänteille. 2,5 tuntia suuntaansa, meitä neuvottiin. Ei paha, siis, joten lähdimme liikkeelle ja seurailimme vaellusviittoja edellisenä päivänä tutkimaani reittiä eteenpäin eväät ja takit repussa. Parin tunnin päästä kävi tuskallisen selväksi, että “vaelluspolku” oli autotien olematon laita. Mitä lähemmäs jyrkänteitä pääsimme sitä enemmän turisteja tungeksi tiellä – busseja, asuntoautoja ja jatkuva henkilöautoletka – kärsimättömien paikallisten lomassa. Tien laidassa oli keltaiset viivat, mutta viivan pientareen puolella alkoi välittömästi oja, kivimuuri, laidunmaan aita tai pusikko. Usein asfaltti kaartui tien laidassa ylöspäin, ja viivat oli maalattu reunoihin kuin piirakkavuoan reunakoristeet. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuitenkn ehjin nahoin jyrkänteen juurelle, josta lapset ja Kalle lähtivät oikeaa kävelypolkua laelle halki maatilan laidunten, ja minä jatkoin autoilijoiden riemuksi eteenpäin olematonta tienlaitaa. Ainoa tapa päästä sivuun, kun tiellä rinnakkain oli bussi, asuntoauto, Tara ja minä, oli loikata jorpakkoon. Ja sen jouduin tekemään, vähän väliä.

Moherin jyrkänteet olivat onneksi henkeäsalpaavat, ja patikkapolku niin hurja, että oli hyvä, etten minä ollut mukana panikoimassa ja lapset näin saivat rauhassa nauttia seikkailustaan. Ylhäällä tuuli toi myrskyisiä terveisiä Amerikasta saakka, ja niitä kuunnellessamme olimme tyytyväisiä reppuun pakatuista tuulitakeista. Laella maisemia ihailevien ihmisten hatut saivat kyytiä ja hameet liehuivat korviin – ilmojen valtiaat olivat selvästi leikkisällä tuulella. Syötyämme eväitä jyrkänteen laella ja ihailtuamme kiviin hyrskyäviä aaltoja oli aika lähteä paluumatkalle.

Patikkapolun alkuun oli kiinnitetty “Ei koiria” -kyltit, mutta vietettyämme toista kuukautta Britteinmaalla, tiesimme syvällisesti, ettei niitä kukaan koskaan tottele (“ei koiria, ei pallopelejä” -merkityllä ruohokentällä ihmiset tulevat autolla paikalle, juoksuttavat koiriaan vapaina ja heittelevät palloja sydämensä kyllyydestä), joten painoin menemään perheenjäsenteni perässä Tara rinnallani. Neljän risteyksen ja neljän “Ei koiria” -kyltin jälkeen huomasimme, että Irlannissa kyltille kuitenkin on perusteet: polku johti laitumelle, jonka kyltissä luki, että koirat häritsevät ja säikyttävät karjaa, joten alue on “strictly no dogs”. Vaikka Tara käyttäytyy karjan kanssa täydellisen välinpitämättömästi eikä koskaan hauku, lehmät tuijottelvat meitä ja liikahtelivat levottomasti, joten Kalle ja lapset jatkoivat turvallista laidunreittiä kohti Doolinin kylää, ja minä palasin Taran kanssa autotielle ja ojaan.

Ilman lapsia matka sujuu nopeammin sekä siksi, että pääsee kulkemaan omaa vauhtiaan että myös siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tarvitse keskittyä kuin itseensä ja koiraan. Stressitaso ruuhkaisen tien laidalla laskee huomattavasti, kun ei tarvitse pelätä jälkikasvunsa puolesta. Pistimme siis juoksuksi, Tara ja minä, aina kun autojonossa tuli taukoja ja pääsimme nousemaan ojasta ja villivadelmapensaista. Sivuteillä saimme edettyä juosten pitkät pätkät, ja huolimatta selvästi muuta perhettä pidemmästä reitistä, pysähdyksistä, ojauiskenteluista ja maalaistiellä pysähtyneistä ja juttelemaan jääneistä vastaantulijoista olimme Taran kanssa autolla melkein pari tuntia ennen Kallea ja lapsia. Pesin koiran mudasta uittamalla sitä Atlantin aalloissa, ja olin juuri saanut hampurilaistarvikkeet pöytään ruokailijoita varten, kun väsynyt retkikunta saapui voittoisana perille kuusituntiselta matkaltaan.

– Kiitos, rakas. Tosi kiva tulla kotiin syömään, huokaisi Kalle, ja puristi chilimajoneesia kotikutoisen hampurilaisensa pekonille.

– Shaaksh lishää karamellishoituja shipulirenkaita, vai ottaksh joku vielä? kysyi Natiainen suu täynnä itse kasaamaansa herkkuhamppista.

Kun tänä aamuna poistin pinseteillä vielä pohkeistani löytyneitä piikkejä ja desinfioin haavat uudelleen, muistin jo enemmän hänen onnellisen ilmeensä ja jyrkänteenlaen hurjan kesyttömän tuulen kuin tienvarren hiuksenhienot pelastautumiset ja kirosanatulvat. Papukaijamerkkiä en tämän alueen koiraystävällisyydestä voi antaa (etenkään, kun puuttuvien koiraystävällisten kävelyreittien lisäksi kylästä ei löytynyt ainuttakaan yleistä roskista, joten kannoin koiran jätöspussia pari kilometriä ennen kuin annoin periksi, piilotin pussin muurin koloon, josta poimin sen paluumatkalla ja kannoin taas 2,5 km leirintäalueen roskikseen), mutta täydet pisteet maisemasta! Cliffs of Moher vie ykköspaikan kaikilta niiltä rantajyrkänteiltä, joita olemme reissuillamme nähneet. Mutta jos on liikkeellä koiran kanssa, lienee parasta tehdä veden-, tuulen- ja vadelmanpiikkienpitävä varasuunnitelma siitä, miten jyrkänteille matkaa.

Tiedätkö, miltä salakuljettaja näyttää? Tässä Natiaisen versio salakuljettajien luolan edessä.

Alla vielä muutama kuva helteiseltä Giant’s Causewayltä, jossa vierailimme perjantaina:

Koulu tiellä -tehtävänä oli geometriaa: can you find a perfect hexagon? Löydätkö sinä näistä kuvista täydellisiä kuusikulmioita?

Ravintolan kulmapöydässä, yhden komean suomalaismiehen vieressä, Irlanninmeren aalloilla länteen sumusta ja itään uusista seikkailuista.

– Ni hao! Wo shi Salla. Wo zai da xue xue han yu.

Sanat tulevat suusta yllättävän jouheasti, vaikka siitä on jo kymmenisen vuotta, kun viimeksi olen yrittänyt sanoa jotain kiinaksi. Miehen kulmakarvat lennähtävät otsalle, ja suusta pulppuaa rykelmä innostuneita sanoja. Hänen vieressään seisova nainenkin puhkeaa iloiseen höpinään. Melkein tekee pahaa puhkaista kupla, jonka selvästi onnistuin luomaan: – Sorry, muuta en enää kiinan opinnoistani muista. Paitsi kiitos, xie xie. Tosi vaikea kieli – opiskelin monta vuotta, enkä enää muista juuri mitään!

Nainen ei puhu englantia, mutta molemmat hymyilevät hohtavalla hammasrivistöllä ja mies sanoo, että osaan juuri sen verran kuin pitääkin – loput sitten elekielellä. Onpa ystävällisesti sanottu. Sydäntäni lämmittää.

He ovat tulleet katsomaan Taraa. Olemme taas lauttajonossa, ja koira joutuu odottamaan autossa parin tunnin matkan Cairnryanista Belfastiin. Lyhyt aikahan se on, mutta olen päättänyt pelata varman päälle ja väsyttää koiran. Koska 21 km vuorta ei onnistunut viemään Pikkupiskistä mehuja kuin hetkellisesti, turvaudun ainoaan vaihtoehtoon: kouluttamiseen. Ehdimme tehdä muutaman puuduttavan pitkän seuraamiskuvion ja jäävät liikkeet ennen kuin amerikkalainen nainen pysähtyy rapsuttamaan koiraa ja kertomaan omista kultaisistaan. Samalla hän ihmettelee, ovatko kaikki asuntoautot Euroopassa niin pieniä kuin meidän. Kun kerron, että se on rapiat 7 m pitkä, hän näyttää hämmentyneeltä, ja yritän epätoivoisesti saada laskettua, paljonko se on jaloissa ja tuumissa. Aivan liian vaikea laskutoimitus humanistin nopeasti toimittamaksi, joten hän ehtii jo jatkaa eteenpäin, ennen kuin saan kiinni, paljonko se on kokonaisissa jaloissa (tuumista nyt puhumattakaan). Kuulemma Amerikassa autot ovat todella suuria – pienemmän henkilöauton voi ajaa niiden takapaksiin. Katson arvioivasti autoamme, jota en hyvällä tahdollakaan voi sanoa pieneksi sen jälkeen, kun olen puikkelehtinut sen kyydissä pitkin Englannin ja Skotlannin minimaalisia teitä (rekka ja asuntoauto vierekkäin edes A-teillä ei välttämättä herätä minussa lohdullista turvallisuudentunnetta)… Onneksi emme omista amerikkalaista jättiautoa.

Naisen jatkettua eteenpäin kiinalaismies pysähtyy juttelemaan. Hänen englantinsa on äärimmäisen hyvää, ja hän kertookin asuneensa puoli vuotta Yhdysvalloissa. Hän ihastelee ja rapsuttaa Taraa. Pian luoksemme kävelee myös nainen, kumartuu koiran viereen, puhuu jotain hyrskyävällä kiinalla (ymmärrän vain sanan juusto – kädessäni on käikäle juustoa koulutusta varten). Sitten tulee toinen mies, ja nainen ja lapsi. Kohta kiinalaisen retkikunnan jäseniä on ympärillämme suuri joukko. Kukaan ensimmäistä miestä lukuun ottamatta ei puhu englantia, mutta kun pyydän Taralta muutaman tempun – kahdella tassulla kävelyä, pyörähtelyä ja kierähtelyä – kaikki taputtavat innokkaasti. Tara tuijottaa vain minua silmiin ja sulkee selvästi tarkkaavaisuutensa ulkopuolelle koko valtaisan kiinalaisköörin. Kun mies ihmettelee, miten koiralle voi opettaa moisia temppuja, en malta olla retostelematta, että Tara osaa kotona hakea olutta jääkaapista, tuoda sen olohuoneeseen ja kipaista takaisin keittiöön sulkemaan jääkaapin oven (arvelen sen aiheuttavan suuremman wow-efektin kuin pyykkishown operoinnin, joka todellisuudessa on paljon monimutkaisempi koulutettava). Se olisi pitänyt jättää kertomatta, sillä mies kääntää sanomani kiinaksi, ja yhtäkkiä kaikki haluavat ottaa selfien Taran kanssa. Tara katsoo minua sen näköisenä, ettei ole totta, mitä häneltä taas odotetaan, mutta poseeraa kiltisti kameralle kymmenen kiinalaisen kanssa.

Kun viimein ilmoitan, että haluan vielä juoksuttaa koiraa hetken ennen laivaan lastautumista, Tara lönköttää tyytyväisen näköisenä kiinni jalkaani. Hän ei selvästikään nauti julkkiksen roolistaan, kun kaikki taputtavat kiitokseksi ja mies hihkaisee: – She’s a superstar!

Vähän matkan päässä tilannetta seuraillut pitkä, punatukkainen mies katselee meitä hymyillen ja kiinalaisten lähdettyä takaisin bussiinsa huikkaa: – Teidän pitäisi laskuttaa tuosta!

Skotti, selvästikin.

Ja kun osoitan auton ovea, Tara loikkaa sisään ja käy tyytyväisenä nukkumaan. Tehtävä suoritettu – lauttamatka kohti Pohjois-Irlantia voi alkaa.