Kumarruin katsomaan Natiaisen sormen osoittamaan suuntaan, ja henkäisin: “Wow, onpa hieno!” – eli sen lausahduksen, jolla yleensä voi kätevästi aloittaa ihmettelyn, kun lapset ovat löytäneet jotain heitä hämmästyttävää. Mustavalkoisen vaakunan ratsastava ritari oli selvästi hyvin vanha. Mutta mitä nunna tekee hevosen jaloissa? Hetkinen..? Onko se sittenkin…?
“Kato tarkemmin,” Kallen ääni puhkaisi heräävän epäuskoni. Ja kun kauhistunut katseeni lennähti hänen silmiinsä, hän sanoi: “Siinä on reconquistan muistomerkki. Värillisessä versiossa miekka ja kaulat on punaiset.”
Lapset katsoivat ylös minuun odottaen sopivaa reaktiota, joten päästin tunteen ulos: “Hyi elämä,” puuskahdin irve kasvoillani, “Onpa kiva vaakuna! Tuota olisi kiva katsella päivästä toiseen!” Se kelpasi. Nassikat juoksivat eteenpäin jutellen mielikuvituskaupungista, jonka liikennejärjestelyt kuulostivat vihreän futuristisilta. Käänsimme askeleemme heidän peräänsä.
Vielä paljon myöhemmin, ja monen monta kertaa, palasi kammottava vaakuna uudelleen mieleni etualalle. Miksi kukaan haluaisi pitää vaakunanaan moista groteskia kammotusta? Tiedostan toki, että monet vaakunat ovat ikivanhoja ja kantavat historian painolastia esitellen vaikkapa merkittävää sotilaallista voittoa. Esimerkkinä Suomen leijona, joka esiintyy alunperin Ruotsissa Kustaa Vaasaan liitettynä ja joka jonkin tulkinnan mukaan kertoo Ruotsin voitosta yli Venäjän: ylpeä leijona kantaa kädessään lännen suoraa miekkaa ja polkee idän käyrän miekan jalkoihinsa. Ei sekään järin vakuuttavasti kansojen välistä harmoniaa edesauta. Leijona kuitenkin hyväksyy muitakin tulkintoja. Jos haluan harhauttaa ajatuksiani ja huijata itseäni uskomaan, ettei kansani vaivalla fennomanian aikoihin rakennettu yhtenäisyydentunne juurehdi sotiin, joissa hurmehen kastui maa (kuten Vänrikki Stool meille niin pikkutarkasti kuvailee), se on kuitenkin mahdollista. Katsoessani maurien irti leikattuja päitä ylpeys eurooppalaisista juurista on viimeinen asia, jota tunnen. Mielessä välkkyy vastaava moderni historia, jota nyt kirjoitetaan: valokuva, jossa ISIS-taistelijan pikkuinen poika kannattelee ylpeänä irti leikattua päätä kädessään. Vatsassani kääntää. Hyvää kansojen välisen ystävyyden ja YK:n päivää vain teillekin.
Ensireaktioni oli jupista viidentoista minuutin ärtynyt monologi siitä, miksei vaakunaa voisi modernisoida nykyiseen arvomaailmaan paremmin sopivaksi. Jos on pakko ylpeydellä muistella esi-isien murhaamia maurinaisia ja -miehiä, eikö verta voisi symboloida vaikka vaakunan alareunan punaisella viivalla ja päät voisivat olla vaikka keltaisia palloja. Miksi sen pitää olla noin graafista? Pahennuksen vallassa sorruin siis mitä suurimpaan kaksinaismoralismiin: piilotetaan se, ettei se olisi niin kamalaa!
Hesari kertoi viikolla Coloradon suunnitelmista ottaa koululaisten historiankirjoista pois epämukavia asioita kuten Yhdysvaltojen harjoittama orjakauppa. Olin pöyristynyt. Mielestäni historian kouluopetuksen keskeisimpiä tehtäviä on näyttää menneisyyden hulluuksia, jotta samoja virheitä osataan tulevaisuudessa välttää. Kieltämisellä ja silmien pontevalla sulkemisella ei voida saada minkäänlaisia positiivisia tuloksia. Silti ensireaktioni vaakunan katkaistuista päistä oli ehdottaa niiden maalaamista piiloon.
Pohdittuani hetken tätä tekopyhyyttäni tulin siihen johtopäätökseen, että kyse on siitä, millaiseksi miellän vaakunan instituutiona: se on paikallisidentiteetin symboli, kuvaa jotakin sille alueelle tärkeää historiallista, maantieteellistä tai biologista ylpeydenaihetta. Vaakunaa kannetaan ihmisten edellä kuin lippua – se edustaa kansaa jonkin yksinkertaistuksen kautta. Tässä olemme me. Ja jos en koskaan ole pystynyt sulattamaan Suomen leijonan polarisoitunutta historiankuvaa, en kyllä tästä Évoran versiostakaan riemastu. Kivitettäköön minut kukkahattutätinä, kun käännän vaakunalle selkäni ja katselen ikivanhan roomalaistemppelin pylväitä. Historiallinen ylpeydenaihe sekin: näen paljon mieluummin temppelin pyhitetyksi vaikkapa kommunikaation jumala Merkuriukselle kuin sodanjumala Marsille.
Koti tiellä 