Kun elämäni oppikirja uusiksi kirjoitettiin

Muistatko luokaltasi sen kiltin, iloisen ja tunnollisen tytön? Sen, joka halki kouluvuosien istui etupenkissä, käsi pystyssä ja valmiina vastaamaan opettajan jokaiseen kysymykseen, tuo tosielämän Hermione Granger? Sen, joka ei koskaan osallistunut mihinkään sellaiseen, mikä jonkun silmissä olisi voinut olla väärin. Sen, joka oli kaikkien kaveri – ja jollei ollut, ei se ainakaan siitä johtunut, että tyttö olisi toiminut tahallisen provosoivasti? Sen, joka jäi lukulomalla kotiin lukemaan ylioppilaskirjoituksiin, kun kaveriporukka lähti kahden viikon ryyppyreissulle Lappiin? Sen, joka oli oppilaskunnan puheenjohtaja ja jolle opettajat pysähtyivät käytävällä juttelemaan. Sen, joka ei koskaan unohtanut tehdä läksyjään, harjata hiuksiaan, pukea riittävän lämmintä ylleen. Sen, joka toimi aina niin kuin järkevintä oli. Muistatko hänet?

Se tyttö olen minä. Veljeni kutsui todistustani “reikätodistukseksi” – siinä oli moninkertaisesti enemmän kymppejä kuin mitään muita numeroita. Ylioppilaskirjoituksista sain kasan laudatureita ja yhden eximian, joka jäi pisteen vajaaksi laudaturista. Tulosten saavuttua opettajani kysyi huolestuneena, jäikö se yksi piste harmittamaan – tulenko syksyllä uusimaan? Sain toimistohommia kesätöiksi, ja minulle tarjottiin sijaisuutta kyseisessä yrityksessä seuraavaksi vuodeksi. Kieltäydyin – opinnot ensin, työt sitten, ettei asioiden prioriteettijärjestys pääse hämärtymään. Lähdin yliopistolle opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Tein töitä joka kesä ja opintojen ohella niin paljon kuin jaksoin. Kirjallisuustieteissä oli monta kirjailijaksi haikailevaa ihmisenalkua. Haihattelua, ajattelin minä: työpaikkoja ei Suomessa kirjallisuuspuolella juuri ole. Tein töitä ja kirjoitin iltaisin gradua. Menin naimisiin tietotekniikkaa opiskelevan miehen kanssa. Ja valmistuin opettajaksi. Jatkoin samassa opiskeluaikaisessa työpaikassani, kunnes ensimmäinen lapsemme syntyi. Olin vauvan kanssa kotona kaksi vuotta. Jatkoin opettajan töitä. Virassa tietysti. Jäin äitiyslomalle toisesta lapsestamme. Ostimme oman asunnon ja järkevän, keskihintaisen auton, jonka takaluukkuun mahtuvat lastenvaunut ja koira. Vaihdoin opettajan työstä hankekoordinaattoriksi – asiat järjestyivät kätevästi niin, että sain virkavapaata opettajan työstäni hankeajaksi.

Oppikirjaesimerkki elämästä: järjestys kohdillaan, prioriteetit kunnossa ja tavoiteorientoitunut lähestymistapa työelämään. Katsoen elämääni näin ulkopuolelta, antaisin sille laudaturin: kaikki palikat oikeissa paikoissa. Ja sillähän sitä kokeissa pärjää – luovuudesta viis.

Viime kesälomalla matkailuautoillessamme Ranskassa heräsin keskellä yötä, kun maailma kieppui holtittomasti ympäri. Kompuroin vessaan voimaan pahoin, jäin loppuyöksi mytyksi lattialle vessanpytyn eteen. Aamulla olin kunnossa. Tämä toistui kolme yötä peräkkäin. Ranskalaislääkäri tarkisti korvani ja epäili, että minulla on jokin virustulehdus. Antoi korvatippoja ja ibuprofeiinia. Hollantilaislääkärikin oli samaa mieltä. Antoi nenäsuihketta. Suomalaislääkäri oli sitä mieltä, että kärsin hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, ja jos jättäisin ajattelematta asiaa niin kovasti, kasvojen puutumisoireet katoaisivat ihan itsestään. Työpaikkalääkärini kuunteli selostustani hetken ja passitti minut suoraan sairaalan ensiapuun. Virustulehduksen tukkeuttama korvatorvi vaihtui korvahermon kasvaimeen.

Olin varma, että kaiken täytyi olla suurta erehdystä: elämäni suuressa suunnitelmassa ja pikkutarkassa oppikirjatoteutuksessa ei missään, edes sivun alalaidan pienellä painetussa tekstissä, ollut kasvaimista minkäänlaista mainintaa. Kasvaimia ei tule 34-vuotiaille. Niiden paikka on aikaisintaan oppikirjan sivulla 60.

Lääkärit suosittelivat leikkaushoitoa. Vaikka kasvain oli hyvälaatuinen, se uhkasi kuuloani ja oli jo tunkeutunut aivojen puolelle. Sydämeni lyö epätasaisesti, eikä minua siitä syystä ollut aiemmin uskallettu nukuttaa. Yhtäkkiä ymmärsin, että minun kirjassani saattaakin olla vain 34 sivua. Miten olinkaan voinut olla niin väärässä? Minä en koskaan erehdy tärkeissä asioissa. Miten voisinkaan, kun etenen elämässä suoraviivaisen oppikirjan mukaisesti?

Muutoksen kalvakka valokeila pyyhkäisi kertaheitolla halki ajatuskenttäni. Makasin sairaalasängyssä aamun leikkausta odotellen, ja vaikkei elämäni amerikkalaisten elokuvien esimerkin mukaan välkkynyt silmieni editse, huomasin pohtivani asioita, jotka olivat jääneet kesken. Anestesiologin vakuutteluista huolimatta minä en nimittäin luottanut siihen, että sydämeni kestäisi nukutuksen, ja olin hiljaisesti valmistautunut siihen, etten enää palaisi kotiin perheeni luo. Ajatellessani kaikkea, mikä elämässäni oli keskeneräistä, eivät työasiat yltäneet prioriteettilistallani ensimmäisten sadan pykälän kohdalle. Minä, joka aina teen työni pikkutarkasti, kehitysintoisena, intohimoisesti ja mahdollisimman oikein, olin tästä yllättynyt. Ajattelin lapsiani, jotka vielä ovat niin pieniä ja joille äidin menettäminen olisi kova paikka. Ajattelin, että kun päiviensä määrää kerran ei etukäteen tiedä, minun olisi ehkä pitänyt keskittyä vähemmän terveellisen ruoan valmistamiseen ja enemmän futiksen pelaamiseen pihalla kahden polvenkorkuisen vastustajani kanssa. Mutta kuten kaikessa muussakin, aina olen pyrkinyt tekemään parhaani lastenikin suhteen. Ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että sen on oltava tarpeeksi. Ikinä en kykenisi parempaan kuin oma parhaani, ja jollei se elämässä riitä… Olkoon sitten riittämättä.

Oli kuitenkin yksi asia, jonka olimme mieheni kanssa toisillemme luvanneet – jo kauan sitten. Olimme sopineet, että muutamme ulkomaille, kun lapset ovat sen verran vanhoja, että he jo matkan tuoman kansainvälisyyskasvatuksen muistavat. Ja siinä maatessani sairaalasängyn kylmien, valkoisten lakanoiden välissä, keskitin ajatukseni sopimuksen lisäpöytäkirjaan: kun (jos) heräisin teho-osastolla leikkauksen jälkeen, ryhtyisimme viemään läpi suunnitelmaamme lähteä asuntoautolla Eurooppaa kiertämään.

Työhuoneessa on pahvilaatikoita melkein kattoon asti. Auto on huollettu, kansainväliset sairasvakuutuskortit on pakattu lompakkoon. Irtisanouduin opettajan työstäni ja koordinoimani hanke päättyy viikon päästä. Maanantaina tapaan lapseni opettajan ja rehtorin sopiakseni kotikoulun yksityiskohdista. Matka on alkanut paljon ennen kuin laiva juhannuksena lähtee satamasta.