Ravintolan kulmapöydässä, yhden komean suomalaismiehen vieressä, Irlanninmeren aalloilla länteen sumusta ja itään uusista seikkailuista.

– Ni hao! Wo shi Salla. Wo zai da xue xue han yu.

Sanat tulevat suusta yllättävän jouheasti, vaikka siitä on jo kymmenisen vuotta, kun viimeksi olen yrittänyt sanoa jotain kiinaksi. Miehen kulmakarvat lennähtävät otsalle, ja suusta pulppuaa rykelmä innostuneita sanoja. Hänen vieressään seisova nainenkin puhkeaa iloiseen höpinään. Melkein tekee pahaa puhkaista kupla, jonka selvästi onnistuin luomaan: – Sorry, muuta en enää kiinan opinnoistani muista. Paitsi kiitos, xie xie. Tosi vaikea kieli – opiskelin monta vuotta, enkä enää muista juuri mitään!

Nainen ei puhu englantia, mutta molemmat hymyilevät hohtavalla hammasrivistöllä ja mies sanoo, että osaan juuri sen verran kuin pitääkin – loput sitten elekielellä. Onpa ystävällisesti sanottu. Sydäntäni lämmittää.

He ovat tulleet katsomaan Taraa. Olemme taas lauttajonossa, ja koira joutuu odottamaan autossa parin tunnin matkan Cairnryanista Belfastiin. Lyhyt aikahan se on, mutta olen päättänyt pelata varman päälle ja väsyttää koiran. Koska 21 km vuorta ei onnistunut viemään Pikkupiskistä mehuja kuin hetkellisesti, turvaudun ainoaan vaihtoehtoon: kouluttamiseen. Ehdimme tehdä muutaman puuduttavan pitkän seuraamiskuvion ja jäävät liikkeet ennen kuin amerikkalainen nainen pysähtyy rapsuttamaan koiraa ja kertomaan omista kultaisistaan. Samalla hän ihmettelee, ovatko kaikki asuntoautot Euroopassa niin pieniä kuin meidän. Kun kerron, että se on rapiat 7 m pitkä, hän näyttää hämmentyneeltä, ja yritän epätoivoisesti saada laskettua, paljonko se on jaloissa ja tuumissa. Aivan liian vaikea laskutoimitus humanistin nopeasti toimittamaksi, joten hän ehtii jo jatkaa eteenpäin, ennen kuin saan kiinni, paljonko se on kokonaisissa jaloissa (tuumista nyt puhumattakaan). Kuulemma Amerikassa autot ovat todella suuria – pienemmän henkilöauton voi ajaa niiden takapaksiin. Katson arvioivasti autoamme, jota en hyvällä tahdollakaan voi sanoa pieneksi sen jälkeen, kun olen puikkelehtinut sen kyydissä pitkin Englannin ja Skotlannin minimaalisia teitä (rekka ja asuntoauto vierekkäin edes A-teillä ei välttämättä herätä minussa lohdullista turvallisuudentunnetta)… Onneksi emme omista amerikkalaista jättiautoa.

Naisen jatkettua eteenpäin kiinalaismies pysähtyy juttelemaan. Hänen englantinsa on äärimmäisen hyvää, ja hän kertookin asuneensa puoli vuotta Yhdysvalloissa. Hän ihastelee ja rapsuttaa Taraa. Pian luoksemme kävelee myös nainen, kumartuu koiran viereen, puhuu jotain hyrskyävällä kiinalla (ymmärrän vain sanan juusto – kädessäni on käikäle juustoa koulutusta varten). Sitten tulee toinen mies, ja nainen ja lapsi. Kohta kiinalaisen retkikunnan jäseniä on ympärillämme suuri joukko. Kukaan ensimmäistä miestä lukuun ottamatta ei puhu englantia, mutta kun pyydän Taralta muutaman tempun – kahdella tassulla kävelyä, pyörähtelyä ja kierähtelyä – kaikki taputtavat innokkaasti. Tara tuijottaa vain minua silmiin ja sulkee selvästi tarkkaavaisuutensa ulkopuolelle koko valtaisan kiinalaisköörin. Kun mies ihmettelee, miten koiralle voi opettaa moisia temppuja, en malta olla retostelematta, että Tara osaa kotona hakea olutta jääkaapista, tuoda sen olohuoneeseen ja kipaista takaisin keittiöön sulkemaan jääkaapin oven (arvelen sen aiheuttavan suuremman wow-efektin kuin pyykkishown operoinnin, joka todellisuudessa on paljon monimutkaisempi koulutettava). Se olisi pitänyt jättää kertomatta, sillä mies kääntää sanomani kiinaksi, ja yhtäkkiä kaikki haluavat ottaa selfien Taran kanssa. Tara katsoo minua sen näköisenä, ettei ole totta, mitä häneltä taas odotetaan, mutta poseeraa kiltisti kameralle kymmenen kiinalaisen kanssa.

Kun viimein ilmoitan, että haluan vielä juoksuttaa koiraa hetken ennen laivaan lastautumista, Tara lönköttää tyytyväisen näköisenä kiinni jalkaani. Hän ei selvästikään nauti julkkiksen roolistaan, kun kaikki taputtavat kiitokseksi ja mies hihkaisee: – She’s a superstar!

Vähän matkan päässä tilannetta seuraillut pitkä, punatukkainen mies katselee meitä hymyillen ja kiinalaisten lähdettyä takaisin bussiinsa huikkaa: – Teidän pitäisi laskuttaa tuosta!

Skotti, selvästikin.

Ja kun osoitan auton ovea, Tara loikkaa sisään ja käy tyytyväisenä nukkumaan. Tehtävä suoritettu – lauttamatka kohti Pohjois-Irlantia voi alkaa.

Maailman (tai ainakin Iso-Britannian) katolla

Pysähdyimme lasten kanssa Glen Nevisin Visitor centrelle matkallamme kohti ruokakauppaa. Siellä tutustuin tarkemmin säätiedotukseen, ja vuorille luvattiin perjantaiksi täyttä pilviverhoa (näkyvyys hyvin huono) ja viikonlopulle ukkosmyrskyä. Soitin Kallelle. Hän siirsi työpäivänsä viikonlopulle ja ryntäsi leirintäalueen pikkuiseen kauppaan. Jos Ben Nevisille aikoisi kiivetä viikon sisään, se täytyisi ilmeisesti tehdä tänään.

Heti patikan ensi metreillä huomattiin, että vaatetta oli päällä ihan liikaa.

Olimme netistä opiskelleet, että alun kiipeäminen hostellilta pääpolulle olisi jyrkin osuus. Ensimmäinen lepotauko pidettiin, kun siitä etapista oli päästy. Ohitsemme kulki perhe, jonka isä oli kiivennyt Ben Nevisille monesti ennenkin. Hän arvioi, että matka huipulle ja takaisin (13 mailia eli 20,9 km) veisi lasten kanssa yhteensä n. 10 tuntia. Tästä tiedosta huolimatta meitä vielä hymyilytti.

Maisemat muuttuivat kavutessa yhä jylhemmiksi. Polku oli kerrassaan erinomainen.

Seuraavalla evästauolla matkaa oli taivallettu jo varsin mukavasti. Polun yli juoksi jatkuvasti vuoripuroja, joten koiralle varattiin vettä mukaan vain puoli litraa laen kuivaa jaksoa varten. Muille juotavaa oli pari litraa / nuppi.

Ensimmäisen huipun jälkeen pikkuväen usko oli loppua kesken huolimatta huimista palkinnoista, jotka olimme itsellemme luvanneet, jos jaksaisimme isolle huipulle asti: t-paidat, joissa lukee “I climbed Ben Nevis” ja vesipuistokeikka hellesäillä. Ryhdyimme asennetalkoisiin “laiva on lastattu” -leikin avulla: edettiin aakkosissa ja sanat sai toimittaa joko suomeksi tai englanniksi. Leikki puree aina: Nuppu hihkaisi ensimmäisen sanan, ja Natiainen juoksi meidät kiinni voidakseen yhtyä leikkiin. Kukaan ei enää maininnut, ettei enää huvita kiivetä.

Muutaman minuutin lepo- ja suklaataukoja pidettiin yleensä polun mutkakohdissa. Korkealla seuraavalla rinteellä näimme muita taivaltajia matkalla ylös.

Kallen eväsreppu kevenee. Eväinä erinäisiä myslipatukoita, keitettyjä kananmunia, banaaneja, tomaatteja, porkkanoita, paloiteltu paprika, kinkkuleivät, pähkinöitä ja suklaata. Kalle epäili jo lähteissä, että sapuskaa saattaa olla mukana ylimitoitetusti – etenkin, kun lähdimme reissuun suoraan lounaspöydästä.

Yhä jylhemmiksi muuttuivat maisemat, yhä pikkuruisemmilta näyttivät polut, jotka olimme jo kulkeneet.

Parhailla mahdollisilla olosuhteilla voi vuorelta nähdä yli 190 km:n päähän – Pohjois-Irlantiin saakka.

Vaikka polku oli selkeä ja hyvä, ja matkalla ylös oli paljon muitakin (mm. yksi tuli vastaan fillarilla – oli kuulemma kantanut pyöränsä ylös ja laski nyt vauhdilla kiviä alas), meillä oli mukana kartta ja kompassi helposti vaihtuvia sääolosuhteita varten. Tietysti myös pieni, mutta kattava ensiapupakkaus ja kyytabletteja. Jossain vaiheessa matkalla ylös aloin pohtia, mahtaako Brittein saarilla ylipäänsä olla myrkkykäärmeitä, mutta tulin siihen lopputulokseen, että eiköhän kyitä ole kaikkialla.

Löytyi mahtavia lepokiviä! Huippua lähestyttäessä polku muuttui vaikeakulkuisemmaksi.

Lähellä huippua oli vielä kunnon käikäle lunta. Jei! Vaan kiipustaessa oli niin lämmin, ettemme vielä pukeneet takkeja yllemme.

Eväshetki 1344 m:n korkeudessa viisi tuntia sen jälkeen, kun lähdimme autolta liikkeelle. Melko täydellinen sää – ylhäällä aurinko paistoi. Tapasimme huipulla yllättäen Skotlannissa asuvan suomalaismiehen.

Iloa huipulla. “Tää on kivaa. Siksi, kun löytää hienoja kiviä ja koska maisemat on hienot ja siksi, kun voi voittaa itsensä. En ois ikinä uskonut, että jaksan tänne asti!”

Lapset ovat uskomattomia pikkusissejä. Huippua lähestyttäessä Nuppu painoi menemään kuin vuorikauris, ja minä jouduin ehdottamaan, että etenisimme hieman hitaammin, jotta pohkeet kestää.

10 km paluumatkaa edessä – vaan ei haittaa! “Kato painovoima hoitaa isoimman osan tästä. Mä vain astun eteenpäin.”

Lepotaukoja tarvittiin laskeutuessa huomattavasti vähemmän kuin noustessa. Pysähdyttiin kerran soittamaan brassailupuhelu Mamalle ja Papalle. Se olikin alastulomatkan pisin lepotauko.

Nähtiin vuorella muitakin kulkevaisia…

Natiainen 6 v. rentoutuu polun laidalla. Paluumatka kesti 3,5 h, eli koko matka yhteensä 8,5 tuntia. Syötyään autolla suuren kipollisen sapuskaa, Tartsu kömpi koloonsa pöydän alle ja nukahti sen siliän. Sama suunnitelma on meillä muillakin…

Glen Nevis, jossa sade soittaa tuttua sinfoniaansa auton katolla, Kalle lojuu metrin mittaisella sohvalla jalat vasten liettä ja listii zombeja samalla, kun lapset tuhisevat yöunillaan ja minä kaivan tyynyn alta villasukkaparin lämmittämään vilpoisia varpaitani

Leirissä. Ah. Taas sataa, ropina turruttaa aivoni, ja yllättäen kuppi höyryävää teetä ja hyvä kirja tuntuvat maailman parhaalta tavalta viettää aikaa. Sardiinipurkkielämässä aika kuluu yllättävän tehokkaasti pelkkään arjen pyörittämiseen. Tiskaan nelisen kertaa päivässä (à 30 min), teen lämmintä ruokaa kahdesti päivässä (à 30-45 min), kauppa on usein matkan päässä (uudella, varastetun pyörän korvanneella fillarilla pääsee), lasten koulunkäynti on pyörähtänyt hitaasti käyntiin, vesi pitää usein kantaa autoon ämpärillä ja jätevesi sekä vessa pitää käydä tyhjentämässä niille varattuihin paikkoihin. Suihkuun on usein matkaa parisataa metriä, ja joskus siellä on jonoa. Nyt, kun teekuppi ja kirjani kuiskivat tenhoavaa kutsuaan, syyllisyys kaihertaa kuvettani: iltatiskit lojuvat vielä pesualtaassa ja suihkuakin olen lykännyt ja lykännyt kaatosateen vuoksi (voin vain kuvitella, miltä näytän juostessani halki litimärän leirintäalueen valkoisissa yöppärihousuissani släpärit kainalossa, jotta ehdin nopeammin). Siksi kirjoitan blogitekstiä. Tämä on sentään tärkeää. Nih.

Ottaen huomioon edellisen askarelistan sekä siipan työpäivän, aktiivisuus sardiinipurkissa vaatii siis usein hieman organisointia ja aikatauluttamista. Koira on erinomainen matkakumppani, sillä pakollisten ulkoilutusten yhteydessä tutustuu sekä lähiympäristöön että sen ihmisiin. Lisäksi ulkoilutuksen voi yhdistää tehokkaaseen treeniin. Edellispäivänä juostessani ylös Invernessin jyrkkää mäkeä (jonka löysin, koska kyselin paikallisilta parasta lenkkimaastoa), tapasin matkalla vanhemman herrasmiehen, joka oli ulkoiluttamassa omaa koiraansa. Hän katsoi minua hymyillen, joten vedin plugit korvista ja tervehdin. Hän tervehti kuten kaikki paikalliset: “Howr you doing?” mihin minä päätin uhrata hieman pidemmän vastauksen – olimme sentään kasvokkain ja ainoat jalan kulkevat ihmiset mailla halmeilla. Vaihdoimme muutaman lauseen linjalla “hillittömän hyvä ylämäki kunnon juoksutreeniin”, ja sain vinkin, mihin asti voi huoleti juosta, ja mitä reittiä kannattaa välttää. Ja pääsin kehumaan uskomattoman hienosti koulutettua koiraa. Jollei koluaisi ahkerasti lähiympäristönsä sivupolkuja, jäisi paitsi niin monesta virvoittavasta tapaamisesta!

Samalla, kun koluaa, eksyy ja ihmettelee, kunto kasvaa kohisten. Kun vielä olen saanut maaniteltua Kallen jäämään autolle lepäämään pitkän antibioottikuurinsa ajaksi, olen saanut moninkertaisen määrän treeniä tavanomaiseen verrattuna. Matkan alussa aloitin hyppynarusarjalla 50 hyppyä ja 50 lihaskuntoliikettä (kyykkyjä, askelkyykkyjä jne.), joita toistin kolmesta kuuteen kertaan jaksamisesta ja lihasten kunnosta riippuen. Tänään juoksin ensin 5 km, tein sitten kummallekin jalalle 15 toistoa reisi-/pakaraharjoitusta, jossa noustaan yhdellä jalalla auton korkeammalle portaalle (n. tuolin korkeudella), nostetaan jalka taakse, laskeudutaan alas askelkyykkyyn ja ponnistetaan taas ylös portalle, jatkoin 100 hyppynaruhypyllä, tein 20 ojentajapunnerrusta, 10 punnerrusta suorin jaloin ja 10 polvet maassa sekä yhden biisin ajan lankkua. Niin, ja näiden kaikkien väliin 100 pomppua hyppistä. Myönnän, lankkubiisi ei koskaan ole 7-minuuttinen Fear of the Dark, mutta aloitettuani minuutista muutama viikko sitten, tämä on kuitenkin selvää kehitystä. Usein lapset pomppivat ja punnertavat mukanani, fillaroivat edelläni, kun juoksen.

Ja jotenkin se ei yhtään tunnu raskaalta – edes minusta, joka olen aina inhonnut lenkkeilyä. Päinvastoin: tänään juostessani Glen Nevisin huikeissa maisemissa olin vasta päässyt ympäristöni ihastelussa alkuun, kun huomasin yllättäen tulleeni risteykseen, joka merkitsi 2,5 km matkaa ja käännöspistettäni. Tällaista en olisi ikinä koskaan millonkaan kuuna kullan valkeana voinut kuvitella ajattelevani, kun lenkin keskeisin ajatus 10 metriä kotioven jälkeen on aina ollut: “Koska tää loppuu?! Voiks nyt jo mennä takaisin lukemaan?!” ja olen lahjonut itseäni kirjaostoksilla kilometrien ja tiettyjen lenkkimäärien jälkeen. Luulen, että suurin syy liikunnan riemuun on se, että yhtäaikaa lankutuksen kanssa on kerrassaan mahdotonta tiskata.

Yhtään ei haittaa, jos treenin taustana toimii Brittein saarten korkein vuori, Ben Nevis…

Inverness, jonka lahdessa delfiinit piileskelevät aaltojen alla ja jossa kuulen, että melkein kaikki täällä päin ovat nähneet Nessien. Tietty.

Hänen puheessaan on häivähdys yläluokkaa hänen neuvoessaan minua pesukoneen operoinnissa. Kun hän nostaa kysyvän katseensa pöydälle levittämistään poleteista silmiini, ymmärrän jääneeni tuijottamaan hänen käsiään ja kuuntelemaan puheen nuottia. En ole kuullut sanakaan. Tuskin pesukone kuitenkaan sen mutkikkaampi kapistus on kuin kaikki leirintäalueiden pesukoneet kautta matkailuhistoriani, joten ynähdän kuin olisin täysin messissä siihen, mitä hän on juuri sanonut. Hetken kiemurtelen sisäisesti itsehillinnän ponnistuksesta, kunnes muistan, että olen Skotlannissa – näin ollen tämä arjessani äärimmäisen yleinen taisto hillitäkseni väkisin itseäni lausumasta ääneen erilaisia huomioita sosiaalisissa tilanteissa on täysin turha. Päästän itseni rentoutumaan, hymyilen anteeksipyytävästi ja sanon ääneen päässäni kiertäneen ajatuksen (ah, kotona niin harvinaista ja täällä ihanan jokapäiväistä):

– Sorry about that… You sound so RP it’s short circuiting my brain activity. Sounds like Eton!

Hmm, otetaanpa uusiksi – yritän olla lukijaystävällinen ja kirjoittaa jotakuinkin suomeksi:

– Uhh, sori… Puheesi kuulostaa niin received pronunciationilta, että se sai aivoni oikosulkuun. Kuulostaa ihan Etonilta!

Hän hymyilee aseistariisuvasti ja sanoo: – Minä kävin Etonia, kauan sitten.

Purskahdan nauruun: – No se selittää. Murretutkani toimi kerrankin moitteetta.

Kuten kaikki muutkin täällä maailmankolkassa, hän pitää vaivattomasti puoliaan keskustelussa puheliaan allekirjoittaneen kanssa, ja niin hän ohjaa keskustelun minuun: – Mistäpäin sinä olet? En osaa arvata paikkakuntaa.

Kun kerron olevani Suomesta, hänen kulmakarvansa lennähtävät otsalle, ja hän ryhtyy innokkaasti ihmettelemään, miksei puheessani kuulu aksenttia. Ja minä hyväksyn suunnan, johon hän keskustelua ohjaa, ja juttelen kiltisti historiastani kansainvälisellä luokalla ja sen jälkeen tulleista monista natiiviopettajistani. Sillä vaikka uteliaisuuteni kihisee kahleissaan, en halua kysyä tarkemmin, mitä Etonin kasvatti tekee tällä kaukaisella leirintäalueella respan tiskin takana. Sen sijaan kiitän hänen avustaan keskustelun tultua sopivaan taukokohtaan, työnnän poletit vaihtorahojen joukkoon canicross-vyössäni roikkuvan herkkupussukan vetoketjutaskuun ja lähden juoksemaan.

Ja koko pitkän matkan ylös läheisen kukkulan rinnettä puuskutan menemään, ja tarinankertoja minussa kutoo polveilevan tarinan skotlantilaisen maalaiskartanon pojasta, joka lähetetään lapsena asumaan Englantiin kalliiseen yksityiskouluun. Jyrkkä mäki noudattelee hämmentävän akkurantisti tunturiefektiä, ja aina kun luulen, että laen on aivan pakko olla se kohta, jossa tie taas katoaa näkyvistä, kipitän eteenpäin, ja näen taas uuden laen, ja uuden, ja uuden. Harhautan väsyneitä lihaksiani kuvittelemalla hänelle mitä mielenkiintoisempia elämänkohtaloita. Ja kiitän tarkkanäköisyyttäni, etten ryhtynyt kyselemään ja niin pilaamaan mahdollisuutta tähän todennäköisesti totuutta paljon hurjempaan tarinaan.

Myöhemmin iltapäivällä ruokakaupan kassa onnistuu ovelasti nyhtämään minusta selostuksen, mitä olemme tekemässä. Hän nyrpistää nenäänsä ja huomauttaa, että kotikoulu on lapsille äärimmäisen haitallista. Hänellä on tuttu, jonka viisi lasta kotikoulutettiin, ja kaikista tuli ujoja ja arkoja, jotka olivat ikäluokkaansa jäljessä akateemisissa taidoissa. Nyökyttelen ja sanon toivovani, etten vuodessa ehtisi tuhota lapsissani mitään merkittävää – ainakaan pysyvästi. Ja korvissani kuulen, miten hänen pehmeä, etonilainen äänensä pohtii, miten hieno kokemus lapsille on moinen kansainvälisyyskasvatus. Pakkaan ostoksia kasseihin, ja hymyilen myyjälle ystävällisesti. Jos elämäni olisi romaani, minulla olisi ihan helkkarin hyviä henkilöhahmoja.

Kuvia, osa 4

Vietimme viikonlopun Cairngormsin kansallispuistossa Skotlannin Ylämaalla, Ballaterin pikkukaupungissa. Upea paikka! Edelleen hämmästelemme, miten harvoin olemme toistaiseksi törmänneet pettymyksiin: vain toinen toistaan komeampia retkikohteita. Täytynee ehtiessäni ryhtyä ylläpitämään listaa reissun ajan parhaista kävelyistä. Cairngorms johtaa tällä hetkellä parhaiden vaellusmaastojen listaa.

Rannalla Inverberviessä.

Otoksia isännän ja koiran iltamyöhäisiltä ja aamuvarhaisilta kameran ulkoilutusretkiltä. Tämä silta löytyy Inverberviestä.

Lisää edellisen kuvan retkikategoriaa…

Parasta retkiseuraa (paitsi silloin, kun Pikkupiskin polla menee totaalisesti sekaisin kanien tuoksusta).

Patikka ylös Ballateria reunustavaa, korkeaa kukkulaa kävi pikkuväen jalkoihin. Onneksi oli hyviä lepopaikkoja.

Myös karvaisempi matkaseuramme oli läkähtynyt – oli nimittäin juuri sellainen edellä kuvailemani tilanne, jossa pieneläimistö hurahti niin koiraparan päähän, ettei sitä voinut pitää vapaana (kaikki aivosolut keskittyivät pelkkään haisteluun). Näin ollen hän tyytyi kiskomaan meitä perässäroikkujia ylös mäkeä (ja välistä pitkin pusikkoa kohti kanien salaista tapaamista).

Tauolla minäkin. Huomaatko ponnarin – kirurgin parturoimat hiukset kasvavat. Jei!

Kiipustaminen kukkulan päälle oli kaiken vaivan arvoista! Nuppu evästauolla etsiskelemässä autoamme – näkyy takaoikealla olevan leirintäalueen takavasemmassa kulmassa.

Tätä pienempää puronuomaa pitkin pääsee salaiseen maahan…

…eli tähän jääkauden muovaamaan valtavaan hiidenkirnuun. The Vat sijaitsee Muir of Dinnet -luonnonsuojelualueella, ja tähän upeaan luontokohteeseen on aiemmin tutustunut jopa kuningatar Victoria. Unohtumaton kokemus!

The Vatin halki virtaa edelleen puro, joka on pikkuriikkinen jäänne siitä virrasta, joka viime jääkauden jälkeen muovasi kallion.

The Vat on yhtä korkea kuin kolme kaksikerroksista bussia päällekkäin. Kukaan ei tosin tiedä, kuinka syvälle sen pohjan peittämä sorakerros ulottuu…

Dunnottar Castle, jossa lokkiyhdyskunnan itsepintainen kirkuna muistuttaa linnan todellisista omistajista ja jossa tuuli peittää alleen sen inhimillisen historian, joka joskus muovasi tätä tilaa.

Certain works have the power to root us to the spot. We are compelled to stop without knowing why. It is not always in front of a painting that seems attractive at first sight. At this point our aesthetic opinion is of no importance. From the outset we feel quite simply that the work is stronger than we are. It commands our respect and sometimes induces an emotion so powerful as to be disconcerting.
— Françoise Barbe-Gall: How to look at a painting. 2010. S. 57.

Tämä ehdottoman lempirantakirjani sitaatti osuu täydellisesti sekä siihen, miten taide toimii, että tapaan, jolla luonnon käsittämättömiä ihmeitä lähestyn. Ihmisen rakennelmillakin voi olla katsojaan sama vaikutus: on pysähdyttävä sen suuruuden edessä, otettava vastaan sen äkillinen muurinmurtaja läpi omien suojarakennelmien ja hyväksyttävä, että itse on pieni ja vähäpätöinen edessä aukeavan näkymän ikiaikaisuuden edessä.

Dunnottar Castle seisoo jyrkänteen laella ja tähyää väsymättömänä Pohjanmeren aalloille. Sen ikivanhaan historiaan on kuulunut mm. Mary Queen of Scots, William Wallace ja Whigien vankeusrangaistuksia, mutta tunnetuin linna on siitä, miten se onnistui puolustautumaan Cromwellin hyökkäystä vastaan ja pelastamaan Skotlannin kruununjalokivet. Mutta vaikka historia on kaikkialla ympärilläni – hengitän sitä väkisinkin sisääni jokaisella hengenvedolla – se on silti jotenkin toisarvoinen linnan ja sen ympäristön silkan olemassaolon rinnalla. Linna, jyrkänne, meri, taivas ja niihin saumattomasti liittyvä lokkien liito on osa todellisuutta, joka on mittaamattomasti voimakkaampi, mittaamattomasti suurempi kuin mihin minä milloinkaan kykenen. Mittaamattomasti enemmän kuin pelkkä ihmisen pikainen kulku halki ajan.

Samoin kuin yksilöllinen taideteos kietoo tämä ympäröivä todellisuus minut hiljaiseen vaippaansa, jossa ihminen on pelkkä ärsyttävä loinen, joka rakentaa kivikasoja ja kaivaa tunneleita todellisuuden ytimeen. Ja kun lokki kirkuu varoitushuutonsa ja kaartaa alas pommittaen pesäänsä mukauhkaavaa koiraa, roiskeita lentää sekä Nupun että omille kasvoilleni. Se tuntuu oikealta – juuri sen verran arvostusta tämä paikka minulle jakaa. Sille on kerrassaan yhdentekevää, olenko päässyt nauttimaan sen henkeäsalpaavasta upeudesta vai en. Minä olen ohikiitävä vierailija tässä todellisuudessa, josta minä aivoni äärimmilleen ponnistaen kykenen ymmärtämään parhaimmillaankin minimaalisen fragmentin.

Ja kuten morsiuspari, joka poseeraa kuvaajalle jyrkänteen laelta avautuvaa maisemaa vasten, minäkin nojaan hetken siihen jykevään monimutkaisuuteen, mikä on Dunnottar Castle, lainaan sen merkitystä omalle elämälleni.

Automme sivuoven lokerossa on karttakirja, jonka sivulla 57 Dunnottar Castle on ympyröity ja viereen kirjoitettu kiireisellä käsialalla: “upeat maisemat!” Ja kun paluumatkalla kiipeämme polun portaita muiden turistien joukossa, hyrähdän hiljaiseen nauruun elämän absurdien yksityiskohtien vuoksi: kartassamme tämä majesteettinen paikka näyttää pelkältä epäsymmetriseltä ympyrältä – yksi vähäpätöinen pikkuseikka suurella matkallamme ympäri Euroopan. Onneksi maailma opettaa minua yksinkertaista, iskee muurinmurtajalla päin kasvoja, jotta pysyn lestissäni ja muistan, kuka kenellekin on merkityksetön, näkymätön yksityiskohta.

Inverbervie, jossa yksinäinen kalastaja heittää uistinta Pohjanmeren aaltoihin, ja valtameri puhaltaa rannan pyöreisiin kiviin soittaen hilpeän kilisevän melodian jokaisella suunnattomien keuhkojensa henkäisyllä

Skotlannissa eletään jännittäviä aikoja: syyskuun äänestyksessä nähdään, haluavatko kansalaiset erota Yhdistyneistä kuningaskunnista. Sinisiä “Yes!”- tarroja on liimattu ikkunoihin, postilaatikoihin, bussipysäkkeihin ja lampputolppiin.

– Tilanne on tiukka: tällä hetkellä mielipiteet jakaantuvat n. 50-50. Jos äänestys jää näin tiukaksi, siitä tulee järjetön mediasirkus, analysoi mies edinburgh’laisella bussipysäkillä. – Englanti uhkaa ajaa meidät ulos punnasta, mutta eiväthän ne sitä voi tehdä. Yhtä paljon se on meidän punta kuin heidänkin.

Näin ulkopuolelta tarkasteltuna Skotlannilla on kaikki itsenäisen valtion tunnusmerkit. Löytyy parlamentti, lippu, raha (Scottish pounds) ja autojen rekisterilaatoissa lukee EU-lipun alla SCO eikä GB kuten etelämpänä. Ekonomiseen tilanteeseen en osaa ottaa tässä kantaa, mutta selvää on, että kansallismieliset ambitiot ovat korkealla monen arvoasteikolla. Bongasin yhden päivän aikana seitsemän tatuointia, joissa oli kuvattuna Skotlannin lippu – verrattain mittava tulos ottaen huomioon sen tosiseikan, että ylivoimainen enemmistö kansasta oli peittänyt ihostaan mahdollisimman suuren prosentin lämmönsäästösyistä.

Suhteuttaen tulkinnan tähän kontekstiin saavat nämä vapaiden kanojen munat aivan uudenlaisia merkityksiä…

Inverbervie, jossa läheisen maatilan odöörit pyrkivät peittämään alleen kaiken aivotoiminnan, siinä kuitenkin surkeasti epäonnistuen: pilvet peittävät rannattoman horisontin, ja takanamme rinteessä tuhat pupua pomppii

Kyynärpääni jäähtyi niin yllättäen, että sen oli pakko olla kastunut. Myös reiteni olivat viilenemässä laikuittain, ja hupun lipasta valui jatkuva noro nenälle ja siitä järveksi muuttuneeseen asfalttiin. Taivaanrannassa rytisi. Ulkona ei näkynyt ristinsielua – vain oma, surkea kuvajaiseni viereisen pikkutalon ikkunaruudussa. Kaadoin loput vedet ämpäristä tratin kautta auton vesitankkiin ja lähdin talsimaan kohti hanaa. Hoitamassa auton vesihuoltoa vetisimmässä mahdollisessa kelissä – tilanteen ironia ei suinkaan jäänyt minulta huomaamatta.

Kiittelin viitseliäisyyttäni, kun täyden ämpärin kera käännyin takaisin kohti autoa: lähtiessäni aiemmin nassikoiden kanssa koiralenkille olin vetänyt jalkaani juoksulenkkarit, kun suuria gore tex -kenkiä säilytetään auton tavaratilassa. Silloin ei taivaan poresuihku vielä ollut täydellä teholla – vasta ukkosen airuet tanssahtelivat ilman halki. Kun tulimme takaisin, vedenpitäviin vaatteisiin sonnustautuneet lapset olivat punaposkisia ja kuivia litimärkien sotisopiensa alla – minä kävelin lenkkareitteni yksityisissä vesialtaissa. Ehdoton ykkösvaruste mille tahansa retkelle: vedenpitävät ja silti hengittävät ulkoiluvaatteet. Laatuun kannattaa panostaa: lasten hyvälaatuiset asut kestivät ukkosmyrskyn hyvin. Minä kastelin vanhan gore tex -takkini alla olevan hupparin ja gore-housuihin tungetut jalkani läpikotaisin.

Kalle säilyi kuivana, sillä hänen piti tehdä töitä. Bitit siirtyivät kiivaasti paikasta toiseen, kun hänen sormensa liitivät näppäimistöllä. Kadehdittava taito: hän laittaa kuulokkeet korviinsa, kumartuu läppärinsä ylle ja – abracadabra – muu maailma lakkaa olemasta. Vain bitit ja hän. Ukkonen tärisytti tannerta, sade tuntui hakkaavan katon lommoille, ympäröivä todellisuus muuttui nestemäiseksi, lapset lampsivat kylpyhuoneeseen ja tekivät todennäköisesti jonkinlaisen ihmispyramidin ylettyäkseen ripustamaan litimärät vaatteet kuivaustangolle sillä välin, kun minä hain vettä. Ja sen kaiken keskellä hän istuu, täysin omassa kuplassaan. Siis testattu on: etätyöt autosta käsin onnistuvat erinomaisesti. Vaikka tilat ovat pienet, häiriötä ei Kallelle ole olemassakaan.

Päivärytmimme suunniteltiin jo Suomessa: herätys on klo. 5.45, töihin Kalle ryhtyy klo kuuden tietämillä. Anivarhain nousevat lapsemme ovat harjaantuneet itsenäiseen, hiljaiseen aamutoimintaan, ja minä vastaan aamupalan tarjoilemisesta työmyyrälleni sekä kahdelle villiviikarille. Näin pysymme Suomen työrytmissä, minkä lisäksi iltapäivällä työpäivän jälkeen on Kallellakin vielä rutkasti aikaa tutustua lähiympäristöön. 3/4 tästä suunnitelmasta toimii erinomaisesti: Kalle on töissä kuuden pintaan tikkana kuin käkikello, ja lapset puuhastelevat omiaan takasängyllä viimeistään puoli seitsemältä. Vain minä makoilen sängyssä vinkuen: “viisi minuuttia vielä!”

Kaksi päivää arkea takana. Verkko toimii hyvin, kaista ja siirretyn datan katto riittävät loistavasti, me osaamme lasten kanssa pysyä poissa tieltä, ruokahuolto pelittää, oppitunnit ovat pyörähtäneet hitaasti käyntiin sekä sisällä että ulkona lastentahtisesti ja pitkälti heidän itse suunnitteleminaan ja Kalle on etätyömestari omassa keskittymiskuplassaan. Hyvä tästä tulee, tästä vuodesta!

Matkalla Dunnottar Castlen luo törmäsimme festareihin ja jouduimme ajelemaan hieman takaisin etelään yöpymispaikalle. Pihatuoleille levitettyinä märät vaatteet saatiin melkein kuiviksi. Lapset löysivät rannalta upeita ajopuita, jotka matkalla autolle muuttuivat lohikäärmeenmunan hautomoksi ja bazookaksi.

Kun kaikki muut kamppeet oli saatu sisään yöpuulle, pihalla seisoi enää pari litimärkiä juoksukenkiä muistuttamassa olosuhteiden ailahtelevaisuudesta. Pysyvää on vain jatkuva muutos.

Kuvia, osa 3

Täältä tullaan, Edinburgh!

Edinburgh’n linna seisoo 340 miljoonaa vuotta vanhan tulivuoren päällä.

Mitä tänään syötäisiin? Camera obscura -näyttelyssä.

Mittasuhteet sekaisin…

Camera obscurasta tämäkin otos – lasten ykkössuosikki Edinburgh’ssa.

Näkymä yli kaupungin.

Tänään oli Kallen ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Samalla oli Koulu tiellä -poppoon ensimmäinen virallinen matikantunti.

Jäin autolle lepäilemään – pienessä flunssanpoikasessa kun olin. Muu perhe lähti rannalle. Ja tietysti juuri sillä kerralla löytyi kasa rantalasia, kun kaikkina aikaisempina kertoina olemme vetäneet vesiperän. Onneksi ahkerat keräilijäni nappasivat taskut täyteen lasia ja kiikuttivat ne kiitolliselle äidilleen.

Monifieth, jossa ruohonkorsien kärjet nuokkuvat kannattelemiensa sadepisaroiden painosta ja valokuvaaja kiirehtii askeleitaan kohti kodin tarjoamaa suojaa, kun taivaanrannan tumma pilvilautta hitaasti peittää laskevan auringon

Askeleeni rouskuttavat pikkuista hiekkatietä. Tunnen hiekan rouskeen pikemmin kuin kuulen – korvissani Volbeat kannustaa minua jaksamaan vielä hiukan kauemmin. Vaan tänään en tarvitse musiikin apua: askeleeni liitävät kevyinä nelijalkaisen moottorini perässä. Toimimme yhteen kuin saman koneen kaksi osaa – Tara aavistaa, minne haluan mennä ja missä tahdissa, ja jos intuitio hetkeksi pettää, tänään ohjaavat käskyt, vasen, oikea, venaa ja vauhtiivauhtii toimivat kuin unelma. Hengitän syvään ja juoksen hiukan kovempaa. Koira huomaa välittömästi intoni ja kiristää tahdin laukkaan. Liidämme yli niityn, painottomina. Yhteys välillämme on esteetön – kun komennan Taran vasemalle, kohti rantaa, se muuttaa kysenalaistamatta suuntaa tahtoni mukaan ja katsoo minuun olkansa yli kasvoillaan vallaton koiranvirne. Tiedän täsmälleen, mitä se haluaa kysyä: kyllä vain, nyt juostaan. Ja niin me juoksemme, niin kovaa kuin lihakseni suinkin jaksavat, kovempaa kuin ikinä. Korvissani Bad Religionin Punk Rock Song kertoo minulle maailman järisyttävästä epätasa-arvosta. Mutta vakavasta aiheesta huolimatta sekä koiran että omilla kasvoillani on hymy. Tänään ei mikään voi mennä vikaan. Sillä on täydellinen juoksusää: sataa taivaan täydeltä. Tungin pari kilometriä sitten puhelimeni olkavarren taskustaan canicross-vyön herkkupussukkaan, jossa toivon sen olevan paremmin pisaroilta suojassa. Ja kun ohitamme kaksi miestä, jotka ovat jääneet puun alle sadetta pitämään, he virnistävät ja näyttävät peukkua. Jesh, hyvä meininki: suihku ja treeni samalla kertaa!

Skotlanti on aina ollut korkealla niiden paikkojen listalla, joissa haluan käydä. Taivaalla kiitävät pilvet, joita Atlantti heittää ylänköjen ylle, sadekuurot, metsäpolut ja hymyilevät ihmiset. Kauan sitten koostetun listan yläpää näyttää tältä:

1. Uittaa varpaita Jäämeressä. (X)
2. Kävellä paljain jaloin toscanalaisella viinitarhalla. ( )
3. Kuunnella skottimurretta autenttisessa ympäristössä – mielellään kiinnostavasta aiheesta ylänkömaisemissa (X)

Itse asiassa koiranikin on nimetty kelttiläisittäin. Taran kaikkien sisarusten nimet liittyvät jollain tavalla myrskyyn. Halusimme säilyttää hauskan (ja koiran luonteeseen sopivan) teeman myös kutsumanimessä. Niinpä hyödynsimme kelttien ukkosenjumalan, Taraniksen, nimeä, ja Tara sai varsin nomen est omen -henkisen kasteen. Tuskin itse Taraniskaan sai aikaan yhtä paljon kaaosta salamoinnillaan kuin mitä Tara järjestää yhdellä istumalla, jos paikalla on pieniä brittiläisiä pupuja.

Kääntyessäni takaisin leirintäalueelle kuulen lasten iloisen naurun leikkipaikalta. Heillä on uusia ystäviä. Nimistä ei kukaan ollut ihan varma, mutta kukapa sitä sellaisiin pikkuseikkoihin jumiutuisi. Aiemmin Nuppu kertoi, että aika vähäistä se lopulta on, mitä puhutaan, hyvin pärjää ilmankin:

“Kysyin siltä, että onko se kunnossa, kun se vähän mätkähti – se sanoi, että joo ei sattunut.”
“Ja mää kerroin sille, mikä mun nimi on,” pisti väliin Natiainen.
“Vau, siis osasit vastata sen kysymykseen?”
Natiainen katsoi minua lannistuneena – hänen äitinsä on joskus niin täydellisen aivoton: “No hei ei se nyt kovin vaikeaa ole, jos Venkku ymmärtää ja vastaa sille, niin kai mäkin siitä saan helposti osallistuttua keskusteluun.”

Ja siellä ne ovat, pikkuiset maailmanmatkaajat, roikkuvat porukalla liaanista ja nauravat kasvot melkein toisissaan kiinni – puhuen sitä yleismaailmallista kieltä, jota kaikki lapset osaavat.

Ja kun vaihdan litimärkiä juoksukuteitani kuivaan vaatekertaan ja hipsin pyykkituvalle nakkaamaan täyden pesurummullisen pyykkiä kuivuriin, pudistan matkalla hiuksistani pahimmat vedet pois. Naapurivaunun mies katselee minua hymyillen. Olen varma, että häntä kaduttaa, että hakeutui sadekuuron ajaksi suojaan – totaalinen kastuminen on verrattomasti virkistävämpää!