Rooma, jossa lämpöinen Välimeren tuuli kuivattaa ulkona riippuvia pyykkejämme, ja punarinta istuu oksallaan pää kallellaan minua katsellen

– Kiitos, näkemiin, moi, Suomi… Pirkko! huudahtaa gelaterian Valentino ja osoittaa viimeisen sanan kohdalla minua.

Purskahdamme kaikki nauruun, ja hän selittää murtavalla englannilla: – 70-luvulla kaikkien suomalaisnaisten nimi oli Pirkko. Minä sanoin: “Minun nimeni on Valentino” ja he vastasivat: “Pirkko. Pirkko. Pirkko. Aina Pirkko!”

Valentino tunnisti suomen kummallisen kielen ilman apua – kenties asiassa auttoi mukana kulkenut vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen mieheni ja kaksi vaaleatukkaista, sinisilmäistä lasta. Minä itse olen väritykseltäni paljon yleiseurooppalaisempi. Joka tapauksessa oli hämmentävää, kun hän paikansi kotimaamme muutaman lauseen jälkeen, joten kysyin:

– Vau! Tunnistit tuosta vain kielen?

– Minä kuulen tässä paljon kieliä. Kuulen niitä kaikkia.

Gelateria sijaitsee aivan nyt korjauksessa ja paketoituna olevan Fontana di Trevin kulmilla, ja kun puikkelehdimme pitkin Rooman ikivanhoja kujia gelatoamme kuokkien, melkein jokainen vastaantuleva on selvästi turisti. Meillä Rooma-visiitin osuminen tammikuulle oli silkkaa yhteensattumien summaa: etukäteen sovittu joulu Firenzessä ja hautajaismatka Suomeen, joka järjestyi parhaiten Rooman lentokentältä käsin. Jutellessani täydellisistä vierailuolosuhteista tässä päivänä muutamana Koti-Suomeen sain kuulla, että Roomaan olikin suositeltu tutustuttavan nimenomaan tammikuussa, kun helteet eivät paina, ja kävijöitä on vähän.

Kävijöitä tosiaan on vähän. Colosseumille pääsi sisään vain muutaman minuutin jonotuksella ilman etukäteislippujakin, ja kun tiistaina kävimme lasten kanssa Basilica di San Pietrossa, jouduimme jonottamaan turvatarkastukseen korkeintaan parikymmentä minuuttia, jos sitäkään. Vaikka kaikkialle nyt pääsee tavanomaista vaivattomammin, ovat pitkän Rooman-pysähdyksemme kohokohdat museoiden ulkopuolella: ne löytyvät mutkaisilta sivukujilta, jossa pikkuisen ravintolan työntekijät puhuvat minulle englantia ja lapsille italiaa ja jossa nuori mies, melkein poika vasta, nostelee pikkuruisen kahvilan pöytiä kadulle iltapäivän asiakkaita varten. Kohokohdat ovat lähes aina, kaupungista riippumatta, siellä, missä jalat ovat jo tuntikausien eksymisestä ja taas löytämisestä väsyneet, laukusta on syöty viimeiset klementiinit ja Nuppu jakoi taas kaikki myslipatukkamme kerjäläisille. Siellä, missä ilma kantaa sen kaupungin ominaistuoksua, kaukana siitä kiillotetusta fasadista, mikä turisteille tarjotaan. Varma merkki siitä, että on oikeassa paikassa, on kahvilan menu, jossa kaikki on italiaksi ja jossa kuppi cappuccinoa maksaa kaksi euroa sen viiden euron sijaan, joka turistialueella siitä pyydettiin.

Kun rymistelemme metrossa kohti kotia, kyytiin pelmahtaa kasa kiivaasti kiinaa puhuvia matkustajia.
– Turistit on ärsyttäviä, kun niillä on aina kiire ja ne tunkee, eikä osaa jäädä odottamaan omaa vuoroa tai edes sanoa ‘scusi’ ennen kuin tönäisee kyynärpään suoraan toisen silmään, mutisee väsynyt lapsi ja tunkeutuu seisomaan käsivarsieni suojaan sivuun kartoista ja kameroista ja heiluvista kyynärpäistä.

Jossain vaiheessa tätä pitkää matkaa meistä on tullut jotakin, mikä ei tunnu aivan turistilta. Vaikka kävijöitä olemmekin. Ehkä turisti on sellainen, joka vierailee jossakin viikon ja palaa sitten kotiin omiin töihinsä? En tiedä, mikä sellaisen nimi on, jonka koti on matka.

Raisio, jossa maassa on sentti, pari lunta, mikä riemastuttaa sardiinipurkkilaisia ylen määrin

Natiaisen kasvoilla oli se tietty ilme, joka edeltää yleensä noin sekunnilla joko alatyylistä tai muuten kohteliaaseen seuraan kelvottoman epäkelpoa lausahdusta. Reaktioni kyseiseen ilmeeseen on nykyisin jo niin refleksinomainen, että ehdin väliin, ennen kuin koko Helsinki-Vantaan lentokenttä kuuli väsyneen pikkumiehen pissakakkavitsin:

– Muista filtteri! Ollaan Suomessa – kaikki ymmärtää, mitä sä sanot!

– Ai niin, lausahti pikkusälli, ja jatkoi hypähdellen matkaa olkalaukku hartiallaan kiikkuen. Kello yli puolenyön, matkustamista takana 14 tuntia, ja yhä jaksaa. Kunpa oma staminani yltäisi edes puoleen siitä, mihin lapseni kykenee, ajattelin minä ryytynyt matkalainen ja raahasin reppua ja painavampaa olkalaukkua harteillani kohti taksitolppaa.

Kalle ja Tara jäivät talonpitäjiksi Roomaan, ja me muut hyppäsimme koneeseen. Hyi, hyi kamala sentään. Lentäminen on kerrassaan kammottavaa. Inhoan pienessä peltipurkissa taivaalle singottuna istumista niin, että tutkin ensin junavaihtoehdot, joilla päästä Suomeen. Valitettavasti se ei ollut järkevää sen enempää talouden kuin aikataulunkaan suhteen, joten niin sinkouduimme halki taivaan ensin Osloon ja lopulta sieltä Suomeen ja lähemmäs lauantaisia hautajaisia.

Oslossa tapasimme lentomatkamme ensimmäiset suomalaiset. Aivot riemastuivat, kun harmaa taustahäly pitkästä aikaa sisälsi kieltä, joka puski korvista sisään ilman minkäänlaista ponnistelua. Lapset olivat hiljaa, silmät suurina, ja osoittelivat hienovaraisesti ihmisiä, jotka kanssamme lojuivat lentokentän penkeissä peltikotkaamme odotellen. Vielä Suomessakaan aivoparat eivät olleet ymmärtäneet, että tämä on nyt status quo, ja hämmästyin ensin lentokentällä, sitten taksissa, hotellissa ja vielä seuraavana päivänä bussissakin, kun minua palveltiin suomeksi. Vau! Mistä se tiesi, että minä olen suomalainen?! …. Aijuuaijuuaijuu…

Leirikokki työssään.

Tänään olimme syömässä ravintolassa.

– …. voi olla kuumetta…, selitin minä vasemalla puolen istuvalle siskolleni.

– Äiti on ottanut paljon huumeita! kailotti Natiainen. Naapuripöydässä keskustelu hiljeni hetkeksi, ennen kuin jatkui taas tavalliseen tapaan.

– Mitä ihmettä sä oikein höpötät? sihahdin.

– Eiku se oli kysymys. Sanoitko sä että paljon huumeita? kysyi Natiainen alentaen hänkin ääntään. Aijuuaijuuaijuu, kaikki ymmärtää!

Kolmen lauseen päästä olimme siirtyneet puhumaan veljeni varastoista löytyvästä tietokoneesta, jonka Natiainen aikoo puhua itselleen, kunhan palaamme Suomeen.

– Joo, onnistuu tottakai, mutta katotaan sitä paremmin sitten, kun teillä on taas asunto.

Naapuripöydässä hiljennyttiin uudelleen.

On siinä varsin erinomaiset puolensa, ettei kukaan ympärillä ymmärrä mitään…

Barcelona, jossa salamat tanssivat taivaalla, ilta-aurinko värjää tummanharmaat pilvet epätodellisen oranssinpunaisilla sävyillä, ja minä toivon epätoivoisesti, että narulla kuivurin jäljiltä kuivuvat pyykit ehtisivät edes hitusen kuivemmiksi ennen kuin pisarat moukaroivat maan

Turistit tungeksivat hellettä hehkuvilla kaduilla. Lapset jäivät isovanhempiensa hoteisiin kahvilaan, ja minä kipaisin sillä välin ostamaan Kallelle syntymäpäivälahjaksi FCB-henkisen paidan ensi lauantain Camp Nou -keikkaa varten. Astuessani kauppaan tuli välittömästi luokseni myyjä, joka tervehti minua englanniksi. En ollut ehtinyt edes avata suutani espanjankieliseen tervehdykseen ja paljastaa surkealla aksentillani, että olen turisti. Kamera ja karttakin olivat piilossa kassissani. Jotenkin se ulkomaisuus silti ilmeisesti näkyy.

“Yritä jättää alusta ja lopusta äänteitä pois.. Siinä aksenttisi kuuluu pahiten,” sanoo katalonialaismies, joka ystävällisesti opettaa minulle tärkeimpiä perussanoja.

“Lo siento,” lausun huolellisesti ja yritän tehdä kielestäni mahdollisimman leveän oikeanlaiseen l-äänteeseen.

Hän nyrpistää nenäänsä ja pudistaa päätään – ihan yhtä paha vieläkin. Äh. Hola ja gracias osaan sanoa kauniisti, ja tiedän jo, ettei Arska osaa lausua Hasta la vistaa oikein. Onpa mukava olla täällä!

Torstaina vietetään katalonianpäivää. Silloin bussit eivät kulje, ja Barcelonan kaduille odotetaan kymmeniätuhansia mielenosoittajia.

“No ei tämä sentään mikään Afghanistan ole…” nauraa uusi katalonialainen tuttavuuteni, kun kysyn, onko silloin turvallista olla liikenteessä.

Kataloniassa tarkkaillaan tiukasti Skotlannin itsenäistymispyrkimyksiä. Kuulemma vaalien tuloksella tulee olemaan merkittävä vaikutus siihen, mitä Kataloniassa tapahtuu marraskuun yhdeksäntenä päivänä, jolloin täällä on tarkoitus järjestää kansanäänestys, jossa päätetään maan itsenäistymisestä. Espanjan hallinto on kuitenkin kiirehtinyt kieltämään moisen äänestyksen kokonaan. Näin ollen torstain katalonianpäivänä on odotettavissa heijastelua tästä päätöksestä.

Keskustelukumppanini on sitä mieltä, että median täydellinen keskittyminen Katalonian itsenäistymisajatuksiin on vain keino kiinnittää kansan huomio johonkin muuhun kuin siihen, missä oikeasti on ongelmia – eli työttömyyteen ja yleiseen, heikkoon taloustilanteeseen. “Tämä on kahdeskymmenesensimmäinen vuosisata. Mitä järkeä on pystyttää lisää raja-aitoja? Siihenkin käytetty raha pitäisi kanavoida uusiin innovaatioihin, energiamuotoihin, oikeaan hyvinvointiin.”

Ja kun seison ja katson hänen päättäväistä olemustaan, toivon sydämeni perimmäisestä sopukasta saakka, että maailma olisi täynnä ihmisiä, jotka ajattelevat samoin kuin hän.

Vielä kielitään

Nainen sanoi jotain nopealla ranskalla. En tapani mukaan saanut kiinni ensimmäisestä lauseesta (paitsi sanat excusez-moi, madame), ja jäin katsomaan häntä varmasti hölmistynyt ilme kasvoillani ennen kuin tajusin pyytää anteeksi huonoa ranskaani. Nainen katsoi minua tuskastuneena – olen viikossa tullut siihen tulokseen, että ranskalaisessa kulttuurissa tunteet näkyvät kasvoilta välittömästi – ja puuskahti: “Ai, te ette puhu ranskaa…” Hymyilin anteeksipyytävästi ja sanoin: “Valitettavasti en kovin paljon.” Nainen etsiskeli katseellaan takaani jotain muuta illan pimeydessä haahuilevaa kulkijaa, josta olisi enemmän apua kuin tästä yhdestä surkeasta tapauksesta, joka tuli suihkupolulla vastaan.

Silloin sivulta kuului epäröivä ääni: “English?” Käännyin katsomaan naisen mukana kulkevaa, kolmea n. 10-vuotiasta poikaa, joista keskimmäinen oli rohkeasti lähestynyt minua vieraalla kielellä. Hymyilin leveästi ja sanoin, että osaan kyllä auttaa paremmin, jos saan kysymyksen englanniksi. Lähinnä minua oleva poika aloitti vahvalla aksentilla:

“Where is…”

Sitten kaikki hakivat oikeaa sanaa katseilla toisiaan tsempaten. Olin niin ylpeä heistä! Hymyni repi kasvojani kahtia, kun seurasin, miten lapset ottivat vastuuta tilanteessa, joka oli aikuisille hankala. Aivan upeaa. Yhtäkkiä lauseen aloittanut poika hihkaisi veret seisauttavalla riemulla:

“…LUNCH!!!”

Kaksi muuta poikaa hihkui hurrauksia, ja saipa hän yhden ylävitosenkin. Purskahdin nauruun: mahtava porukka, nuo sällit! Nyt pitäisi ehdottomasti tulkita oikein, mitä poika sanoi. Olisi kaameaa, jos en nyt ymmärtäisi, kun he olivat niin rohkeita! Sana oli kuitenkin lausuttu niin vahvalla aksentilla puhumattakaan siitä, että kello oli puoli kymmenen illalla eikä lounasta lähimaillakaan, että jouduin varmistamaan:

“You mean food, right? You want to eat? Vous voulez manger?”

“YES!” huusivat kaikki kolme yhteen ääneen, ja keskimmäinen poika hyppi innoissaan paikallaan.

Ohjasin heidät ravintolan suuntaan: “The bar is right there.” Viitoin vasemmalle. “You can get dinner there.” Käytin sanaa bar, koska se lukee ravintolan ikkunan yläpuolella. Ei hajuakaan, onko se baari, mutta tiedän, että sieltä saa iltaisin ruokaa.

Lähinnä minua oleva poika katsoi naista ja huudahti innoissaan: “Le bar!!” Sitten hän ampaisi juoksuun kohti osoittelemaani rakennusta kaksi muuta sälliä perässään.

Juuri noin se pitäisi mennäkin. Lapsissa on tallella paljon sitä korvaamattoman arvokasta, mikä monissa aikuisissa on hautautunut sovinnaisuuden ja arkikiireiden alle.

Aamulla lähetimme Nupun ostamaan patonkia. Euro kädessään hän lähti matkaan, ja hetken päästä aamutoimista selviytynyt pikkuveli juoksi perään (kuulemma tueksi). Kymmenen minuuttia myöhemmin he tulivat takaisin pitkä patonki kainalossa ja vaihtorahat taskussa. Kun kysyin, miten ensimmäinen itsenäinen ranskankielinen ostosreissu sujui, Nuppu katsoi minua kummissaan: “Ihan hyvin, tietty. Ei paljon tarvinnut puhua: vain bonjour aluksi ja merci lopuksi.”

Niin yksinkertaista se on.

Les Epesses, jossa sammakot molskahtelevat lampeen, jossa vessat käyttättävät sadevettä, jossa kuoriaiset asuttavat miehenkorkuista ötökkähotellia ja jossa Natiainen hiipii nurmikolla kuin suurin seikkailija ja yrittää saada kaapattua kameran kortille kuvan kirkkaanvihreästä sammakosta

Naisen kasvoilla oli kummastunut ilme. Taas. “Keskustelu” eteni korkeintaan pari tökkivää lausetta kerrallaan ennen kuin jompi kumpi meistä näytti juuri tuolta: kuin tilanne olisi äärimmäisen hämmentävä. Yritin uudestaan, tällä kertaa ranskaksi:

“Je voudrais visiter le Grande Parc mais j’ai une chienne et ce n’est pas possible á prendre elle la bas avec moi, n’est pas? Est-ce que je peux reserver un box pour elle dans… dans… je ne sais pas le mot français… the kennel?”

Suomeksi (jos poistetaan edes suurin osa niistä kielioppivirheistä, jotka lauseeseen onnistuin sälyttämään) sanomani kuulosti jotakuinkin tältä: “Haluaisin vierailla isossa puistossa, mutta minulla on koira, eikä ole mahdollistaa ottaa koiraa sinne mukaan, eikö vain? Voinko varata tilan … En tiedä ranskankielistä sanaa.. kennelistä?”

Ymmärrän olevani pahimmanlaatuinen kaksinaismoralisti, mutta huomasin ärsyyntyväni suuresti, kun taakseni kertyi pitkä jono, ja tuntui, ettei asiani luukulla etene lainkaan. Lopulta, pitkän ja turhauttavan keskustelun päätteeksi kävi ilmi, etten voisi varata huvipuiston kennelipaikkaa Taralle esitysten ajaksi, koska minulla ei ollut mukana sen enempää pankkikorttia kuin käteistäkään. Kiiteltyäni ystävällisesti – kohteliaisuus ennen kaikkea – nappasin jaloissa läähistävän koirani mukaan ja käänsin lenkkarini takaisin kohti kotia. Ex tempore -henkinen suunnistus huvipuistolle valmistelemaan lauantaisen puistopäivän mahdollisimman mutkaton kulku oli kerrassaan älytön. 4 km juoksua suuntaansa ei sekään sujunut (viikon takainen pöpö-antibiootticocktail vei kunnon pohjalukemiin, ja hölkkä oli silkkaa itsekurin venymistä äärilukemiin). Huippua.

Lönkytellessäni hiki päässä ja jalat täristen takaisin autolle muistelin blogitekstiä, jonka kirjoitin ennen reissuun lähtöä aiheesta kielitaito Euroopassa. Sen keskeinen teesi oli, ettei suuressa osassa Eurooppaa pitkälle pötki pelkällä englannilla. Tänään tuli taas sekin todistettua. Luin lukiossa kolme vuotta ranskaa, kävin preppaamassa sitä kollegan opissa Nupun ollessa vauva (eli n. 9 vuotta sitten). Sanoisin, että osaan ruosteiset alkeet. Olen unohtanut autuaasti kaiken kieliopin, mutta sanasto onneksi heräilee hitaasti pääkopassani, kun altistun kielelle uudestaan, ja jotenkin ne sanat kietoutuvat toisiinsa, vaikken sääntöjä muistakaan. Kalle luki ranskaa yliopistossakin, ja näin ollen puhuu sitä onneksi paljon paremmin kuin minä. Hän ei vain pahaksi onneksi ollut mukana lippuluukulla, eikä puhelimessakaan ollut tolpan tolppaa verkkoa, jotta olisin voinut soittaa hänelle ja tuupata puhelimen myyjän korvaan.

Taannoinen blogitekstini oli siis reaktio Hesarin kolumniin, jonka kirjoittaja väitti, että euroenglannilla pärjää missä vain. Suuren, varmasti paljon ulkomaisia turisteja vetävän ranskalaisen huvipuiston infotiskin työntekijä (jolle oli ohjattu kaikki koira-aiheiset kysymykset), vastasi ensimmäiseen kysymykseeni: “Bonjour! Parlez-vous l’Anglais?” aivan poikkeuksellisesti englanniksi, sanoen: “A little…” Tähän asti kaikki ovat vastanneet ranskankieliseen tiedusteluuni siitä, puhuvatko he englantia, saman ranskaksi: “Un peu…” eli vähän. Silti koira-asian selvittäminen oli yhtä tuskaa – vaikka minä puhun (eittämättä varsin surkeaa) ranskaa ja varsin hyvää englantia.

Näin suomalaisesta näkökulmasta on vaikea nähdä, miten mikään kansa voi pärjätä vain yhdellä kielellä. Kun itse esitän akrobaattista elekielitanssia säestämään ranskenglantiani saadakseni ostettua haluamani jäätelön, eikä myyjä tule piiruakaan vastaan, minut valtaa järjetön mielihalu. Minun tekee nimittäin mieleni ryhtyä puhumaan suomea, Turun murteella ja juuri niin helkkarin nopeasti kuin yleensäkin puhun. Näen tilanteen sieluni silmin:

“Saanksmä ton suklaajäden ja sit siihen hiukan pehmistä ja strösseleitä mut ilman vohvelia ja mukissa. Kiitti.”

Ja kun myyjä katsoisi minua pöllämystyneenä, odottaisin kärsivällisesti, että hän sanoo: “Pardon..?” Ja sitten, sitten se tapahtuisi: toistaisin täsmälleen saman lauseen, täsmälleen samalla nopeudella, ja kun myyjä edelleen näyttäisi siltä, kuin tilanne olisi kerrassaan käsittämätön, vetäisin kasvoilleni ärtyneen, kärsimättömän ilmeen: siis miten voi olla, ettei täällä osata minun kieltäni ja sanoisin saman vielä kerran – täsmälleen saman lauseen, täsmälleen samalla nopeudella.

Kuulostaa älyttömältä ja pikkumaiselta, ja siksi se onkin täydellinen vertaus sille, miltä tuntuu, kun alkeisranska ei riitä, keskivertosaksa ei kiinnosta sen enempää kuin hyvä englantikaan. Skandinaavisia kieliä en mielihalustani huolimatta edes yrittänyt tarjota.

“NHS 111, how can I help you?”

…tuut…tuut….tuut sanoi puhelin, ennen kuin katkaisi soittoyritykseni kokonaan. Näppäilin numerot uudestaan – koska jokainen itseään kunnioittava yrittelijä yrittää vähintään sen kaksi kertaa ennen kuin viimein hyväksyy, ettei asia siitä toistamalla kohene, ja antaa periksi. Sama tulos. Etsin koneelta vaihtoehtoista puhelinnumeroa ulkomaalaisille liittymille (tuloksetta), raahustin leirintäalueen kolikkopuhelimelle ja näppäilin numerot sieltä: 111. TUUT sanoi kone ja ilmoitti varsin tylyllä koneenkielellä: BARRED. Kuvittelin siihen kolme huutomerkkiä perään ja puhelimelle töykeän, kromikulmiaan kurtistelevan robottinaaman. Näytin sille kieltä ja yritin uudestaan – kaappimasokisti minussa hyrisi tyytyväisenä tietäen tuloksen jo etukäteen: ei se toistamalla ole ikinä ennenkään parantunut. Leirintäalueen vastaanotto oli kiinni, ja autotkin näyttivät autioilta – koko jengi oli Lontoossa. Paitsi minä ja Tartsu.

Palasin autolle ja googlailin lähimpiä lääkäreitä. Lukuunottamatta nurkan takana olevaa sairaalaa (jossa ei ole walk-in päivystystä), yhtään viikonloppuna auki olevaa lääkäriasemaa ei ollut järkevän matkan päässä. Lähimmälle työskentelevälle lääkärille menisi bussilla 2 t 20 min ja fillarilla 1 t 05 min. Matkaa 18 km. Terveenä menisi ilman ongelman hiventä, nyt en jaksanut edes ajatella. Tein siis olosuhteiden valossa parhaan ratkaisun, eli kiipesin takaisin sänkyyni, vedin peiton pään yli ja haistatin maailmalle pitkät. Ihassama, tuskin tämä kuolemaksi on, menen huomenna lääkäriin. Tai joskus.

Tänä aamuna klo 8 olin lääkäriasemalla 18 km:n päässä (jonne henkilökohtainen, sertifioitu kuskini vei minut autolla), puoli yhdeksältä kädessäni oli resepti anibiootteja varten ja yhdeksältä olimme löytäneet sunnutai-aamulla anivarhain auki olevan apteekin, ja olin jo napannut ensimmäisen tabletin. Sodanjulistus pöpöjä vastaan oli siis viimein saatu kunnolla alkuun. (Hah, purkaa siitä, pöpöt!)

Terveydenhuolto Britteinmaalla on erinomaisen toimiva. Ainoa pomppu meidän matkalaisten tiellä on neuvonta- ja ajanvarauspuhelin 111, johon ei suomalaisista liittymistämme voi soittaa. Skotlannissa ko. palvelun vanha, meillekin sopiva numero toimi vielä, ja Kalle sai soitettua itselleen lääkäriajan parin korttelin päässä sijaitsevaan sairaalaan lauantai-iltana klo 21.30 – vain kertomalla oman osoitteemme. Kaikki toimistoaikojen ulkopuoliset lääkäripalvelut saman numeron päässä. Kansallisesti. Nerokasta. Puhelimessa tiedetään, missä on kiirettä ja kuka ehtii hoitaa, arvoidaan pikaisen lääkärikäynnin tarpeellisuus ja ohjataan lähimpään mahdolliseen paikkaan. Nerokasta. Kaikki lääkkeet maksavat £ 8,05, ja alle 16-vuotiaat saavat lääkkeensä ilmaiseksi (niin ainakin ymmärsin jutellessani aamulla apteekissa erään äidin kanssa).

Myös se äärimmäisen positiivinen asia brittien lääkäripalveluissa on, että ne toimivat englanniksi. Se taas tarkoittaa, että rajallinen kielitaitoni ei toimi esteenä. Viime kesänä Ranskan rannikolla yritin ranskaksi selittää lääkärille epätavallisia korvaoireitani, ja saatuani ibuprofeiinia ja korvatippoja (huimaukseen), päätin aika nopeasti siirtyä jonnekin, jossa meillä lääkärin kanssa on yhteinen, terveyssanastoltaankin vahva kieli. Joten kun sekä lääkärin että farmaseutin englanti on niin vahvasti intialaisittain sävyttynyttä, että joudun tauottamaan keskustelua saadakseni aikaa prosessoida ja ymmärtää kaiken, mitä he sanovat, ei haittaa hippustakaan. Tai kun vastaanottovirkailija ei tiedä, että Suomi on EU-maa tai että tittelini Ms. on eri asia kuin Miss – samapa tuo. Sillä selitettyäni Suomen kyllä kuuluvan Euroopan unioniin, saan kaikki lääkäripalvelut ilmaiseksi ja oikeanlaisen reseptin käteeni alle kymmenessä minuutissa.

Aberhonddu, jonka katukylteissä vokaalit kompastelevat pitkiin konsonanttilitanioihin ja jossa lampaat mutustelevat tyytyväisinä ruohoa tien laidassa (kun portti on agor/open)

All that is gold does not glitter,
Not all those who wander are lost.

Tämä J.R.R. Tolkienin kuuluisa sitaatti hyrisi tänään päässäni, kun käännyimme epähuomiossa harhaan matkallamme pitkin Walesin ja Englannin rajaa, kohti Breconin pikkukaupunkia. Tänään on matkamme 50. päivä, ja voin jo vakuuttaa kokemuksen painokkaalla äänensävyllä, että Tolkien on täsmälleen oikeassa: todella kullanarvoista ei juuri koskaan ole se, mikä kimaltaa kirkkaimmin. Eikä eksymistä lopulta ole olemassakaan, kun kulkija joka tapauksessa on jo perillä.

Omalta mukavuusalueelta poikkeaminen lienee tehokkain inhimillisen oppimisen menetelmä. Kun tutustuu ihmisiin, jotka edustavat erilaista sosioekonomista taustaa, ovat eri ikäluokkaa, puhuvat eri kieltä. Kun oppii odottamaan jokapäiväistä odottamatonta. Kun etäännyttää itsensä tarpeeksi kauas arjen tutuista ja turvallisista kuvioista, on verrattomasti helpompi nähdä lähelle.

Kasvot natisevat naurusta, kun kyltissä lukee Llanfairynghornwy, ja itse tietää olevansa ainoa mailla halmeilla, jolla ei ole mitään käsitystä siitä, miten sana pilkotaan järkeviksi kokonaisuuksiksi. Viidenkymmenen päivän jälkeen olen jo hyväksynyt sen valitettavan tosiseikan, ettei kaikkea millään ehdi omaksua ja ymmärtää. Välillä on istuttava auton portaalla pikkukaupungin ruokakaupan helteisellä parkkipaikalla varpaat kuumaa asfalttia hipoen, syötävä matkan 27. jäätelöpuikkoa ja hymyiltävä korjaajalle, joka keikkuu läheisessä lampputolpassa. Nautittava siitä, kun henkäys kulkee nenästä sisään ja suusta ulos, puhdistava ja uusi. Etsittävä tuttuus keskellä tuntematonta.

“Äiti, mitä tarkoittaa araf?” huutelee Natiainen takapenkiltä lukiessaan ääneen tiehen maalattuja merkkejä.
“Siinähän lukee vieressä slow…” huomauttaa Nuppu.
“Niin joo. Äitiii, jos haluaisi sanoa vaikka parking camp, niin mitä se tarkoittaisi? Äitiii, mikä on mob?”
“Äiti, onko jossain vielä sellaisia hulluja johtajia, jotka yhtäkkiä vain päättää jotain, että tässä maassa ei enää saa asua, jos on tumma iho?”
“Sun pitää laittaa toi Irlanti-paita pesuun, siinä on mansikkatahra.”
“Äiti hei, ei tää oo mikään Irlanti-paita, vaan Celticsien pelipaita. Skotlannista! Ihan eri valtiokin!”

Kaikesta kultaisesta ei totta vie ulkoista kimallusta löydy lainkaan.

Eilisen patikan retkikohde: Conwyn keskiaikainen linna. Lapsellisten matkailijoiden vinkkinurkka tiedottaa: linnassa oli hieno historiallinen seikkailumoniste lapsia varten.

Kun Sardiinipurkki vaikutti suurelta… Ison-Britannian pienin talo Conwyssä (1,8m x 3,05m x 3,1m).

Kielillä puhuen

“Äiti, osaatko sä sanoa jotain mun maan kielellä?” kysyi Natiainen, kun olin eilisiltana kyynärpäitä myöden tiskivedessä.

“Mm.. Enpä taida. Sun täytyy varmaan opettaa mulle jotain. Mikä on ’tiskata’?”

“Soun.” [toim. huom. Sanat kirjoitettu mahdollisimman tarkkaan suomen kirjoitusasua seuraillen – lausunnan mukaan]

“Okei, soun. Mikä sitten on ‘minä’?”

“Maik.” Vastaukset tulivat epäröimättä, ja hetken tuntui irrationaalisesti siltä, että kieli tosiaan oli olemassa. Kieli, joka hänelle oli itsestään selvä mutta josta minä en tiennyt mitään.

“Maik soun.”

“‘Minä tiskata’?! Ethän sä nyt niin voi sanoa. Sun pitää taivuttaa sen mukaan, kuka on tekemässä. Nyt siis sano: ‘Maik souna’. Huomaatko, melkein sama, mutta vähän erilainen, kun se tarkoittaa ’tiskaan’ eikä ’tiskata’.”

“Maik souna'” toistan kuuliaisesti, ja Natiainen nyökkää tyytyväisenä: hänen vanha äitinsä oppii vielä jotain. Vähän hidas se on jo liikkeistään, mutta kyllä se jotain oppii, kun vääntää rautalangasta.

Opetettuaan vielä muutaman sanan, joiden joukossa olivat mm. ‘jalkapallo’ (“Tää on, äiti, vähän monimutkainen, et varmaan yhdestä kerrasta muista sitä, mut voin sitten kertoa uudestaan, niin vähitellen jää mieleen”) sekä donitsi (“Tää menee helposti sekaisin ton jalkapallon kanssa, siksi se kannattaa opetella tässä samalla”) Natiainen ottaa oppilaslähtöisemmän näkökulman: “Mikä on susta kivointa? Voin sitten opettaa sen sanan.”

“Lapset. Sen sanan mä haluaisin tosiaan osata.”

“Oulak.”

“Maik oulak.”

“‘Minä lapset’?! Äitiii, etkö muista, että sun piti taivuttaa?!”

Ja kun hän kertoo minulle, miten hänen maansa kielessä omistusmuodot jäsentyvät, en voi lakata ihmettelemästä lapsen aivojen toimintaa. Kunpa pystyisin edes murto-osaan samasta kapasiteetista! Aiemmin päivällä, kävellessämme kohti autoa Sandringhamin linnan pihalta – kuningattaren kesämökkipahanen, vain muutama sata ikkunaa ja giganttinen puutarha pikkujärvineen – Natiainen hyppeli vieressäni ja sanoi yhtäkkiä:

“Äiti, what day is it today?!”

Katsahdin Kalleen, joka kohautti olkapäitään ilmaisten selvällä kallenkielellä: en minä vain sille ole opettanut, ja vastaisin: “It’s Friday, honey.” Natiainen tutki kiven sammalkuvioita ja mutisi: “Yes, Friday.”

Io parlo italiano… ainakin kohta.

Ilkka Malmberg kirjoitti viime sunnuntain Hesarissa, kolumnissaan Ruotsi on kiva, mutta hyödytön kieli siitä, miten useiden kielten opiskelu on turhaa, kun englannilla pärjää kaikkialla Euroopassa. Kolumnin keskeinen teesi on, että tärkeämpää kuin keskinkertainen sönkötys useilla eri kielillä on hallita sujuva englanti. Tekstin asenne ei suinkaan ole kielivastainen, vaan siinä kaipaillaan takaisin vanhaan Eurooppaan, jossa monikielisyys oli olennainen taito ja sivistyksen mittari. Nykyään pärjää englannilla – väittää Malmberg.

Euroopassa jonkin verran matkustaneena en voisi olla enempää eri mieltä. Jos pitäytyy turismiin keskittyvillä alueilla, englantia osataan varsin laajalti. Mutta kymmenen kilometrin päässä keskikaupungilta, teemapuistosta tai turistien kansoittamasta museosta ei englannilla tyypillisesti pärjää lainkaan. Isossa osassa Saksaa ainoa toimiva kieli on saksa (riippumatta siitä, ostatko jädeä 20-vuotiaalta myyjältä vai sähköä leirintäalueen 70-vuotiaalta isännältä), ja suuressa osassa Ranskaa on parasta hallita ainakin hybridikieli ranskenglanti, jos haluaa asioida vaikkapa lääkärillä tai apteekissa.

Minä olen yksi niistä monista nykyihmisistä, jotka puhuvat englantia yhtä vaivattomasti kuin omaa synnyinkieltään. Ajattelen sujuvasti molemmilla kielillä, ja vaikka jotkin aihealueet painottuvat jommalle kummalle kielelle (esim. tunne-elämän asiat englantiin ja matematiikka suomeen), kykenen vaihtamaan kieltä tilanteen tullen yhtä yksinkertaisesti kuin vaihtaisin silmälaseista aurinkolaseihin. Ihassama, millä kielellä turistaan. Tästä huolimatta olen Euroopassa usein pienimuotoisessa pulassa, koska muut seitsemän opiskelemaani kieltä ovat vuosien käyttökatkoksen myötä päässeet ruostumaan.

Ruotsissa ja Tanskassa puhuisin mieluiten englantia. Koen sen kuitenkin heikkoudeksi, sillä analysoin syyksi epävarmuuden: minusta on reilumpaa, että puhumme kaikki yleistä lingua francaa, eikä toinen jyrää minua omalla ylivertaisuudellaan oman kotikielensä kamaralla. Moinen arkuus tuhoaa henkisen kehittymisen, joten en anna itselleni periksi, vaan yritän sitkeästi kommunikoida maan omalla kielellä. Paitsi ongelmatilanteessa, jossa vaihdan välittömästi englanniksi, jotta osaan varmasti ilmaista vivahteet oikein. Hollantia en valitettavasti puhu aktiivisesti muutamaa sanaa enempää, joten Alankomaissa luen asiat hollanniksi mutta puhun aina englantia – koskaan ei ole ollut minkäänmoisia ongelmia.

Saksassa Tara sai räjähtävän hotspotin. Kukaan eläinlääkäriä lukuun ottamatta ei puhunut englantia – englanniksi olisin voinut asioida kielellä, jolla eläinlääkintäsanasto sujuisi vaivatta. Yritin siis väkisin saksaksi, ja sain kuin sainkin oikeanlaista palvelua ja napakoita ohjeita nopeasti. Ranskassa, Les Andelys’n pikkukaupungissa, juoksin pitkin Seinen rantaa uskollisen canicross-kumppanini kera, kun yhtäkkiä huomasin, että olin onnellisesti eksyksissä. Pysähdyin puistoon pystytetylle kartalle tutkiskelemaan, onnistuisinko paikantamaan itseni ilman kännykkää ja roaming-maksuja. Karttakyltin vieressä istui kaksi n. 30-vuotiasta miestä, joilta pyysin apua:

– Hey. Do you guys speak English?

Vastaukseksi sain: – Un peu. (Ranskaa merkityksellä hiukan)

Vaihdoin itsekin ranskenglannille ja osittaiselle elekielelle ranskankielisten sanojen välillä loistaessa poissaolollaan aivopoimuissani, ja sain apua – pelkällä ranskan kielellä lukuun ottamatta keskustelun päättävää goodbye– lausahdusta, jonka miehet yllättäen tarjosivat englanniksi.

Nämä siis vain pari esimerkkiä tarjotakseni.

Sinä, joka aiot matkustaa Euroopassa muuallakin kuin lentokentillä tai keskusta-alueiden turistintäytteisillä kaduilla, älä kuunaan uhraa kielitaitoasi virheettömän englannin alttarille! Jos kaikki sujuu kitkatta (mitä ei vielä oman kokemukseni mukaan koskaan ole tapahtunut yhden kokonaisen reissun mittaa), englannilla ja elekielellä pärjännee kohtuullisesti, kunhan pysyttelee kaukana periferia-alueista ja visiteeraa vain turisteille tarkoitetuissa museoissa. Välittömästi, kun kohtaa ongelmatilanteen, joka vaatii pikaista toimintaa ja kanssakäymistä niiden paikallisten kanssa, jotka sattuvat olemaan läsnä, on englanti suuressa osassa Eurooppaa täysin riittämätön kieli. Puhumattakaan siitä, miten helposti pääsee ystävällisiin tekemisiin paikallisten kanssa, kun osoittaa huomaavaisuutta ja yrittää taaplata eteenpäin heidän omalla kielellään.

Kotimme on tiellä rapiat kuukauden kuluttua. Vietämme siis Armaani kanssa sekä ilta- että aamuaikaa Duolingon parissa. Minä opiskelen italiaa, ja Kalle petraa jo kohtuullisen hyvää ranskaansa. Kunhan saan italian haltuun, täytyy vielä aloitella espanjan ja portugalin alkeita – kumpaakaan kieltä en osaa paria sanaa enempää.

Englanti on kenties lingua franca, yleismaailmallinen kieli, mutten omiin kokemuksiini nojaten missään olosuhteissa väittäisi, että Euroopassa matkustellessa riittää, kun osaa euroenglantia. Kokonaan oman blogijuttunsa voisi myös kirjoittaa pelkästään siitä, miten kielten opiskelu tukee aivojen kehittymistä… Ja aivot ovat siitä merkillinen kapistus, ettei niiden kapasiteetti kovin helposti lopu kesken: täydellinen englanti ei millään tavalla sulje muiden kielien osaamista pois.