Doolin, jossa leiri heräilee hitaasti uuteen aamuun ja pohjoisen Atlantin pehmeät mainingit rikkoutuvat kuohuina lohkeileviin rantakallioihin

July 28, 2014 by sallasblog 1 Comment

Hypähdin tien sivuun, ja tuin jalkani tienpientareen mutaojan kummallekin puolelle. Suustani tulvi rypäs rehellisiä suomalaisia ärräpäitä (niitä hetkiä elämässä, jolloin kiittää onneaan omituisesta suomen kielestä, jossa on maailman paras r-äänne rasitusta helpottavaan kirosanatulvaan), kun käskyäni saumattomasti totteleva ja jalkojeni väliin ojaan loiskahtava koira roiskautti kurat vasemman pohkeeni verinaarmuihin. Auh. Tana. Kun autoletka oli taas ohittanut meidät hiuksenhienosti, astuin takaisin tielle ja katsoin vertavuotavaa jalkaani, joka nyt oli myös mukavan punaruskeapilkullinen. Onneksi on tetanus-rokotus kunnossa. Auh. Helkkari.

Tämä epäonninen ojatapaus sattui nelisen tuntia sen jälkeen, kun kyselimme Doolinin leirintäalueella patikkapolkua Moherin jyrkänteille. 2,5 tuntia suuntaansa, meitä neuvottiin. Ei paha, siis, joten lähdimme liikkeelle ja seurailimme vaellusviittoja edellisenä päivänä tutkimaani reittiä eteenpäin eväät ja takit repussa. Parin tunnin päästä kävi tuskallisen selväksi, että “vaelluspolku” oli autotien olematon laita. Mitä lähemmäs jyrkänteitä pääsimme sitä enemmän turisteja tungeksi tiellä – busseja, asuntoautoja ja jatkuva henkilöautoletka – kärsimättömien paikallisten lomassa. Tien laidassa oli keltaiset viivat, mutta viivan pientareen puolella alkoi välittömästi oja, kivimuuri, laidunmaan aita tai pusikko. Usein asfaltti kaartui tien laidassa ylöspäin, ja viivat oli maalattu reunoihin kuin piirakkavuoan reunakoristeet. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuitenkn ehjin nahoin jyrkänteen juurelle, josta lapset ja Kalle lähtivät oikeaa kävelypolkua laelle halki maatilan laidunten, ja minä jatkoin autoilijoiden riemuksi eteenpäin olematonta tienlaitaa. Ainoa tapa päästä sivuun, kun tiellä rinnakkain oli bussi, asuntoauto, Tara ja minä, oli loikata jorpakkoon. Ja sen jouduin tekemään, vähän väliä.

Moherin jyrkänteet olivat onneksi henkeäsalpaavat, ja patikkapolku niin hurja, että oli hyvä, etten minä ollut mukana panikoimassa ja lapset näin saivat rauhassa nauttia seikkailustaan. Ylhäällä tuuli toi myrskyisiä terveisiä Amerikasta saakka, ja niitä kuunnellessamme olimme tyytyväisiä reppuun pakatuista tuulitakeista. Laella maisemia ihailevien ihmisten hatut saivat kyytiä ja hameet liehuivat korviin – ilmojen valtiaat olivat selvästi leikkisällä tuulella. Syötyämme eväitä jyrkänteen laella ja ihailtuamme kiviin hyrskyäviä aaltoja oli aika lähteä paluumatkalle.

Patikkapolun alkuun oli kiinnitetty “Ei koiria” -kyltit, mutta vietettyämme toista kuukautta Britteinmaalla, tiesimme syvällisesti, ettei niitä kukaan koskaan tottele (“ei koiria, ei pallopelejä” -merkityllä ruohokentällä ihmiset tulevat autolla paikalle, juoksuttavat koiriaan vapaina ja heittelevät palloja sydämensä kyllyydestä), joten painoin menemään perheenjäsenteni perässä Tara rinnallani. Neljän risteyksen ja neljän “Ei koiria” -kyltin jälkeen huomasimme, että Irlannissa kyltille kuitenkin on perusteet: polku johti laitumelle, jonka kyltissä luki, että koirat häritsevät ja säikyttävät karjaa, joten alue on “strictly no dogs”. Vaikka Tara käyttäytyy karjan kanssa täydellisen välinpitämättömästi eikä koskaan hauku, lehmät tuijottelvat meitä ja liikahtelivat levottomasti, joten Kalle ja lapset jatkoivat turvallista laidunreittiä kohti Doolinin kylää, ja minä palasin Taran kanssa autotielle ja ojaan.

Ilman lapsia matka sujuu nopeammin sekä siksi, että pääsee kulkemaan omaa vauhtiaan että myös siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tarvitse keskittyä kuin itseensä ja koiraan. Stressitaso ruuhkaisen tien laidalla laskee huomattavasti, kun ei tarvitse pelätä jälkikasvunsa puolesta. Pistimme siis juoksuksi, Tara ja minä, aina kun autojonossa tuli taukoja ja pääsimme nousemaan ojasta ja villivadelmapensaista. Sivuteillä saimme edettyä juosten pitkät pätkät, ja huolimatta selvästi muuta perhettä pidemmästä reitistä, pysähdyksistä, ojauiskenteluista ja maalaistiellä pysähtyneistä ja juttelemaan jääneistä vastaantulijoista olimme Taran kanssa autolla melkein pari tuntia ennen Kallea ja lapsia. Pesin koiran mudasta uittamalla sitä Atlantin aalloissa, ja olin juuri saanut hampurilaistarvikkeet pöytään ruokailijoita varten, kun väsynyt retkikunta saapui voittoisana perille kuusituntiselta matkaltaan.

– Kiitos, rakas. Tosi kiva tulla kotiin syömään, huokaisi Kalle, ja puristi chilimajoneesia kotikutoisen hampurilaisensa pekonille.

– Shaaksh lishää karamellishoituja shipulirenkaita, vai ottaksh joku vielä? kysyi Natiainen suu täynnä itse kasaamaansa herkkuhamppista.

Kun tänä aamuna poistin pinseteillä vielä pohkeistani löytyneitä piikkejä ja desinfioin haavat uudelleen, muistin jo enemmän hänen onnellisen ilmeensä ja jyrkänteenlaen hurjan kesyttömän tuulen kuin tienvarren hiuksenhienot pelastautumiset ja kirosanatulvat. Papukaijamerkkiä en tämän alueen koiraystävällisyydestä voi antaa (etenkään, kun puuttuvien koiraystävällisten kävelyreittien lisäksi kylästä ei löytynyt ainuttakaan yleistä roskista, joten kannoin koiran jätöspussia pari kilometriä ennen kuin annoin periksi, piilotin pussin muurin koloon, josta poimin sen paluumatkalla ja kannoin taas 2,5 km leirintäalueen roskikseen), mutta täydet pisteet maisemasta! Cliffs of Moher vie ykköspaikan kaikilta niiltä rantajyrkänteiltä, joita olemme reissuillamme nähneet. Mutta jos on liikkeellä koiran kanssa, lienee parasta tehdä veden-, tuulen- ja vadelmanpiikkienpitävä varasuunnitelma siitä, miten jyrkänteille matkaa.

Tiedätkö, miltä salakuljettaja näyttää? Tässä Natiaisen versio salakuljettajien luolan edessä.

Alla vielä muutama kuva helteiseltä Giant’s Causewayltä, jossa vierailimme perjantaina:

Koulu tiellä -tehtävänä oli geometriaa: can you find a perfect hexagon? Löydätkö sinä näistä kuvista täydellisiä kuusikulmioita?