Napoli, jossa ukkonen tärisyttää tannerta, ja salamat tanssivat vanhan kraaterin seinämillä

Hidastan kävelyksi, kun aukean keskellä seisova suuri, musta kulkukoira alkaa haukkua meille. Niitä on Pompeijin rauniokapungissa kokonainen lauma, ja vaikka ne ihmisiä kohtelevat välinpitämättömästi, en koe tarvetta olla tyhmänrohkea – ohjaan Taran autojen väleistä puikkelehtien takaisin isomman kadun laitaan. Hetken harkitsen kiertämistä räksyn ohi takaisin pikkutielle, sillä siellä tunnen oloni turvallisemmaksi. Pienemmillä kaduilla saa nimittäin juosta rauhassa. Jos joku jääkin katselemaan puuskuttavaa etenemistäni, hän tekee sen lähes poikkeuksetta hiljaa ja minua häiritsemättä.

Kun vislaus ja huuto kuuluu kahdennentoista kerran kilometrin sisään, ärtymys ja totaalinen kyllästyminen hyrskähtää kurkussani ja käteni heilahtaa aggressiivisesti kansainväliseen käsimerkkiin, mutta saan onneksi sormen hillittyä ajoissa, ennen kuin sorrun töykeyteen, jota en ikinä antaisi itselleni anteeksi. Niin ele näyttää tervehdykseltä, ja italiankielinen huutolitania sen kun yltyy. Katson sivuun ja juoksen hiukan kovempaa.

Firenzessä luin vanhasta matkaoppaasta tavasta, jolla Sisiliassa yksin matkaavaa naista kohdellaan. Se kuulosti naurettavalta. Ärsytti. Ajoittaista tööttäilyä ja vislailua olen kohdannut juostessani – en koskaan silloin, kun mukana on kuka hyvänsä muusta perheestä, jolloin saamme kulkea täydellisessä rauhassa muilta paitsi selfie-keppien myyjiltä – mutta mitään tämänkaltaista en koskaan. Missään. Autoista töötätään, vislataan, huudetaan jotain, mistä en onnekseni saa selvää. Se ärsyttää siksi, että se on yksinkertaisesti pelottavaa: kiinnitän niin paljon huomiota yksin liikkuessani, että illuusio yksityisyydestä, joka on minulle treenihetkenäni olennaista, on täysin hukassa. Jatkuva huomio ja huutelu saa minut tuntemaan oloni passiiviseksi uhriksi, ja sellaiseksi en missään nimessä suostu. Siksi nostan pääni ja trenaan kovempaa. Antaa karjua, saamari. Karavaani kulkee, vaikka koirat miten räksyttäisi.

Tara on onneksi ammattilainen vieraiden huomion välttelyssä. Kun kahvilan eteen jutustelemaan jäänyt miesporukka yrittää saada sitä pysähtymään kumartumalla ja kutsumalla sitä luokseen, Tara kääntää päänsä kyllästyneen näköisenä eri suuntaan ja ohittaa heidät askelrytmiään muuttamatta. Ja minä selviän tilanteesta kohauttamalla hartioitani ja hymyilemällä – itsekään juoksutahtiani hidastamatta.

Sitten, kun oikeasti joskus osaan italiaa, kysyn ensimmäiseksi koviten vislaavalta, mistä hitosta huutelu johtuu. Kun treenaan koiran kanssa (edelleen samoissa juoksuvaatteissa, joissa matka treeniaukiolle oli ajoittaista konserttia), kukaan ei sano mitään. Paitsi edellisiltana Pompein keskustassa, jossa eräs treenejämme seuraamaan jäänyt mies kysyi jotain minulle liian nopealla italialla (ymmärsin vain sanan “Signora”, mikä sai minut hymyilemään kiitollisena tervetulleesta kohteliaisuudesta), ja kun pyysin samaa englanniksi, hän nosti kännykkäänsä ja sanoi: “Video?” Kun nyökkäsin lupani ja sanoin, että tämä on vain treeniä – mitään kovin kummallista ei siis olisi luvassa – hän sanoi: “Non capisco.” Niin jätin keskustelun siihen hymyilemällä ja palaamalla Taran seuraan. Saimme taas kymmeniä katselijoita, joista kukaan ei a) töötännyt, b) vislannut tai c) huutanut. Siis vedän johtopäätöksen, että joskus on kulttuurisesti hyväksyttävää pitää älämölöä ja joskus taas ei. Lisäksi luulisi kurkun tulevan kipeäksi, jos koko ajan joutuu huutamaan, joten oletan, että sekään ei pidä paikkaansa. Kuitenkaan se ei voi johtua myöskään allekirjoittaneen järisyttävästä charmista – olosuhteet huomioon ottaen on epätodennäköistä, että ohikiitävästä autosta edes ehdittäisiin nähdä minua kunnolla ja välillä luulen, että voisin melkein olla huutelijan äiti (jos olisin ollut varhaisteiniäiti). Todennäköisesti kyse ei ole minusta itsestäni lainkaan. Siis mistä hitosta sitten on kysymys?

Tänään juoksin saman tutun lenkin Pompein keskustaan. Laskin ehkä viiden kilometrin matkalla yhteensä neljä yksin liikkuvaa naista. Miehiä tuli vastaan satoja ja pariskuntia tai mies/nainen -komboja ehkä joitakin kymmeniä. Ensimmäinen teoriani (joskin saatan olla aivan väärässä, mutta jostain täytyy aloittaa) on, että yksin liikkuminen ilman sen kummallisempaa tehtävää (kuten koirankoulutusta tai muuta “työtä”) herättää maskuliinisessa kulttuurissa ulvontahaluja. Ja juuri siitä syystä juoksen yksin, kovempaa ja pää pystyssä. Sitten, kun seuraava lakana repeytyy, maalaan siihen feministinyrkin, sidon sen hartioilleni ja juoksen lenkkini kuin oikea supersankari.

****

Edit: Kirjoitettuani tämän jutun, harkitsin pitkään sen heittämistä bittien hautuumsalle julkaisun sijaan. Sama ajatus on pyörinyt päässäni joka kerta, kun tätä objektifioinnin tunnetta ja kulttuurishokkia olen blogissa analysoinut. Aihe tuntuu itserakkaalta ja oman itsen korostamiselta. Kuin koko vislailuprosessissa olisi jotenkin kyse minusta. Ja juuri siksi päädyn aina julkaisuun: toisten käytös tai kulttuurisidonnaiset tavat eivät kerro mitään minusta eivätkä edes liity minuun kovin suoraviivaisesti. Sitten, kun alan kehuskella treenituloksillani, voitte alkaa heitellä minua mädillä tomaateilla.

Nimes, jossa syyssää satelee niskaamme ja illan pimeys peittää mukavasti punoittavat poskeni

No nyt se sitten tapahtui. Vasta. Oikeastaan olen hämmästynyt, että näin pitkälle päästiin. Pakkohan sen joskus oli sattua.

Ranskassa on tyypillisesti unisex-vessat ja -suihkut. Menimme lasten kanssa edeltä suihkuun ja sulkeuduimme omaan koppiimme. Kalle ajoi partaansa peilin edessä ja meni sitten naapurikoppiin peseytymään. Lapset kohelsivat minkä ehtivät hiuksia pestessään ja minä puuskahtelin heille tuskastuneena. Kun lapset kipaisivat takaisin kohti autoa ja ovi kolahti kiinni heidän perässään, Kalle sanoi naapurikopista matalalla äänellä:
– Jos sä oot valmis, tuu tänne puolelle.

– No way, sanoin: – The kids’ll come running back and we’re so gonna get caught.

Englanniksi, koska se on se salainen kieli. Hupsis. Onneksi ketään ei ollut mailla halmeilla. Käänsin pikaisesti suomeksi.

– Oikeesti… Houkuttelevaa, mut kauhee riski. Mennään vain tonne autolle tekeen… Avasin suihkukopin oven, ja keskeytin yllättäen lauseeni. Keskellä huonetta seisoi mies, joka odotteli suihkuvuoroaan. En ollut kuullut oven kolahdusta. Ehkä hän tuli sisään samalla ovenavauksella lasten lanssa? Hymyilin hänelle ja sanoin: – Hiya, the shower’s all yours. I’m all done.

Mies sanoi jotain, mitä en kuullut, mutta yhtäkkiä sanat menivät perille:
– Kiva kuulla kotimaan kieltä!

Hymy kasvoillani värjyi. Ei voi olla totta. Puna kohosi kaulalta kasvoille, ja Kallen suihkukin hiljeni. Vaihdoin muutaman kohteliaan lauseen ja pakenin pimeään iltaan.

Niin, joskus sen oli pakko sattua. Onneksi aika soft corea tuo meidän keskustelu, mutta palautti aika nopeasti maan pinnalle: se, ettemme kuukausiin ole nähneet yhtäkään suomalaista, ei toki tarkoita, etteikö heitä täällä liikkuisi.

Huokaus.

Porto Covo, jossa pikkuinen majakka tähyää sitkeästi auringon kultaamalle merelle, ja aallot kurottavat ylös kalliolle suukottamaan sen varpaita

“There are only two ways to your life. One is as though nothing is a miracle. The other is as though everything is a miracle.”
— Albert Einstein

Granada, jossa pentue supersuloisia mustia kulkukissanpentuja sai minut harkitsemaan hyppyä tuntemattomaan ja ryhtymistä kissaihmiseksi.

Sardiinipurkissa tervehdytään hitaasti, mutta varmasti. Eilen kävivät Kalle ja lapset snorklausreissulla Cabo de Gatassa (Nähtiin, äiti, meritähtiä ja sellasia outoja, isoja läpinäkyviä kaloja!), ja koulupäivän aikana tutustuttiin aavikkomaisiin olosuhteisiin, kasvistoon ja hyönteisiin (Varovasti, äiti, tolla koppiksella on valtava piikki! Se voi olla myrkyllinen).

Tänään ajelimme Granadaan, jossa 1100-lukuinen arabilinnoitus, Alhambra, toimi kiinnostuksemme johtotähtenä. Vaan niin sitä vielä käy kokeneemmillekin matkailijoille: oletimme, että koska on low season ja kaikkialla on tilaa, se koskisi myös suosittua turistikohdetta. Eipäs vain koskenutkaan: aikataulutetut liput Alhambraan oli myyty koko viikonlopun osalta loppuun. Yritämme aamulla uudestaan – ilmestymällä luukulle anivarhain voi vielä saada jonotuslippuja. Onneksi 4 km:n patikka Alhambralle halki Granadan oli jo itsessään huikea kokemus. Vaikkei yhtään lippua huomenna olisi, ei haittaa. Upea kaupunki! Jätän Alhambran blogikäsittelyn huomiselle siinä toivossa, että minulla olisi siitä enemmän kerrottavaa. Alla kuitenkin esimakua.

Parhaat kävelyreitit kulkevat tietysti pitkin pikkuisia sivukujia. Edessä vuoren päällä jököttää Alhambra.

Tämä kuva on mukana siitä syystä, että siinä näkyy jotain, jonka olen näiden muutaman viikon aikana alkanut yhdistää Espanjaan: töhrintä. Kaikkialla on graffiteja, joista valitettavan harva on taidetta ja useimmat kuvan söherryksen kaltaisia reviirimerkintöjä. Kielsin Taraa merkkaamasta tätäkään kohtaa sen laajenevassa reviirissä, ja koira hyväksyi tämän päätökseni. Missä oli sen koivennostajan järjen ääni, joka päätti vetäistä nimmarinsa luostarin seinään?

Ihmetteletkö koskaan, missä Kalle on, mitä tulee valokuviin? Aina niistä löytyvät lapset ja usein minä… No tässäpä selitys:

Yritäpä riistää kamera tämän miehen kädestä…

Alhambran kulmilla. Kamera ja mies (Te menisitte ihan paikallisista, mut mulla on tää kamera ja kartta…)

Linnoituksen portin yläpuolella lukee jotain arabiaksi – jälleen kieli, jota minä onneton en hallitse paria sanaa enempää, joten en vielä osaa kertoa, mitä siinä lukee. Arabiankielisten ornamenttien yläpuolelle oli syvennykseen upotettu Marian patsas. Jäin miettimään, onko se osoitus solidaarisuudesta vai dominanssista.

Temppukoira Tartsu treenaa tasapainoa. Kahdella tassulla istuminen sujuu jo hyvin, mutta takatassuilla seisonta telineen päällä vaatii vielä itseluottamustreeniä.

Mar Menor, jonka rantaa valtavat hotellit reunustavat ja jossa Tara meni ensimmäistä kertaa uimaan yrittämättäkään juoda suolaista vettä

Ukkonen rytisee taivaanrannassa. Sade moukaroi kattoa ja auki olevia ikkunoita. Keräsin kiireesti ulkona narulla kuivuneita pyykkejä kasaan ja siirsimme koulun markiisin alta sisätiloihin välittömästi, kun Kalle oli saanut pitkän työpuhelunsa puhuttua.

– Aika hassua, nauroi Natiainen: – Me ollaan ihan et ‘iik kauhea kaatosade, äkkiä sisään’ ja kasvit on vaan, että ‘aah, VIIMEINKIN sataa’!

Ja niinhän se on: Kaakkois-Espanjan säätila huolestuttaa tutkijoita. Sademäärät ovat laskussa, ja sen vaikutukset näkyvät maaperässä.

– Tää on kyllä aika hurjaa, totesin Kallelle eilen, kun ajelimme etelään Costa Calidaa pitkin: – Kuin savannia tai puoliaavikkoa.

Puidut pellot ovat harmaita, tyhjiä hiekkakenttiä. Niiden reunoilla ei kasva mitään, vaan ihmisen hoitama kaistale maata jatkuu samanlaisena, yhtenäisenä, pölisevänä hiekkakenttänä aina seuraavalle vuorelle saakka. Raidalliset vuoret ovat pääosin paljaita, vain joitakin pensasmaisia piikkikasveja täplittää niiden rinteitä. Kaktuksia ja muita mehikasveja pönöttää tienpientareilla, aloe veran nyt jo tyhjät kukkavarret kohoavat monimetrisinä kohti taivasta. Hedelmätarhojen puut kasvavat suoraan punaruskeasta hiekasta. Ruohoa ei ole missään – sen kasteleminen olisi valtavan työläs ja kuluttava projekti.

– Ajattelin samaa, tulee mieleen Marokko tai Algeria, sanoi Kalle, ja korjasi aurinkolasien asentoa nenällään. Aurinko paahtoi ikkunan läpi, hiki tiivistyi iholle – Sardiinipurkissa ei ole ilmastointia.

Rannikon laakeat suola-altaat luovat hämäävän kuvan siitä, että vettä kyllä on – kunnes valtavat valkoiset suolavuoret, jotka on kasattu niiden rannoille, paljastavat, että kyse on merivedestä. Vaaleanpunaiset flamingot käyskentelivät rikkonaisen rannikon todennäköisesti ihmisen kaivamissa lahdissa. Mutta makeaa vettä emme ole nähneet vielä missään.

Muistan lukion viimeisinä vuosina, aivan 1990-luvun lopulla, jo puhutun siitä, että muutos ilmastossa uhkaa levittää Saharaa kohti Välimerta. Ja siltä se tuntuu. Aavikolta. Tai vähintään savannilta, jossa keltainen heinä törröttää maassa kovaksi kuivuneena. En ymmärrä, mistä juomavesi tulee, ja miten sitä voi riittää kasvien kasteluun. Leirintäalueiden vesipisteillä onneksi lukee: “Vesi on arvokas luonnonvara, käytä sitä harkiten.” Toivottavasti mahdollisimman moni noudattaa ohjetta.

Tänään istumme puristautuneina Sardiinipurkin pöydän ääreen, kun ulkona sataa arvokasta luonnonvaraa janokuoleman partaalla sinnittelevälle kasveille. Päivän teemana ovat maalaustaiteen espanjalaiset mestarit, ja kumpikin lapsi on valinnut oman taiteilijansa, jonka tyyliä jäljittelee omalle paperilleen kieli huulten välistä pilkottaen. Kalle askartelee huomenna Helsingissä alkavan joukkoliikenteen lakon parissa, ja minä katselen hetken ulos ikkunasta kiitollisena pitkäkestoisesta, leppoisasta ja paremmin maaperään imeytyvästä sateesta, jollaiseksi ukkoskuuro hitaasti muuntui. Vesi helliköön tätä maata!

Jossakin Costa Bravalla, itään suuresta palmusta ja valtavasta uima-altaasta, pilvettömän taivaan ja ylitseni lentävän papukaijaparven alla.

Syyskuu toi mukanaan paitsi helteet myös Euroopan siirtymisen takaisin työvaihteelle. Lomasesongin päättyminen tuo meille monenlaista etua: Leirintäalueilla ja matkaparkeissa on tilaa eikä etukäteisvarauksia tarvitse tehdä. Sardiinipurkkeilu on siis palannut tavanomaisen joustaviin suunnitelmiinsa. Lisäksi asumisen kustannukset putosivat syyskuun vaihteessa merkittävästi. Esimerkkinä vesipuistohenkinen leirintäalue Ranskan puolella: elokuussa pelkkä autopaikka maksoi 59 €, mutta syyskuussa sen sai 21 €:lla. Tästä kaikesta johtuen nautimme eteläisistä lomakohteista, kun ne vielä muutaman viikon ovat auki.

En ole koskaan ollut lököilevän sortin ihminen – paitsi ennen aamukahvia, jos lähettyvillä on hyvä kirja (äh, rehellisyys maan perii:) hyvä kirja -> mikä hyvänsä kirja. Siinä on kuitenkin oma viehätyksensä lueskella taidehistoriaa altaan reunalla, kun Nuppu harjoittelee sulavaa pää edellä hyppäämistä, Natiainen vuorotellen painuu hakemaan tuunattua sukelluspalloamme altaan pohjalta (sen sisään on pujotettu pesty ja harjattu kivi) ja kauhoo menemään tehokkaampaa vesietenemistä trenaillen ja säksättävät, kirkkaanvihreät papukaijat kiipeilevät ylleni kaartuvassa palmussa. Minä palellun altaassa välittömästi, jollen ui reipasta kuntouintia. Lapset riekkuvat altaassa mieluiten tunteja, joten minä enimmäkseen luen. Ei niin, että kovin montaa sivua etenisin valvontavastuuni ja äiti, kato! -huutojen siivittämän temppuarvioinnin puitteissa, mutta jotenkin se eteneminen ei tunnu niin merkitykselliseltäkään. Viimeiset kymmenisen uintikertaa kastelin temaattista analyysiä Botticellin La Primaverasta. Melkein tuntui haikealta, kun se viimein päättyi, vaikka seuraavalta sivulta minua katsoi Vermeerin helmikorvakoruun koristaututnut tyttö. Siinä sivussa ei vain ole ainokaistakaan vesiroiskeen jättämää läikkää. Vielä.

Taannoinen aamuposeeraus uima-altaiden edessä.

Edinburgh, jossa kadunkulman kilttiin pukeutunut säkkipillinsoittaja viheltää ilmoille iloisen sävelmän ja jossa Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Skotlannin liput liehuvat ylpeästi rinnakkain.

Ensimmäiset lihavat sadepisarat ropsahtelevat tien pintaan. Puistoon levittäytyneet perheet ja kaveriporukat kokoavat retkiateriansa pikaisesti kasseihin. Muutaman minuutin päästä puisto on tyhjä. Vain yksi isä lapsineen jäi odottamaan sadekuuron päättymistä suuren pihlajan alle. Minulla ja Taralla on sama suunnitelma: konkariretkeilijän tavoin kaivoin repustani gore tex -takin ylleni, mutta se on täysin kuiva – ylleni kaartuva lehmus suojaa lehvästöllään niin minut ja koiran kuin rakkaan iPadinikin. Toinen kokonainen päivä Edinburgh’ssa. Tiedän jo, että sadekuurot kuuluvat asiaan. Kalle ja lapset tutustuvat Camera obscura -museoon. Tara ja minä pidämme sillä aikaa sadetta lehmuksen alla.

Eilen Kalle lähti keskustaan lääkäriin. Lapset ja minä suuntasimme kohti kansallismuseota. Tapasimme bussipysäkillä tädin, joka vahvalla skottimurteellaan opasti meitä koko matkan keskustaan – osoitteli nähtävyyksiä ja neuvoi arjen niksejä Skotlannissa pärjäämiseen.

“The National museum’s brilliant – the kids’ll love it there..” Ja kun kerron, että Natiainen, joka on kovin kiinnostunut erilaisista aseista ja armeijoista, tutki illalla hartaasti skottien perinneaseita ja toivoi erityisesti näkevänsä dirkin, sain kuulla, että “I’m not sure if there are any dirks there. But there are dinosaurs if ye’re bloodthirsty!”

Tein aamulla Nupun kanssa diilin: jos hän ostaa minulle suklaakakkua, hän saa ostaa täppärilleen Harry Potter -pelin. Rohkaistuneena Whitbyssä itsenäisesti hoitamistaan mansikkaostoksista, Nuppu ei epäröinyt: “Selvä, mutta sä saat neuvoa sitten, mitä teen, jos en ymmärrä mitään, mitä myyjä sanoo takaisin. Näillä on outo murre!” Kerroin diilistä ikääntyneelle bussioppaallemme, ja hän tiesi heti neuvoa paremman niksin:

“Ye want to buy a whoole cake, it’s much cheaper!”
“Really, how can that be?” ihmettelin
“A cake at a bakery costs ye £3,50 and in a café ye’ll pay £1,50 each!”

Se oli niin hyvä neuvo, että päätimme jättää kahvilakäynnin sikseen. Kun hän viimein jäi keskustan kiireisellä pysäkillä bussista, kääntyi katsomaan meitä kaksikerroksisen bussin yläkertaan ja vilkutti vimmatusti, hymyilimme kaikki leveästi ja vilkutimme takaisin. Olin jäämässä pois mäen päällä (kuten meitä oli neuvottu), mutta parin penkkirivin päässä oleva nainen ohjeisti jäämään vasta seuraavalla pysäkillä. Ainakin viisi kanssamatkustajaa nyökytteli pontevasti – näin on, vasta seuraavalla! Ja lasten kannattaa vetää takin vetoketju kiinni, kohta sataa! Hiukan ennen pysäkkiä räsähti kaiuttimesta kuskin ääni: “If ye’re going to the National museum, ye’ll want to get off here!” Lapsetkin remahtivat nauruun: “Koko bussi palvelee meitä, kun me halutaan mennä museoon?!” Uskomatonta ystävällisyyttä!

Kalle palasi lääkärireissultaan litimärkänä ja kiukusta kihisten: joku oli leikannut lainapyörämme irti rauta-aidasta, johon se oli kiinnitetty ketjulukolla. Niinpä vietimme illan tekemällä rikos- ja vahinkoilmoituksia. Suklaakakku jäi kaikessa kiireessä ostamatta. Se harmitti, kun illalla loihdin tyhjistä kaapeista varsin laihanlaista sapuskaa jälkikasvun eteen.

21.6.2014 Tärkeysjärjestys!

Yksitoista vuotta sitten olimme Kallen kanssa polkupyörävaelluksella. Istuin makuualustan palalla minikokoisen telttamme ovensuussa ja keitin trangialla aamupalaksi hiukan sateessa vettynyttä kaurapuuroa. Katselin keitostani ylpeydellä: se ei kärähtänyt, vettä oli aika sopiva määrä, ja sillä pääsisimme eteenpäin vähintään sen 15 minuuttia, jonka puuro tavallisesti vatsassani kestää, ennen kuin se pakenee tuli hännän alla mahalaukusta ohutsuoleen, ja olen taas kuolettavan nälkäinen. Tämän ylpeän aamuhetken tuhosi viereisestä, pienin Tanskan lipuin koristellusta teltasta ulos astunut motoristi, joka venytti pitkät käsivartensa kohti aurinkoa, askelsi prätkänsä sivuvaunulle, josta nousi pieni pöytä, pari tuolia, herkullista tanskalaista vaaleaa aamusämpylää (joka näytti siltä, ettei sade ollut päässyt siihen käsiksi kosteilla kourillaan) sekä kahvinkeitin. Yhtäkkiä oma vetinen trangiapuuroluomukseni ei enää tuntunutkaan kovin houkuttelevalta.

Leirielämä vaatii sopeutumista huomattavasti tavanomaista vähäisempiin resursseihin. Aika monesta asiasta voin luopua. Ilman tiskikonetta ja kuivauskaappia (sekä yhdellä pienellä lavuaarilla) pärjää aika kivuttomasti – etenkin, kun käytössä on muutama tehokas, kaksijalkainen kuivauskone, jotka käyvät tomaattipolttoaineella. Oma suihku ja pesukonekin ovat varsin turhanaikaista luksusta, saunasta nyt puhumattakaan. Treenata voi ilman käsipainoja tai punttisalia, kunhan jostain löytyy tukeva oksa leuanvetoja varten tai vaikkapa portaita, joilla juosta. Istumakorkeus sängyssä on sinänsä ihan mukava tekijä, mutta ei lainkaan välttämätöntä. Silitysraudan, television, mikron ja uunin puuttuminenkin on yksinkertainen asennekysymys. Vaan jotain opin tanskalaiselta prätkäjätkältä vuosien takaa, ja yhdestä en luovu: viekää kaikki muut, mutta aamucappuccinoani ette saa!

Suoranaisia esteitä kahvirintamalla on vähän – hidasteita sen sijaan kyllä löytyy. Niistä suurin on se, että Armaani, taitavin kotibarista kautta seitsemän meren, nukkuu alkovin luolamiesosastolla eli lähinnä takaseinää. Koska minä olen portaiden edessä, hänellä on kaikki mahdollisuus kääntää hymyillen kylkeään, kun aamuaurinko pilkistää kattoluukun raoista ja nassikat heräilevät takasängyllä. Näin cappuccinon valmistus jää minun kahviasiantuntemuksen osalta heiveröisille harteilleni. Kaameaa. Kakkossijalla, joka kalpenee edellisen syyn rinnalla, on se tosiseikka, että tämänhetkinen välineistöni cappuccinonteon taistelukentällä koostuu nuotiopannusta, muovitötteröstä suodatinta varten, suodatinpaperista ja termospullosta. Ruokakaapin kahville varatussa neliödesimetrissä on vain tummapaahtoista reilun kaupan luomukahvia. Eikä minulla myöskään ole kevytmaitoa, vaan jääkaapin maidolle varatussa neliödesimetrissä seisoo ylpeänä purkki rasvatonta maitoa. Olet varmasti sitä mieltä, ettei tällä arsenaalilla voi saada aikaan minkäänlaista sumppia, joka edes etäisesti muistuttaisi cappuccinoa, mutta harhakäsityksesi johtuu vain siitä, etten vielä paljastanut salaista asettani: minullapa onkin maitovaahdotin!

Viileänä juhannusaamuna Kungälvissä, rauhaisasti virtaavan Göta-joen rannalla, keittelin vahvaa, tummaa kahvia liikaa huhkineelle ja aamutorkkunsa moninkertaisesti ansainneelle Armaalleni. Kun vaahdottelin kattilassa lämmitettyä maitoa, hän loikkasi alas alkovista tukka pystyssä ja silmät sikkurassa, kaivoi kaapista kameransa ja ikuisti kiireesti vaahdottimen ensimmäisen hurrutuskerran. Kaadoin kuppeihin selvästi espressoannosta enemmän höyryävää sumppia, lorautin ensin joukkoon vielä juoksevan maidon ja sommittelin päälle kovat vaahtohahtuvat. Kalle ei kuitenkaan sanonut poikkipuolista sanaa varsin surkeasta yritelmästäni, vaan hänen kasvoiltaan kuvastui sama tunne, joka lämmitti itseäni aamuisella puuronkeittovuorolla kauan, kauan sitten: cappuccinoa, leiriaamupalalla!

Huomenna ostan kevytmaitoa, jotta saan oikeanlaista vaahtoa. Pilvimuodostelmat ovat kivoja, mutta eivät aamukahvissa.

Hallinnollinen lisähuomautus:
Verkot ovat näin Kallen kesäloman aikana vielä hieman epävakaat, eikä kuvien lataaminen luonnistu – viime vuonna tällä Fredrikshavniin vievällä lautalla verkot toimivat moitteetta, joten olin varautunut tehokkaampaan palveluun. Vaan otetaan tämäkin parisuhdetestinä: koskaan ei pitäisi mennä naimisiin, ennen kuin on nähnyt tulevan siippansa pätkivän verkon äärellä!

Maistiaisia aikaisempien reissujen matkapäiväkirjasta

2.7. LES ANDELYS, JOSSA KALKKIKIVIJYRKÄNTEEN LAELLA PÄIVYSTÄVÄN LINNANRAUNION HIMMEÄT IKKUNAVALOT TUIKUTTAVAT PIMEÄSSÄ YÖSSÄ

HEINÄKUU 3, 2013

Matkailu on parasta jalan. Tähän joukossamme piileskelevät fillaristikajakoijat sanovat että eipäs vaan kevyen liikenteen kulkuvälineillä. Mutta ei nyt välitetä heistä – tämä on minun blogini, joten saan ottaa minkä näkökulman vain ikinä haluan. Nih. Ja tällä kertaa katson Ranskaa lenkkareiden näkökulmasta.

Eilen juoksin Grand-Fort-Philippen viisisataametristä aallonmurtajaa nousuveden läiskyessä sen valtaviin kivenjärkäleisiin. Päätin ottaa kiinni edelläni ajelevan pyöriäilijän, ja juoksin tuuli hiuksissani täysillä pinkovan koirani perässä. Kun pyöräilijä oli parin metrin päässä piskin kuononkärjestä, päästin koiran uimaan kiitokseksi mahtavasta spurtista, seisoin aallonmurtajalla kasvot kohti laskevaa aurinkoa, kädet levällään ja annoin Atlantin hurjan, kesyttömän tuulen kuivattaa keholleni nousseet hikipisarat.

Tänään oli ensimmäinen oikea hellepäivä. Saavuttuamme leiripaikalle iltakuudelta, tuulen kostea henki pyyhki edelleen kehoa, kesän kuuma ja kostea kieli kurkotti kohti ja lipaisi kasvoja. Kun lapset viimein uuvahtivat unille, puin hivenen vastahakoisesti canicross-vermeet ylleni, vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan. Onneksi on koira – ilman sitä olisin jäänyt makaamaan ja sallinut huonosti nukutun yön kaivertaman väsymyksen vätystää minut autolle. Mutta Tartsu tarvitsee liikuntansa – ja niin tarvitsee kankkunikin.

Juoksin Seinen rantaa, Les Andelysin pikkukaupungin läpi. Ensimmäisen kilometrin jälkeen juoksu alkoi maistua surkeista kuulokkeista huolimatta, ja askelten pomppu liidätti minua ohi rantakahviloiden, jokirantaan kokoontuneiden nuorisojoukkojen ja ikivanhoilta vaikuttavien talojen. Muurimaisten aitojen yli kurottuvat köynnösruusut puhalsivat iltaan oman parfyyminsä, ja rinnallani hiljaa virtaava Seine tuuditti ajatukseni rauhaansa. Jyrkkien kukkuloiden rinteille rakennetut talot ja kukkulanlaen rauniot lennättivät minut keskelle synkkää, goottilaista romaania, ja kun soittolistani perusteella huomasin juosseeni jo melko pitkän tovin, pysähdyin kartalle tarkistamaan, että ehdin autolle ennen pimeää – ei parane olla paikalla, kun yö laskeutuu raunioille ja sen asukkaat nousevat lepopaikoistaan. Vaan paikantaminenpa ei ollutkaan kovin yksinkertaista. Olin kahdesti pysähtynyt uittamaan koiraa, jotta helteessä juokseminen onnistuu, enkä näin ollen tiennyt yhtään, paljonko aikaa olin käyttänyt varsinaiseen juoksemiseen. Kartan vieressä olevalla penkillä istui kaksi kolmikymppistä miestä, jotka katsoivat minua virnuillen. Jep, olin varmasti näky litimärkine juoksuvaatteineni ja punaisine kasvoineni. Käännyin miehiin päin ja aloitin ensimmäisen oikean ranskankielisehkön keskustelun tällä reissulla. Tai ehkä se oli pikemminkin pehmeä lasku ranskalaiseen keskusteluun, mutta olen joka tapauksessa siitä kovin iloinen:

Minä: ”Hey, you guys speak English?”
Cute guy: ”Oui, un peu” ja heiluttaa vimmatusti kättään näyttääkseen ”niin ja näin” -merkkiä
Cute guy’s friend: *näyttää yhtä kauhistuneelta kuin kaverinsakin*
M: ”Could you please come and point where we are on the map? I got sorta lost.”
CG & CGF nousevat ja kävelevät kartalle.
CG: ”Vous etez…”
M: ”Ici. Je voudrais savouir ou c’est, ici, s’il vous plait” hymyilen leveintä mahdollista hymyäni. Mahtavaa: keskustelu! Ranskaksi!
CG:*sanoo jotain niin nopeasti, etten saa yhdestäkään sanasta kiinni*
M: ”Oh no, you lost me there. Je suis desolé, mon francais, c’est terrible. Mais peut etre si vous parlez francais et je parle anglais? Et je… argh… And I’ll just try to get it all?”
CG *nyökkää pontevasti ja alkaa keskustella kaverinsa kanssa intensiivisesti. Molemmat osoittelevat karttaa ja selvästi väittelevät, missä me täsmälleen ottaen olemme. Kädet viuhtovat ja suut käyvät supernopeaa ranskaa*
M *osoitan karttaa sairaalan kohdalta* ”Cet hopital est la. That way, I ran past it. Je pense… C’est ca?”
CG & CGF katsahtavat minuun ja jatkavat huitomista ja kiivasta keskustelua. Se kuulostaa kiistalta. Aika moni sanoista on ”hopital”, mutta mistään muusta en saa kiinni.
Lopulta CG tökkää sormella karttaan hutaisten CGF:n savuketta pitävän käden siltä kohdalta pois ja sanoo: ”Vous etez ici.”
Hymyilen aivan mahtavan onnellisena: ”Merci. Mais il y a un pont la.. the bridge right there” *osoittelen sillan suuntaan* ”Est-ce que je peut marcher sur… argh.. Can I cross the bridge, because there was a sign that indicated that pedestrians are not allowed on it” Näen hänen ilmeestään, että kieli on liian vaikeaa ja se tuli liian nopeasti. Joten jatkan: ”Ah, excusez-moi..” * näytän käsillä ympyrää ja sanon ”a sign on the bridge said ’no walking’, is that right, I can’t cross?” *käteni heiluvat varmuuden vuoksi mukakävelyn tahtiin*
CG katsoo huitovia käsiäni, virnistää sen näköisenä, että elehtimiseni on sekä hyvin hellyyttävää että hyvin naurettavaa. Äh! Sitten hän kääntyy kaverinsa puoleen ja sama kiivas keskustelu alkaa taas. Ilmeisesti tämä kuuluu asiaan. Lopulta molemmat kääntyvät minua kohti ja nyökyttelevät, puhe tulvii ulos yhtä nopeasti. En tietoisesti tajua sanaakaan, mutta jotenkin tulee sellainen olo, että saan kävellä yli, kunhan pysyn oikealla puolen tietä. I hope.
M: ”Merci beaucoup!”
CG: ”Au revoir! Good-bye!”
CGF: ”Good-bye!”

Hymyilemme kaikki kolme kuin idiootit – todennäköisesti samasta syystä: vitsit, että me ollaan hyviä!

Ja kun juoksen takaisin, pistän vauhtia, jotta ehdin ennen pimeää. Mutta rinnassani kirkas valo palaa – minä hitto vie pärjäsin melkein-ranskaksi!

 

 

ECKWARTERHÖRNE, POHJANMEREN TUULISELLA RANNALLA KIVENHEITON PÄÄSSÄ WILHELMSHAVENISTA (HYVÄLLÄ HEITTOKÄDELLÄ LASKUVEDEN AIKAAN)

HEINÄKUU 10, 2012

Kahlattuamme muutaman viileää helpotusta uhkuvan metrin Pohjanmeren suuntaan, jotain terävää ja kovaa tuntui kävelevän jalkani yli. Hypähdin vaimeasti (tai näin haluan ainakin uskoa) kiljaisten sivuun ja nauroin mukanani kahlaaville lapsille, että rapu käveli jalkani yli. Itsekseni ajattelin, että pohjavirtauksessa liikkuva rakkolevä lienee minut niin lähietäisyydeltä ohittanut.

Suolainen vesi takertui hiuksiin, bikineihin ja iholle, mutta rannan pellesuihku jääkylmine vesineen huuhteli meidät niin puhtaiksi, että voimme siirtyä näkinkenkäjahtiin. (Sivumennen sanoen: tiedätkö, mikä on näkinkenkä? Natiainen kyllä sen helposti tietää: se on sellainen, joka näyttää ihan Näkiltä, mutta onkin oikeasti kenkä!) Hiekkaranta oli valkoisista aarteista pilkullinen. Sinisiä, vaaleanpunaisia, raidallisia ja puhtaanvalkeita lapsuuden kesäunelmia kertyi kopisten korina toimineeseen crocsiin.

Käännyin tähyämään rannattomalle Pohjanmerelle, kun huomasin jotain hyvin hämmentävää: äsken rannan leikkipaikalla häärinyt perhe kulki samassa kohdassa, jossa Nuppu ja minä juuri hetkeä aikaisemmin uimme. Erotuksena vain se, että he olivat täysissä pukeissa ja kävelivät nilkkoihin ulottuvassa matalassa vedessä merenalaisen hiekkavallin päällä. Miten emme törmänneet siihen uidessamme? Sitten huomasin, ettei mitään hiekkavallia ollut olemassakaan: sillä välin, kun me keräsimme aarteita, meri oli kadonnut jonnekin. Vesiraja oli paennut kohti syvyyksiä monta kymmentä metriä alle kymmenessä minuutissa. Uskomaton vauhti!

Illalla Kalle ja Tara kävivät valokuvaamassa rannan maisemia. Kuulin, että veden alta paljastunut maa oli täynnä laakeita, saksekkaita rapuja, joista isoimmat olivat lautasen kokoisia ja pienimmät halkaisijaltaan vain muutaman sentin. Kuulin, että kulta, kyllä se oli rapu eikä rakkolevä.

Haluan uskoa, että uutisen minusta välittömästi ulos kiskoma ällötyskiljahdus oli yhtä vaimea kuin Atlantilta puhaltava tuuli.