– Name, name, sex, indirezzo, data di nascita, provincia di nascita… Miehen kynä naputtaa lomaketta konekivääritulen tahtiin – siihen samaan, jossa hänen suunsa opastaa minua mihin kohtaan mitäkin tulee kirjoittaa. Minä nyökkäilen vimmatusti, kunnes kuulen:
– You write, you come back. Afternoon.
Varmuudeksi hän kirjoittaa vielä kellonajan lomakkeen toiselle puolelle. Ähkäisen sisäisesti ja kiirehdin kertomaan, että olen supernopea kirjoittaja ja valmis kahden minuutin päästä. Jotta Pretty Please, voisinko hoitaa asian heti.
– No. Afternoon.
Kynä napahtaa voimalla paperiin viimeisen sanan kohdalla. Fine…
Tarvitsen passista kopion. Sen saan lehtimyyjäkojusta seuraavassa kadunkulmassa. Astun nenänpää punaisena kahvilaan, tilaan cappuccinon ja mozzarella, pomodoro, insaladi -voileivän (maksan taas vahingossa väärään aikaan: Italiassa maksetaan kassalle lähteissä – miten henkilökunta mitenkään voi muistaa, mitä kukin osti, menee täysin yli ymmärrykseni). Ja cappuccino nenäni alla täytän lomaketta. Name, name, sex, indirezzo, data di nascita, provincia di nascita… Ja niin olen valmis. Vajaat kaksi tuntia ennen No.Afternoon -aikaa. Huokaus.
En enää tarvitse karttaa Firenzen keskustassa – seikka, joka ilahduttaa minua suuresti. Haahuilen apteekkiin ostamaan Taralle matolääkkeitä ja Natiaiselle sitruunahappoa limonaadin valmistusta varten. Farmaseutti puhuu niin loistavaa englantia, että pasmani menevät hetkeksi aivan sekaisin – virtapiirit pitää kytkeä uudelleen ristiin, kun olin juuri miettinyt, miten esitän asiani italienglannilla. Hän on asunut Atlantin tuolla puolen. Ja ennen kuin huomaankaan, minusta on tullut se baarin vakioasiakas, joka tilittää baarimikolle traagisia elämänkohtaloitaan. Minä kerron byrokratiakiemuroista ja come again -käskyistä. Mies murahtelee myötätuntoisena, ja kun saan suuni tukittua ja mietin juuri, pitäisikö vajota nolostumisesta maanrakoon, mies sanoo:
– Italia on maailmankuulu byrokratiastaan. Helpottaa, jos tuntee jonkun täältä, joka voi auttaa. Minä voin tulkata, jos tulee jotain ongelmia. Tulet vain tänne niiden papereiden kanssa tai jos joskus tulee jotain lääkärisäätöjä, minä tottakai autan.
Ei voi olla totta. Hymyilen onnellisena ja kiitän. Eikä minulla ole aikomustakaan piinata häntä enää ikinä enempää, mutta ajatus on tärkein, ja hän selvästi tarkoittaa, mitä sanoo. – Tervetuloa Firenzeen! hän hymyilee, kun olen lähdössä.
Vartin päästä kenkäni ovat kastuneet sateessa litimäriksi. Ehkä on viimein aika ostaa uudet sniikkerit reikäisten kaltaistensa tilalle. Sitä en osaa tehdä italiaksi, joten alkufraasien jälkeen vaihdan englantiin. Kymmenen minuutin kuluttua minulla on jalassa uudet katulenkkarit ja niissä selälle ja jalan kaarelle terveelliset pohjalliset. Lisäksi tiedän, että myyjä on kotoisin Väli-Amerikasta ja puhuu viittä kieltä (puhumme kahta samaa, kumpaakin hetken ristiin ihan itseämme viihdyttääksemme). Kysyn, tietääkö hän kirjakauppaa, koska tarvitsen kunnon sanakirjan. Ja toki hän tietää, parhaat sanakirjatkin!
– Tervetuloa Firenzeen! hän huikkaa perääni, kun olen ovella. Niin, tervetuloa Firenzeen.
Kirjakaupassa kysyn, miten sanotaan sanakirjan hinta – täytyy opiskella, ja sotken edelleen numerot ranskan ja espanjan kanssa. Nove trenta.
Toistan: – Nove trenta, ja ojennan kympin. Italiassa käytetään käteistä paljon enemmän kuin korttia. Olen ammattilainen. Jeah!
Myyjä sanoo: – Grazie, ja ottaa setelini. Minä kaivan lompakostani kenkäkaupan kuitin, joka oli joutunut väärään lokeroon. Sitten huomaan, että myyjä on pysähtynyt käsi ojossa, kymppini kädessään ja katsoo minua moittivasti silmälasiensa yli. Kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo hitaammin: – Grazie, ja pyöräyttää kymppiä kädessään katsoen minua odottavasti.
Aa! Virnistän anteeksipyytävästi ja kiirehdin sanomaan: – Prego!
Myyjä hymyilee ja tuuppaa kymppini kassakoneen syvyyksiin. Sitten hän ojentaa vaihtorahat, ja tipauttaa ne kämmenelleni vasta, kun toistan kuuliaisesti: settanta.
Sitten hän katsoo minuun partaansa sivellen ja odottaa. – Grazie, arrivederci! sanon tyytyväisenä. Hah, meikä osaa! Ja kai se itsetyytyväinen ajatus näkyy kasvoillani, sillä hän purskahtaa nauruun ja sanoo: – Thanks! Welcome to Florence!
Welcome to Florence.
Kun on viimein No. Afternoon, seison toimiston ovella kuudenkymmenen muun ihmisen kanssa. Jonotan puolituntisen saadakseni jonotuslipukkeen, jonka jälkeen jonotan uuden puolituntisen päästäkseni virkailijalle. Numerojärjestelmä on kovin monimutkainen. Nuori nainen kysyy minulta italiaksi, miten se oikein menee. En minä vain tiedä. Mutta hän osaa englantia, ja kohta meitä on kolme naista päät yhdessä ihmettelemässä, missä meidän pitäisi olla. Kun saan asioinnin hoidettua italienglannilla, toinen naisista on lähdössä samaan aikaan kanssani ulos sateeseen. Ja matkalla kohti San Marcon aukiota me juttelemme hänen tutkimuksestaan ja minun uudesta työstäni. Hän ei ole samassa yliopistossa kuin minä. Siellä on upea arkisto, hän tietää. Niin onkin.
Ja kun eroamme seuraavassa kadunkulmassa, sanomme yhtäaikaa: – Welcome to Florence!
Ja nauramme. Me olemme keskellä Firenzeä ja byrokratiaruljanssia molemmat.
Sade muuttuu taivaalta leijaileviksi lumihiutaleiksi, ja sateenvarjot väistelevät minua matkallani San Marcolle. Tästä tulee minun kotikaupunkini. Ja tervetulleelta olo todellakin tuntuu. Siitäkin huolimatta, että bussissa kohti leirintäaluetta teen kardinaalivirheen:
Viereeni, aivan liian lähelle, reisi reiteeni kiinni, istahtaa mies, joka kumartuu eteeni ja hakee katseeni. Sitten hän puhuu, nenä kymmenen sentin päässä korvastani. Mistä olen kotoisin. Olenko naimisissa. Mihin olen menossa. Ja yritän olla provosoimatta, yritän olla viileä ja kohtelias. Älä ärsytä, liu’u kauemmas, vastaa lyhyesti ja katso poispäin. Minä osaan tämän. Ja silti, silti vahingossa huuliltani lipsahtaa, millä pysäkillä jään pois. Harkitsen sekunnin sadasosan jäämistä aikaisemmin, mutta ei se mitään auttaisi. Niinpä soitan Kallelle ja pyydän häntä juoksemaan pysäkille. Äkkiä.
Ja kun jään pois ilman, että fyysistä koskemattomuuttani pahemmin on rikottu, vaikka mies jää samalla pysäkillä, armaani seisoo räntäsateessa huppu päässään ja koira rinnallaan. Ja me kävelemme käsi kädessä kotiin halki sateen.
—
Sardiinipurkin tarina jää näin vähitellen tauolle, ja blogin aihe muuttunee joksikin sellaiseksi kuin suomalainen Firenzessä. Kunhan keksin jotain iskevämpää.
Koti tiellä 