Killarney, jossa hevosvaunut rytistelevät ohitsemme ja amerikkalaisnaiset tukkivat jalkakäytävän kymmenine ostoskasseineen, joista puolessa lukee “Guinness” tai “Quills”

Tiedostan virnuilevani kuin idiootti. Yritän hieman hillitä mielipuolista virnettäni, mutta se on kerrassaan hyödytöntä: hammasrivistöni ei millään suostu piiloutumaan huulieni taa. Vaan kuinka usein sitä tapaa australialaisen surffarin ilmentymän länsi-irlantilaisessa pikkukaupungissa – tatuoinnit, hiukset, ruskettuneet käsivarret ja valkoinen hammasrivistö?! Suoraan stereotypiasta. Sen verran onnistun kuitenkin suitsimaan itseäni, etten halaa häntä pelkästä olemisen riemusta. Sen sijaan keikun varpaillani ja kuuntelen onnellisena hänen murrettaan – lienee sanomattakin selvää, että sekin on suoraan itäisen Australian beachiltä – kun hän kertoo, että he ovat tulleet häihin ja yhdistäneet siihen lomansa. Ja kun kyselen lisää, hän puhuu lentolippujen hinnoista, uusituista lentoreiteistä ja kertoo, ettei ole matkustanut koskaan ennen. Hymyni uhmaa fysiikan lakeja ja repeää entistä leveämmäksi. Maailma on niin mahtava paikka!

Osaan hyvin kuvitella, miltä riemastunut ilmeeni näyttää surffarin silmissä, sillä kohtasin itse vastaavat kasvot Belfastissa toista viikkoa sitten avatessani leirintäalueen porttia autollemme. Toisella puolen rautaista seinämää luokseni kiiruhti nainen, joka onnellinen hymy kasvoillaan huudahti tervehdykseksi: “You are Finnish! We are Danish!” Melkein purskahdin nauruun todetessani ääneen, miten hienoa se on, että tapaa reissussa toisen skandinaavin (käytin törkeästi tuota termiä laajentaen sen koskemaan kaikkia pohjoismaalaisia) – se on varsin harvinaista herkkua.

“You are the first ones we’ve seen and we’ve been here for three whole weeks!” nainen puuskahtaa.

Ja kun hän pohti miehensä kanssa tanskaksi, miten kannattaisi toimia, kun alueella ei näkynyt henkilökuntaa, pistin väliin tanskanmakuisella ruotsilla, että alueelle ei pääse ilman avainta, ja henkilökohtainen avain pitää hakea läheisen jäähallin respasta. Molemmat katsoivat minuun yllättyneinä ja purskahtivat sitten nauruun. Mies sanoi tanskaksi jo turtuneensa täysin siihen, ettei kukaan ymmärrä heidän puhettaan – vaarallista! Matkattuani toista kuukautta lasten kanssa, joiden filtteri on kerrassaan mitättömän heikolla tasolla, tiesin täsmälleen, mitä hän tarkoitti: koskaan ei tiedä, kuka yllättäen ymmärtää, mitä sanoo omalla kummallisella kielellään.

Belfastissa tapasimme myös kalifornialaisen pariskunnan, joka oli reissussa omalla, kalifornialaisella autollaan. Lautalla Tanskasta Englantiin matkasi islantilaisia, mutta heitä emme enää myöhemmin Brittein saarilla tavanneet. Espanjalaisia, ruotsalaisia, ranskalaisia, hollantilaisia, saksalaisia ja muutama belgialainenkin. Usein tuntuu siltä, kuin ei minkäänlaisia rajoja olisikaan. Vain yksi iso, onnellinen ihmiskunta, joka elää ja hengittää giganttisilla, kollektiivisilla keuhkoillaan vain siksi, että me kaikki voisimme rauhassa tavata toisemme, hymyillä, kohdata ja jatkaa taas matkaa halki elämän.

Ja kun palaan hyvin sujuneelta lenkiltä hikisenä ja puuskuttaen, katsahdan naapuriimme saapuneen hollantilaisen asuntovaunun pihanurmikolle, jolle on ilmestynyt pieni, virnuileva kotitonttu. Se tuntuu äärimmäisen oikealta – tämä on meidän kaikkien koti, ja jokainen tekee siitä itselleen kotoisan. Surffari lainaa meiltä vesiletkua, ja vesihuollon jälkeen jatkaa kohti seuraavaa määränpäätään. Missä se on – sillä ei niinkään ole merkitystä: me kaikki olemme jo perillä.

Loppukaneettina ennen kuin kiipustan alkoviin unen kainaloon: lämmin kiitos kaikille teille, jotka viitsitte kommenttien muodossa jättää jalanjälkiä blogissa piipahtaessanne. Niitä on äärimmäisen mukava lukea! ❤

Voittaja selvisi heti aamutuimaan!

Yay! Kiitos supernopeista vastauksista!

Anu vei kisan vastaamalla oikein – kommentti jätettiin “Mikä on koti tiellä” -sivulle, joten sitä voi halutessaan kurkata siellä. Limerick on siis oikein. Runot ovat limerikkejä, eli loruja, jotka käsittelevät usein jotain hieman roisia aihetta tai ovat muuten vain hupaisia. Niiden rivit 1,2 ja 5 sekä 3 & 4 rimmaavat keskenään ja tavumääräkin on jokseenkin vakio. Wikipediassa on lyhyt artikkeli limerikeistä myös suomeksi. Englanniksi tämäntyyppisen runon nimi on siis limerick.

R&T:lle hyrskähtelevä kunniamaininta erinomaisesta intuitiosta, sillä limerikkejä luritellen köröttelimme illaksi juurikin Killarneyyn, johon tästä kohta puoliin lähdemme tutustumaan nassikoiden kanssa!

Voitteko molemmat lähettää osoitteenne allekirjoittaneelle vaikka Facebookin kautta, ja laitan postia tulemaan! Onnea voittajille!

Kisa!

Koska aiempi kysymykseni pysähdyspaikasta ei heti kirvoittanut vastausryöppyä, nostetaan hieman panoksia. Haetaan siis paikkakunnan/kaupungin nimeä (älköön kukaan siis kuvitelko saavansa palkintoa vastaamalla esim. “Länsi-Irlannissa”)!

Huom! Jos ehdit vastata ensimmäisenä (ja vastauskin vielä on oikein!), olethan valmis lähettämään minulle osoitteesi joko sähköpostitse tai Facebookin yksityisviestinä, jotta voin laittaa palkinnon tulemaan!

Minne seuraavaksi?

Arvaatko, missä pysähdymme tänään ennen todellista määränpäätämme, Ring of Kerryn alkua? Annan muutaman muistinvaraisen vihjeen:

There was a young lady of Riga
Who went for a ride on a tiger.
They returned from the ride
With the lady inside
And a smile on the face of the tiger.

—

There was an old man of Darjeeling
Who travelled from London to Ealing
It said on the door:
“Please don’t spit on the floor.”
So he carefully spat in the ceiling.

—

There was an old man of ‘Stanbul
Who soliloquized this to his tool:
“You’ve stolen my wealth,
You’ve ruined my health,
And now you won’t even pee, you old fool!”

Ja vielä henkilökohtainen lempparini (aihe tosin on hieman synkkä, mutta loppusoinnut kerrassaan hykerryttäviä):

There was a young lady from Ryde
Who ate some green apples and died.
The apples fermented
Inside the lamented
And made cider inside her inside.

Jos pyydät oikein kauniisti, voin muistella näitä vielä muutaman lisää 😉 Keräilin näitä joskus teinivuosina, ja autotallin kirjalaatikon kätköistä niitä löytyy useita kymmeniä pikkuisen teinitytön joskus käsin muistikirjaansa kirjoittamina.

Vaan minne olemme matkalla?

Doolin, jossa leiri heräilee hitaasti uuteen aamuun ja pohjoisen Atlantin pehmeät mainingit rikkoutuvat kuohuina lohkeileviin rantakallioihin

Hypähdin tien sivuun, ja tuin jalkani tienpientareen mutaojan kummallekin puolelle. Suustani tulvi rypäs rehellisiä suomalaisia ärräpäitä (niitä hetkiä elämässä, jolloin kiittää onneaan omituisesta suomen kielestä, jossa on maailman paras r-äänne rasitusta helpottavaan kirosanatulvaan), kun käskyäni saumattomasti totteleva ja jalkojeni väliin ojaan loiskahtava koira roiskautti kurat vasemman pohkeeni verinaarmuihin. Auh. Tana. Kun autoletka oli taas ohittanut meidät hiuksenhienosti, astuin takaisin tielle ja katsoin vertavuotavaa jalkaani, joka nyt oli myös mukavan punaruskeapilkullinen. Onneksi on tetanus-rokotus kunnossa. Auh. Helkkari.

Tämä epäonninen ojatapaus sattui nelisen tuntia sen jälkeen, kun kyselimme Doolinin leirintäalueella patikkapolkua Moherin jyrkänteille. 2,5 tuntia suuntaansa, meitä neuvottiin. Ei paha, siis, joten lähdimme liikkeelle ja seurailimme vaellusviittoja edellisenä päivänä tutkimaani reittiä eteenpäin eväät ja takit repussa. Parin tunnin päästä kävi tuskallisen selväksi, että “vaelluspolku” oli autotien olematon laita. Mitä lähemmäs jyrkänteitä pääsimme sitä enemmän turisteja tungeksi tiellä – busseja, asuntoautoja ja jatkuva henkilöautoletka – kärsimättömien paikallisten lomassa. Tien laidassa oli keltaiset viivat, mutta viivan pientareen puolella alkoi välittömästi oja, kivimuuri, laidunmaan aita tai pusikko. Usein asfaltti kaartui tien laidassa ylöspäin, ja viivat oli maalattu reunoihin kuin piirakkavuoan reunakoristeet. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuitenkn ehjin nahoin jyrkänteen juurelle, josta lapset ja Kalle lähtivät oikeaa kävelypolkua laelle halki maatilan laidunten, ja minä jatkoin autoilijoiden riemuksi eteenpäin olematonta tienlaitaa. Ainoa tapa päästä sivuun, kun tiellä rinnakkain oli bussi, asuntoauto, Tara ja minä, oli loikata jorpakkoon. Ja sen jouduin tekemään, vähän väliä.

Moherin jyrkänteet olivat onneksi henkeäsalpaavat, ja patikkapolku niin hurja, että oli hyvä, etten minä ollut mukana panikoimassa ja lapset näin saivat rauhassa nauttia seikkailustaan. Ylhäällä tuuli toi myrskyisiä terveisiä Amerikasta saakka, ja niitä kuunnellessamme olimme tyytyväisiä reppuun pakatuista tuulitakeista. Laella maisemia ihailevien ihmisten hatut saivat kyytiä ja hameet liehuivat korviin – ilmojen valtiaat olivat selvästi leikkisällä tuulella. Syötyämme eväitä jyrkänteen laella ja ihailtuamme kiviin hyrskyäviä aaltoja oli aika lähteä paluumatkalle.

Patikkapolun alkuun oli kiinnitetty “Ei koiria” -kyltit, mutta vietettyämme toista kuukautta Britteinmaalla, tiesimme syvällisesti, ettei niitä kukaan koskaan tottele (“ei koiria, ei pallopelejä” -merkityllä ruohokentällä ihmiset tulevat autolla paikalle, juoksuttavat koiriaan vapaina ja heittelevät palloja sydämensä kyllyydestä), joten painoin menemään perheenjäsenteni perässä Tara rinnallani. Neljän risteyksen ja neljän “Ei koiria” -kyltin jälkeen huomasimme, että Irlannissa kyltille kuitenkin on perusteet: polku johti laitumelle, jonka kyltissä luki, että koirat häritsevät ja säikyttävät karjaa, joten alue on “strictly no dogs”. Vaikka Tara käyttäytyy karjan kanssa täydellisen välinpitämättömästi eikä koskaan hauku, lehmät tuijottelvat meitä ja liikahtelivat levottomasti, joten Kalle ja lapset jatkoivat turvallista laidunreittiä kohti Doolinin kylää, ja minä palasin Taran kanssa autotielle ja ojaan.

Ilman lapsia matka sujuu nopeammin sekä siksi, että pääsee kulkemaan omaa vauhtiaan että myös siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tarvitse keskittyä kuin itseensä ja koiraan. Stressitaso ruuhkaisen tien laidalla laskee huomattavasti, kun ei tarvitse pelätä jälkikasvunsa puolesta. Pistimme siis juoksuksi, Tara ja minä, aina kun autojonossa tuli taukoja ja pääsimme nousemaan ojasta ja villivadelmapensaista. Sivuteillä saimme edettyä juosten pitkät pätkät, ja huolimatta selvästi muuta perhettä pidemmästä reitistä, pysähdyksistä, ojauiskenteluista ja maalaistiellä pysähtyneistä ja juttelemaan jääneistä vastaantulijoista olimme Taran kanssa autolla melkein pari tuntia ennen Kallea ja lapsia. Pesin koiran mudasta uittamalla sitä Atlantin aalloissa, ja olin juuri saanut hampurilaistarvikkeet pöytään ruokailijoita varten, kun väsynyt retkikunta saapui voittoisana perille kuusituntiselta matkaltaan.

– Kiitos, rakas. Tosi kiva tulla kotiin syömään, huokaisi Kalle, ja puristi chilimajoneesia kotikutoisen hampurilaisensa pekonille.

– Shaaksh lishää karamellishoituja shipulirenkaita, vai ottaksh joku vielä? kysyi Natiainen suu täynnä itse kasaamaansa herkkuhamppista.

Kun tänä aamuna poistin pinseteillä vielä pohkeistani löytyneitä piikkejä ja desinfioin haavat uudelleen, muistin jo enemmän hänen onnellisen ilmeensä ja jyrkänteenlaen hurjan kesyttömän tuulen kuin tienvarren hiuksenhienot pelastautumiset ja kirosanatulvat. Papukaijamerkkiä en tämän alueen koiraystävällisyydestä voi antaa (etenkään, kun puuttuvien koiraystävällisten kävelyreittien lisäksi kylästä ei löytynyt ainuttakaan yleistä roskista, joten kannoin koiran jätöspussia pari kilometriä ennen kuin annoin periksi, piilotin pussin muurin koloon, josta poimin sen paluumatkalla ja kannoin taas 2,5 km leirintäalueen roskikseen), mutta täydet pisteet maisemasta! Cliffs of Moher vie ykköspaikan kaikilta niiltä rantajyrkänteiltä, joita olemme reissuillamme nähneet. Mutta jos on liikkeellä koiran kanssa, lienee parasta tehdä veden-, tuulen- ja vadelmanpiikkienpitävä varasuunnitelma siitä, miten jyrkänteille matkaa.

Tiedätkö, miltä salakuljettaja näyttää? Tässä Natiaisen versio salakuljettajien luolan edessä.

Alla vielä muutama kuva helteiseltä Giant’s Causewayltä, jossa vierailimme perjantaina:

Koulu tiellä -tehtävänä oli geometriaa: can you find a perfect hexagon? Löydätkö sinä näistä kuvista täydellisiä kuusikulmioita?

Onnea, Mama!

 

 

Friday, bloody Friday (again)

Kello on seitsemän, aamuaurinko paistaa kattoluukun raosta silmiini. Linnut konsertoivat lähipensaassa ja jostain kauempaa kantautuu lehmien aamumölinää. Alhaalta kuuluu näpytystä – Kalle nousi kuudelta töihin huolimatta myöhäisestä nukkumaanmenosta. Minä makoilen vielä alkovin huomassa ja luen lehtiä. Avonaisesta ovesta sisään puhaltava tuulikin tuoksuu rauhalta – kuin mikään paha ei koskaan voisi meitä koskettaa täällä aurinkoisessa lintukodossa.

Vaan jossakin, ei kovin kaukana täältä, pommit ja raketit osuvat aikuisten hulluutta kauhuissaan pakeneviin lapsiin, silpovat ruumiinosia, unelmia, tulevaisuuksia tunnistamattomiksi riekaleiksi. Tuskanhuuto ja palavan maailman lemu valuu lehtien sivuilta syliini ja herättää aurinkoisena aamuhetkenä vielä autuaasti uinuneen epäuskoni ja pettymykseni ihmiseen. Kaikesta kehityksestä, kaikista saavutuksista huolimatta tuntuu siltä, ettei ihminen koskaan viisastu. Kaikesta osaamisestaan huolimatta ihmiskunta tekee samoja, uudelleen ja uudelleen maailmanhistoriassa toistuvia virheitä ja kammottavia hirmutekoja ajasta toiseen.

Savuavassa maailmassa asiat eivät usein ole sitä, miltä ne näyttävät. Vaatii tarkkanäköisyyttä ja kärsivällisyyttä päästä selville taustalla toimivista motiiveista, joilla usein on pintaa huomattavasti syvällisempiä painoarvoja. Yksinkertaistaminen luo vääristyneitä tarinalinjoja ja uhkaa levittää hulluutta sinne, mistä todellisten syiden valossa ei löydy minkäänlaisia yhtymäkohtia alkuperäiseen kriisiin.

Muistan Pohjois-Irlannin kriisin, The Troubles, ajalta, kun vielä olin lapsi. Muistan hämmennykseni yrittäessäni ymmärtää, mitä niin erilaista protestanteissa ja katolisissa on, että heidän on mielekästä taistella toisiaan vastaan halki vuosikymmenten. Paljon myöhemmin minulle kerrottiin, miten kuningas viisaudessaan siirsi katoliseen Irlantiin protestanttisia siirtolaisia. Ja niin alkoi kiista, joka on elänyt ja voinut hyvin 350 vuotta. Edelleen uskonto mainittiin lauseessa olennaisella painoarvolla. Vasta tutustuessani täällä The Troublesin historiaan, käy piinallisen selväksi, ettei uskonnolla ole kiistassa todellista merkitystä koskaan ollutkaan. Kyse on yksinomaan politiikasta. Tietysti. Huolestuttavaa onkin se, miksi poliittiset kiistat ja konfliktit laajennetaan yleisessä tietoisuudessa koskemaan valtavia ihmisryhmiä, joilla ei välttämättä ole muuta tekemistä alkuperäisen liikehdinnän kanssa kuin se, että he ovat tulleet liitetyksi jonkun osapuolen kanssa samaan uskontokuntaan.

Ja kun yksinkertaistaminen laajenee, epäreiluuden ja sorron zombiet syntyvät uusissa sieluissa, uusissa sukupolvissa. Ne järsivät tietään eteenpäin, aivo aivoilta, kunnes siihen, mikä aluksi oli sulaa hulluutta, osallistuu niin moni, että siitä tulee aivan normaalia. Todellisuus koostuu yksittäisistä ihmisatomeista ihmisyyden valtavassa massassa. Jokainen voi todella päättää vain omasta todellisuudestaan, omista ajatuksistaan. Jokainen voi pelastaa omat lapsensa ja tulevan maailman tappamalla ne oman ajattelunsa zombiet, jotka juontuvat historian hulluista teoista. Joten kun kerron Natiaiselle Normandian maihinnoususta ja sen merkityksestä sodan kulussa, ja hänen silmänsä syttyvät ihailusta urheita sotilaita kohtaan, muistan tehdä selväksi, ettei sodassa koskaan voi olla mitään hienoa. Kahden aseen kohtaamisessa ei ole voittajia. Kun hän katsoo minuun kysyvästi, selitän, että kumpaakin asetta pitelee jonkun äiti, isä, tytär tai poika, jonkun veli tai sisko. Miten sota siis voi ikinä olla oikein? Ja kun hän nyökkää vakavana, näen, että hän ymmärtää: jokaisen on opittava ajattelemaan itse – mikään ei koskaan ole vain sitä, miltä se ensi vilkaisulla näyttää.

Todellisuus koostuu mikroskooppisista tietoisuuksista ja yksityskohdista, jotka liittyvät toisiinsa rakkauden ja uskollisuuden sitein. Ja niiden uskollisuuksien ja rakkauden varjolla melkein kaikki on helppo perustella oikeaksi.

Aiheeseen liittyvä kuvitus löytyi tällä kertaa Belfastin kadulta, jossa räpsin kännykällä muutaman kuvan ajaessamme autolla näiden seinämaalausten ohitse.

Tämän tekstin kirvoitti tämä aamulla lukemani The Guardianin artikkeli, joka kertoo siitä, miten Stephen Hawking boikotoi Israelissa järjestettävää tiedekonferenssia.

Uunittomat reseptit ja kokkausdynamiikka

Rosmariini&Timjami kirvoitti tämänaamuisessa kommentissaan edelliseen postaukseeni ajatuksen siitä, että reseptit tosiaan olisi voinut olla hyvä laittaa näkyviin – josko joku muukin innostuu kokkailemaan ilman uunia. Kiitos, R&T! Tässä siis päivitystä edelliseen (pahoittelut, mutta ilman kuvia – syynkin tiedät, jos luit edellisen tekstin).

Ulkotulipaikkoja ei täällä ole lainkaan – ihmiset kuljettavat omia grillejä mukanaan. Meitä on vain neljä, ja olen kokenut, että hyvin pärjätään kaasuliedelläkin, joskin ulkogrilli olisi aivan ihana esimerkiksi kalaa tai lettuja paistaessa (krääsät pysyisivät ulkona). Enemmän ongelmaa aiheuttaa jääkaapin pieni koko: käytännössä joka päivä pitää käydä kaupassa ja olla äärimmäisen suunnitelmallinen ostosten ja ruoanlaiton suhteen. Tämä siis siinä tapauksessa, että haluaa välttää ravintolareissuja ja syödä terveellistä ja eettistä sapuskaa.

Verkko pursuaa toinen toistaan parempia ohjeita ja näkökulmia, mitä tulee sapuskaan, kun liikutaan luonnossa. Olen perinteisesti hyödyntänyt myös retkiruokaan erikoistuneita keittokirjoja, joista Hentmanin Herkutellen luonnossa on oiva esimerkki.

Snickers-kakun ohje löytyi Googlen avulla hakusanoilla “no-bake cake”, ja osumista nappasin Bakerita.comin herkun. Koska emme eilen olleet vaeltamassa, kiipeilemässä tai edes rajummalla pyörä-/juoksulenkillä, yritin tehdä hieman ohjetta vähäkalorisemman version, ja ostin superlight Philadelphiaa tuorejuustoksi. Lisäksi laitoin selvästi vähemmän sokeria jotta juusto säilyttäisi raikkautensa, ja pohjankin teimme itse keksimurskasta ja liedellä lämmitetystä margariinilusikallisesta. Kaikkia aineksia tuli vähemmän kuin ohjeessa (paitsi Snickersejä!), koska tuorejuustoa oli purkissa vähemmän kuin ohjeessa. Minulla ei myöskään ole minkäänlaisia vuokia mukana, joten kasasimme kakun pahvilautaselle. Näin ollen siitä ei tullut aivan yhtä kaunis kuin Bakerita.comin versiosta… Toimi kuitenkin erinomaisesti, ja uskomatonta kyllä, kakusta tuli oikein raikas! Toki pelkästä siihen päin vilkaisusta todennäköisesti lihoo pari kiloa, mutta samapa tuo, kun kakku oli hyvä!

Tähän asti olen aina tehnyt piirakkapohjat paistinpannulla itse ja täyttänyt paistetun pohjan esim. rahka-kermavaahtoseoksella ja marjoilla. Hyvä taikinaresepti löytyy em. Hentmanin kirjasta Herkutellen luonnossa (minulla on vuoden 2005 painos, jota sittemmin on jo päivitetty), jonka epähuomiossa pakkasin autotalliin meneviin kamoihin, eikä se näin ollen tullut tälle reissulle mukaan. Menen siis vahvalla mutu-tuntumalla. Periaate on se, että jos paistelet piirakkapohjan pannulla uunin sijaan, laita huomattavasti vähemmän taikinaa kuin peruspiirakassa (ohut valmistuu nopeammin eikä näin ollen pala niin helposti pohjaan). Niksi paistamiseen: painele taikina voideltuun paistinpannuun, revi foliosta reunan korkuiset suikaleet, ja paina ne kiinni taikinan reunaosiin. Tällä systeemillä piirakkapohja säilyttää paisuessaankin muotonsa eikä muutu epämääräiseksi lettuläpyskäksi. Päälle tiivis foliokuori, ja piirakkapohjaa paistetaan kohtuullisen pienellä liekillä niin kauan, kunnes se on selvästi kypsä (n. 15 min taikinamäärästä riippuen). Vaikeinta tässä hommassa on se, että uuniefektin säilymiseksi pitäisi malttaa olla kurkkimatta paistumisen edistymistä liian usein: jos folioviritelmä pettää, piirakka jää päältä raa’aksi ja palaa pohjasta. Kun piirakkapohja on ihanaisen valmis, jäähdytä perusteellisesti viileässä merituulessa, täytä marjoilla, rahkalla, kermavaahdolla, suklaarouheella tai millä hyvänsä, mistä on herkulliset piirakat tehty. Tarjoile ohessa jääkylmää kuplavettä laseissa, joihin on lisätty viipale perusteellisesti harjattua sitruunaa tai limeä.

Pitsan suhteen homma toimii samalla tavalla: uuni tehdään paistinpannun foliokuorella. Perus pitsapohjan resepti toimii hyvin eli

Rapiat 0,5 dl öljyä
vettä niin, että yhteensä nestettä (vesi + öljy) on 2 dl (kuumenna kattilassa selvästi lämpimäksi ennen kuin lisäät kuivat aineet:)
1 ps kuivahiivaa
Vehnäjauhoja niin paljon, että taikina vaivatessa tuntuu mukavan kimmoisalta pallukalta.

Jos laiskottaa tai on kiire, pohjan saa kätsästi myös vaikkapa tortillapohjasta. Täytettä rustaillessa kaikkien ainesten tulee tietysti olla kypsiä, koska ne eivät käytännössä ehdi kypsyä samassa ajassa pohjan kanssa (varsinkaan tällä uunisysteemillä). Kasataan kunnon pitsakasat; tämän menetelmän ensimmäinen huono puoli on nimittäin se, että pitsan halkaisija jää yleensä aika pieneksi – täytyy siis paikata homma tekemällä korkea pitsa. Päälle juustoraaste, liekki kohtuullisen matalaksi ja paistetaan piilossa folion alla, kunnes juusto sulaa (n. 10 min). Käytännössä juusto ei juuri ruskistu. Teen yleensä väkevän kastikkeen ja varmistan riittävän kosteuden laittamalla aina tomaatteja täytteeseen.

Toinen huono puoli tässä systeemissä on tietysti se, että pitsoja tulee kerrallaan vain yksi kappale. Miehistö on kuitenkin tottunut siihen, että joutuu odottamaan omaa apettaan jonkun jo herkutellessa vieressä. Ehdoton plussa taas on se, että odotellessaan voi jokainen tehdä oman pitsansa eikä tarvitse vääntää siitä, laitetaanko sieniä ja sinihomejuustoa ja mikä kohta jätetään lihattomaksi. Tarjoa ulkona auringossa jättimäisten, jääkylmien maitolasillisten kera (ainakin siinä tapauksessa, että laitat kastikkeeseen yhtä paljon chiliä kuin minä).

Hellepäivänä varjoisan paikan herkkuhetki. Omatekemä kakku maistuu aina parhaalta!

Kuin Strömsössä ikään

Suunnittelin monta päivää kirjoittelevani kerrankin trendikkään blogitekstin monien tuttujeni jalanjäljissä ja käsitteleväni leipomista tai ruoanlaittoa lifestyle-hengessä. Pohdin tätä eilen lenkillä ja päätin kirjoittaa uunittomasta elämästä ja ruoanlaitosta leiriolosuhteissa. Pohdin tätä tänään eläinlääkärillä, kun lääkäri yritti puristaa Taran päässä olevasta, tulehtuneesta karvatupista mätää siitä huolimatta, että olin kertonut painelleeni sieltä jo maustemitallisen verran ällömätää autolla desinfioinnin yhteydessä – tämän pohdinnan näkökulma oli huoli, miten voisin ikinä saada aikaan mitään hienostunutta, kun elämä sardiinipurkissa on enemmän multaa varpaissa ja mätiviä patteja päässä kuin ihanaa, puhdasta, kodikasta Strömsötä. Pohdin tätä tänään kaupassa, kun valitsin suklaahippuja siitä näkökulmasta, mikä olisi valokuvauksellisin. Pohdin tätä tänään, kun suunnittelin leipovani lasten kanssa uunittoman kakun ja sen vetäytyessä jääkaapissa taikovani uunitonta pitsaa päivällispöytään. Siihen asti kaikki meni hyvin. Sitten alkoi perusarki.

Ensimmäinen kapula lifestyle-bloggaajan rattaissani oli se, kun Nuppu ja Natiainen tapasivat Giant’s Causewayn läheisellä leirintäalueella espanjalaisen tytön. Leikki alkoi saman tien, ja kohta koko kööri oli meillä leipomassa Snickers-kakkua. Tyttö kertoi hurjia juttuja siitä, miten heiltä oli varastettu kaikki tekniset laitteet nukutuskaasua käyttäen ja miten Guinnessin tehtaan pihalla joukko narkkareita oli murtautunut autoon ja tehnyt tarpeensa sen lattialle. Käsittämättömän huonoa tuuria, ajattelin, ja sekoitin tuorejuustoa kinuskikastikkeeseen ja kermavaahtoon. Tytöt pilkkoivat Snickers-patukoita ja pähkinöitä ja Natiainen murskasi keksejä pihalla. Koko auto oli täynnä suklaamuruja, pöytä oli peittynyt johonkin nahkeaan töhnään, kaikilla oli tahmaiset sormet ja leveä hymy naamalla. Kun pamautin jääkaapin oven kiinni tehtyäni ensin tilaa matalalle Snickers-viritelmällemme, tajusin, etten huomannut ottaa ainokaistakaan kuvaa vaiherikkaasta leipomisprosessista.

– Ei haittaa! ajattelin: vielä tulisi pitsailukin, ja se on sentään varmaan monen mielestä eksoottisempi uuniton ruoka kuin kakku, joita monet tekevät jatkuvalla syötöllä ilman uunia. Sitten katsoin kelloa – apua, leivontapuuhissa oli vierähtänyt, ja kello oli jo yli viisi! Jos aioin tehdä pitsaa päivälliseksi, täytyisi olla jo täydessä työn touhussa! Kalle painoi vielä töitä pihatoimistollaan, joten käärin hihat ja aloin pilkkoa kinkkua, sipulia, ananasta, turkinpippureita, tomaatteja ja tehdä kastiketta ja juottaa Natiaiselle mehua, koska helle oli päässyt puraisemaan hänen räjähdysalttiita hermoparkojaan. Nakkasin ensimmäisen pikkupitsan pannuun, lähetin Natiaisen hakemaan Nuppua naapuriautosta huutamalla “Dinner time!” ja lätkäisin tyytyväisenä foliokuoren pannun päälle luomaan miniuunin. Hah, kello vasta rapiat puoli kuusi ja nassikoilla melkein sapuskat nokan alla. Hitsi vie, meitsi rokkaa!

Hyvää oli, kuulemma. Kun Kalle pyyhki lautasensa reunat chilikastikkeesta, katselin lannistuneena kaaosta, joka oli taas laskeutunut pöydälle. Juuri vasta sain sen puhtaaksi kuvausta varten. Vaikka ihan turhaa sekin oli: kaikki kuvattavat oli jo pistelty poskeen. Eikä ainuttakaan kuvaa ollut kameran kortilla.

– Ei haittaa! ajattelin ja pyyhin käsin suurimmat röhnät pöydältä pois. Iskin nassikoiden kertakäyttölautaselle kasaaman hienon kakkuvirityksen pöydälle verhojen siivilöimien aurinkoraitojen päälle ja nappasin kännykälläni siitä kuvan. Lifestyle tämäkin on – meidän lifestyle.

Kuvia, osa 5

Alla otos kuvia, jotka eivät syystä tai toisesta ole aikaisemmin ylittäneet verkkoa:

Yritimme lähettää tätä kuvaa Ben Nevisin huipulta tekstarina Mamalle ja Papalle, mutta se ei mennyt operaattorihässäkässä läpi. Tulee nyt siis tässä!

Me tehtiin se! Nassikat palkintohuppareissaan. Pari rättiväsynyttä miestä tuli tiellä vastaan vaelluskuteissa. Natiainen röyhisti rintaansa, kun miehet katsoivat epäuskoisina hänen paitaansa. Kalle miettii, että pitäisi opettaa lapset sanomaan: “Yep, I climbed all the way up. Seriously.”

Kun maailma peittyi sumuun. Viimeinen kuva sateisesta Skotlannista.

Näin voipuneeksi Tara tuli poseeratessaan äärimmäisen teennäinen koiranhymy huulillaan kymmenelle kiinalaiselle kännykkäkameralle/iPadille/pokkarikameralle.

Belfastin kasvitieteellisessä puutarhassa kenttälounaalla.

Trooppisessa kasvihuoneessa kasvoi sitruunaa. Ja monia muita kauniita lajeja.

Sekä nainen aamubussissa että mies paikallisjunan asemalla mainostivat Belfastin W5-museon Climbit-uutuutta. Siksi suuntasimme W5-tiedemuseoon. Nuppu tutkailee tässä valon heijastumista erilaisista pinnoista. Climbit itsessään oli kenties suunnattu hieman pienemmille lapsille, mutta “kokeile ja näplää” -periaatteella toimiva perusnäyttely oli oikein kiva. Rikoslabra oli meidän kaikkien lemppari.

Mitä muu perhe tekee, kun Kalle painaa töitä autolla..?