Koti tiellä

Elämää sardiinipurkissa – eli perheen kanssa asuntoautolla Euroopassa.

Napoli, jossa ukkonen tärisyttää tannerta, ja salamat tanssivat vanhan kraaterin seinämillä

Leave a comment

Hidastan kävelyksi, kun aukean keskellä seisova suuri, musta kulkukoira alkaa haukkua meille. Niitä on Pompeijin rauniokapungissa kokonainen lauma, ja vaikka ne ihmisiä kohtelevat välinpitämättömästi, en koe tarvetta olla tyhmänrohkea – ohjaan Taran autojen väleistä puikkelehtien takaisin isomman kadun laitaan. Hetken harkitsen kiertämistä räksyn ohi takaisin pikkutielle, sillä siellä tunnen oloni turvallisemmaksi. Pienemmillä kaduilla saa nimittäin juosta rauhassa. Jos joku jääkin katselemaan puuskuttavaa etenemistäni, hän tekee sen lähes poikkeuksetta hiljaa ja minua häiritsemättä.

Kun vislaus ja huuto kuuluu kahdennentoista kerran kilometrin sisään, ärtymys ja totaalinen kyllästyminen hyrskähtää kurkussani ja käteni heilahtaa aggressiivisesti kansainväliseen käsimerkkiin, mutta saan onneksi sormen hillittyä ajoissa, ennen kuin sorrun töykeyteen, jota en ikinä antaisi itselleni anteeksi. Niin ele näyttää tervehdykseltä, ja italiankielinen huutolitania sen kun yltyy. Katson sivuun ja juoksen hiukan kovempaa.

Firenzessä luin vanhasta matkaoppaasta tavasta, jolla Sisiliassa yksin matkaavaa naista kohdellaan. Se kuulosti naurettavalta. Ärsytti. Ajoittaista tööttäilyä ja vislailua olen kohdannut juostessani – en koskaan silloin, kun mukana on kuka hyvänsä muusta perheestä, jolloin saamme kulkea täydellisessä rauhassa muilta paitsi selfie-keppien myyjiltä – mutta mitään tämänkaltaista en koskaan. Missään. Autoista töötätään, vislataan, huudetaan jotain, mistä en onnekseni saa selvää. Se ärsyttää siksi, että se on yksinkertaisesti pelottavaa: kiinnitän niin paljon huomiota yksin liikkuessani, että illuusio yksityisyydestä, joka on minulle treenihetkenäni olennaista, on täysin hukassa. Jatkuva huomio ja huutelu saa minut tuntemaan oloni passiiviseksi uhriksi, ja sellaiseksi en missään nimessä suostu. Siksi nostan pääni ja trenaan kovempaa. Antaa karjua, saamari. Karavaani kulkee, vaikka koirat miten räksyttäisi.

Tara on onneksi ammattilainen vieraiden huomion välttelyssä. Kun kahvilan eteen jutustelemaan jäänyt miesporukka yrittää saada sitä pysähtymään kumartumalla ja kutsumalla sitä luokseen, Tara kääntää päänsä kyllästyneen näköisenä eri suuntaan ja ohittaa heidät askelrytmiään muuttamatta. Ja minä selviän tilanteesta kohauttamalla hartioitani ja hymyilemällä – itsekään juoksutahtiani hidastamatta.

Sitten, kun oikeasti joskus osaan italiaa, kysyn ensimmäiseksi koviten vislaavalta, mistä hitosta huutelu johtuu. Kun treenaan koiran kanssa (edelleen samoissa juoksuvaatteissa, joissa matka treeniaukiolle oli ajoittaista konserttia), kukaan ei sano mitään. Paitsi edellisiltana Pompein keskustassa, jossa eräs treenejämme seuraamaan jäänyt mies kysyi jotain minulle liian nopealla italialla (ymmärsin vain sanan “Signora”, mikä sai minut hymyilemään kiitollisena tervetulleesta kohteliaisuudesta), ja kun pyysin samaa englanniksi, hän nosti kännykkäänsä ja sanoi: “Video?” Kun nyökkäsin lupani ja sanoin, että tämä on vain treeniä – mitään kovin kummallista ei siis olisi luvassa – hän sanoi: “Non capisco.” Niin jätin keskustelun siihen hymyilemällä ja palaamalla Taran seuraan. Saimme taas kymmeniä katselijoita, joista kukaan ei a) töötännyt, b) vislannut tai c) huutanut. Siis vedän johtopäätöksen, että joskus on kulttuurisesti hyväksyttävää pitää älämölöä ja joskus taas ei. Lisäksi luulisi kurkun tulevan kipeäksi, jos koko ajan joutuu huutamaan, joten oletan, että sekään ei pidä paikkaansa. Kuitenkaan se ei voi johtua myöskään allekirjoittaneen järisyttävästä charmista – olosuhteet huomioon ottaen on epätodennäköistä, että ohikiitävästä autosta edes ehdittäisiin nähdä minua kunnolla ja välillä luulen, että voisin melkein olla huutelijan äiti (jos olisin ollut varhaisteiniäiti). Todennäköisesti kyse ei ole minusta itsestäni lainkaan. Siis mistä hitosta sitten on kysymys?

Tänään juoksin saman tutun lenkin Pompein keskustaan. Laskin ehkä viiden kilometrin matkalla yhteensä neljä yksin liikkuvaa naista. Miehiä tuli vastaan satoja ja pariskuntia tai mies/nainen -komboja ehkä joitakin kymmeniä. Ensimmäinen teoriani (joskin saatan olla aivan väärässä, mutta jostain täytyy aloittaa) on, että yksin liikkuminen ilman sen kummallisempaa tehtävää (kuten koirankoulutusta tai muuta “työtä”) herättää maskuliinisessa kulttuurissa ulvontahaluja. Ja juuri siitä syystä juoksen yksin, kovempaa ja pää pystyssä. Sitten, kun seuraava lakana repeytyy, maalaan siihen feministinyrkin, sidon sen hartioilleni ja juoksen lenkkini kuin oikea supersankari.

****

Edit: Kirjoitettuani tämän jutun, harkitsin pitkään sen heittämistä bittien hautuumsalle julkaisun sijaan. Sama ajatus on pyörinyt päässäni joka kerta, kun tätä objektifioinnin tunnetta ja kulttuurishokkia olen blogissa analysoinut. Aihe tuntuu itserakkaalta ja oman itsen korostamiselta. Kuin koko vislailuprosessissa olisi jotenkin kyse minusta. Ja juuri siksi päädyn aina julkaisuun: toisten käytös tai kulttuurisidonnaiset tavat eivät kerro mitään minusta eivätkä edes liity minuun kovin suoraviivaisesti. Sitten, kun alan kehuskella treenituloksillani, voitte alkaa heitellä minua mädillä tomaateilla.

Leave a comment