Firenze, jossa lomapäivien määrä on huvennut yhdellä sormella laskettavaksi

Kalle kävi hakemassa oman paperitunnuksensa italialaiseen systeemiin. Koko jonotus kesti yhteensä kaksi minuuttia, kun mukana oli oikeat asiakirjat. Matkalla kotiin hän kävi apteekissa – siinä samassa, jossa minä piipahdin viime viikolla. Sama mies hääri tiskin takana. Kalle kertoi, että vaimo oli lähettänyt hänet hakemaan sitruunahappoa mehua varten – kun viime viikolla etsiskely jäi apteekissa tuloksettomana kesken.

– Aivan! Minä muistan, sanoi mies ja laittoi yläkerran varastoon pyynnön etsiä kyseistä tarviketta. Nyt varastoasiantuntija oli paikalla, ja sitruunahappoa löytyi.

Kaksi ruokalusikallista sitä tarvittiin. Mies nakkasi Kallelle pussin, jossa happorakeita oli puolisen desilitraa.

– Paljonko? kysyi Kalle.

– En minä tuollaisesta mitään pyydä. Se on niin halpaa ja otit niin vähän. Tule takaisin jos mehuntekijät tarvitsevat lisää!

Ja jollei viimeviikkoisella ystävällisyydellä niin viimeistään tällä anteliaisuudella tämä apteekki Via Ventisette Aprilella Firenzessä sai uuden, uskollisen asiakasperheen.

Firenze, jossa (onneksi) on paljon muitakin sellaisia, jotka osaavat italiaa liian huonosti

– Name, name, sex, indirezzo, data di nascita, provincia di nascita… Miehen kynä naputtaa lomaketta konekivääritulen tahtiin – siihen samaan, jossa hänen suunsa opastaa minua mihin kohtaan mitäkin tulee kirjoittaa. Minä nyökkäilen vimmatusti, kunnes kuulen:

– You write, you come back. Afternoon.

Varmuudeksi hän kirjoittaa vielä kellonajan lomakkeen toiselle puolelle. Ähkäisen sisäisesti ja kiirehdin kertomaan, että olen supernopea kirjoittaja ja valmis kahden minuutin päästä. Jotta Pretty Please, voisinko hoitaa asian heti.

– No. Afternoon.

Kynä napahtaa voimalla paperiin viimeisen sanan kohdalla. Fine…

Tarvitsen passista kopion. Sen saan lehtimyyjäkojusta seuraavassa kadunkulmassa. Astun nenänpää punaisena kahvilaan, tilaan cappuccinon ja mozzarella, pomodoro, insaladi -voileivän (maksan taas vahingossa väärään aikaan: Italiassa maksetaan kassalle lähteissä – miten henkilökunta mitenkään voi muistaa, mitä kukin osti, menee täysin yli ymmärrykseni). Ja cappuccino nenäni alla täytän lomaketta. Name, name, sex, indirezzo, data di nascita, provincia di nascita… Ja niin olen valmis. Vajaat kaksi tuntia ennen No.Afternoon -aikaa. Huokaus.

En enää tarvitse karttaa Firenzen keskustassa – seikka, joka ilahduttaa minua suuresti. Haahuilen apteekkiin ostamaan Taralle matolääkkeitä ja Natiaiselle sitruunahappoa limonaadin valmistusta varten. Farmaseutti puhuu niin loistavaa englantia, että pasmani menevät hetkeksi aivan sekaisin – virtapiirit pitää kytkeä uudelleen ristiin, kun olin juuri miettinyt, miten esitän asiani italienglannilla. Hän on asunut Atlantin tuolla puolen. Ja ennen kuin huomaankaan, minusta on tullut se baarin vakioasiakas, joka tilittää baarimikolle traagisia elämänkohtaloitaan. Minä kerron byrokratiakiemuroista ja come again -käskyistä. Mies murahtelee myötätuntoisena, ja kun saan suuni tukittua ja mietin juuri, pitäisikö vajota nolostumisesta maanrakoon, mies sanoo:

– Italia on maailmankuulu byrokratiastaan. Helpottaa, jos tuntee jonkun täältä, joka voi auttaa. Minä voin tulkata, jos tulee jotain ongelmia. Tulet vain tänne niiden papereiden kanssa tai jos joskus tulee jotain lääkärisäätöjä, minä tottakai autan.

Ei voi olla totta. Hymyilen onnellisena ja kiitän. Eikä minulla ole aikomustakaan piinata häntä enää ikinä enempää, mutta ajatus on tärkein, ja hän selvästi tarkoittaa, mitä sanoo. – Tervetuloa Firenzeen! hän hymyilee, kun olen lähdössä.

Vartin päästä kenkäni ovat kastuneet sateessa litimäriksi. Ehkä on viimein aika ostaa uudet sniikkerit reikäisten kaltaistensa tilalle. Sitä en osaa tehdä italiaksi, joten alkufraasien jälkeen vaihdan englantiin. Kymmenen minuutin kuluttua minulla on jalassa uudet katulenkkarit ja niissä selälle ja jalan kaarelle terveelliset pohjalliset. Lisäksi tiedän, että myyjä on kotoisin Väli-Amerikasta ja puhuu viittä kieltä (puhumme kahta samaa, kumpaakin hetken ristiin ihan itseämme viihdyttääksemme). Kysyn, tietääkö hän kirjakauppaa, koska tarvitsen kunnon sanakirjan. Ja toki hän tietää, parhaat sanakirjatkin!

– Tervetuloa Firenzeen! hän huikkaa perääni, kun olen ovella. Niin, tervetuloa Firenzeen.

Kirjakaupassa kysyn, miten sanotaan sanakirjan hinta – täytyy opiskella, ja sotken edelleen numerot ranskan ja espanjan kanssa. Nove trenta.

Toistan: – Nove trenta, ja ojennan kympin. Italiassa käytetään käteistä paljon enemmän kuin korttia. Olen ammattilainen. Jeah!

Myyjä sanoo: – Grazie, ja ottaa setelini. Minä kaivan lompakostani kenkäkaupan kuitin, joka oli joutunut väärään lokeroon. Sitten huomaan, että myyjä on pysähtynyt käsi ojossa, kymppini kädessään ja katsoo minua moittivasti silmälasiensa yli. Kun katson häneen kysyvästi, hän sanoo hitaammin: – Grazie, ja pyöräyttää kymppiä kädessään katsoen minua odottavasti.

Aa! Virnistän anteeksipyytävästi ja kiirehdin sanomaan: – Prego!

Myyjä hymyilee ja tuuppaa kymppini kassakoneen syvyyksiin. Sitten hän ojentaa vaihtorahat, ja tipauttaa ne kämmenelleni vasta, kun toistan kuuliaisesti: settanta.

Sitten hän katsoo minuun partaansa sivellen ja odottaa. – Grazie, arrivederci! sanon tyytyväisenä. Hah, meikä osaa! Ja kai se itsetyytyväinen ajatus näkyy kasvoillani, sillä hän purskahtaa nauruun ja sanoo: – Thanks! Welcome to Florence!

Welcome to Florence.

Kun on viimein No. Afternoon, seison toimiston ovella kuudenkymmenen muun ihmisen kanssa. Jonotan puolituntisen saadakseni jonotuslipukkeen, jonka jälkeen jonotan uuden puolituntisen päästäkseni virkailijalle. Numerojärjestelmä on kovin monimutkainen. Nuori nainen kysyy minulta italiaksi, miten se oikein menee. En minä vain tiedä. Mutta hän osaa englantia, ja kohta meitä on kolme naista päät yhdessä ihmettelemässä, missä meidän pitäisi olla. Kun saan asioinnin hoidettua italienglannilla, toinen naisista on lähdössä samaan aikaan kanssani ulos sateeseen. Ja matkalla kohti San Marcon aukiota me juttelemme hänen tutkimuksestaan ja minun uudesta työstäni. Hän ei ole samassa yliopistossa kuin minä. Siellä on upea arkisto, hän tietää. Niin onkin.

Ja kun eroamme seuraavassa kadunkulmassa, sanomme yhtäaikaa: – Welcome to Florence!
Ja nauramme. Me olemme keskellä Firenzeä ja byrokratiaruljanssia molemmat.

Sade muuttuu taivaalta leijaileviksi lumihiutaleiksi, ja sateenvarjot väistelevät minua matkallani San Marcolle. Tästä tulee minun kotikaupunkini. Ja tervetulleelta olo todellakin tuntuu. Siitäkin huolimatta, että bussissa kohti leirintäaluetta teen kardinaalivirheen:

Viereeni, aivan liian lähelle, reisi reiteeni kiinni, istahtaa mies, joka kumartuu eteeni ja hakee katseeni. Sitten hän puhuu, nenä kymmenen sentin päässä korvastani. Mistä olen kotoisin. Olenko naimisissa. Mihin olen menossa. Ja yritän olla provosoimatta, yritän olla viileä ja kohtelias. Älä ärsytä, liu’u kauemmas, vastaa lyhyesti ja katso poispäin. Minä osaan tämän. Ja silti, silti vahingossa huuliltani lipsahtaa, millä pysäkillä jään pois. Harkitsen sekunnin sadasosan jäämistä aikaisemmin, mutta ei se mitään auttaisi. Niinpä soitan Kallelle ja pyydän häntä juoksemaan pysäkille. Äkkiä.

Ja kun jään pois ilman, että fyysistä koskemattomuuttani pahemmin on rikottu, vaikka mies jää samalla pysäkillä, armaani seisoo räntäsateessa huppu päässään ja koira rinnallaan. Ja me kävelemme käsi kädessä kotiin halki sateen.

—

Sardiinipurkin tarina jää näin vähitellen tauolle, ja blogin aihe muuttunee joksikin sellaiseksi kuin suomalainen Firenzessä. Kunhan keksin jotain iskevämpää.

Firenze, jossa nenänpää punoittaa järkyttyneenä etelän lämpöisten kevätpäivien jälkeen

Viikonloppuna patikoimme Lago d’Avernon kraaterijärvellä Pozzuolissa, Napolin kupeessa.

Kulkiessamme viinitarhan läpi olivat kehäkukat jo täydessä kukassa, ja ilmassa tuoksui toukokuu.

Jätehuollossa on jonkin verran petrattavaa, mitä tulee Italiaan ylipäänsä, mutta ongelma tuntuu pahenevan, mitä etelämmäs kulkee. Koiran “ei ota” -käsky tuli jatkuvasti tarpeeseen, kun kananluita ja muuta epämääräisen epäterveellistä ruoanjämää olivat tienposket väärällään.

Kraaterijärven nimi Averno on kreikkaa ja tarkoittaa: “ei lintuja.” Me näimme kuitenkin turkinkyyhkyjä, lokkeja ja monikymmenpäisen nokikanaparven.

Apollon temppelin luona oli tulva, jonka yli me aikuiset kahlasimme – Kalle kengät jalassa lapsia kantaen. Järven toisella puolen sijaitsi Cumaen Sibyllan – Vergiliuksenkin kuuluisaksi tekemän oraakkelin – luola. Se oli valitettavasti suljettu metalliportilla, joten jäivät meiltä nyt profetiat kuulematta.

– Ummm… Isä..? Onko toi savuava vuori Vesuvius?!

Illalla kelluimme kuuman lähteen vedellä lämmitetyssä altaassa, kun tummaan pukuun ja kravattiin sonnustautunut mies toi meille korillisen vastapoimittuja appelsiineja: – Arance fresche! Prego.

– Parhaita appelsiineja ikinä! sanoivat lapset ja mussuttivat hedelmiä altaan reunalla iho alle kymmenen asteen lämpötilassa höyryten.

Ja sitten alkoi sataa. Pisarat tanssivat iholla ja nostivat altaasta sumua. Ja minä olisin voinut kellua ikuisesti sateen tuikutus kaikkialla ympärilläni.

Solfataran kalderassa, Napolin kupeessa, keskellä kaikenlävistävää rikinhajua

“Rikki haisee niin pahalle, että äiti melkein oksensi,” kirjoitti Natiainen koulutyöhönsä. Se on totta. Kirjaimellisesti.

Ennen Solfataran (sulpha terra = rikkimaa) kahta suurta luolaa kutsuttiin Helvetiksi ja Kiirastuleksi. En ihmettele. Haju kuuluu siihen, täydentää kuvaa ja tekee kokemuksesta hieman entistäkin epätodellisempaa.

Solfataran ikivanhan tulivuoren kalderassa on nykyään luontopolku. Sen varrella kuplii 140-asteinen muta, jossa elää niihin olosuhteisiin erikoistuneita bakteereita. Lapset kokeilivat kengällä kaatosateessa kertynyttä vesilätäkköä. Se tuntui lämpimältä.

Kalderasta ajelimme kuuman lähteen vettä hyödyntävään kylpylään. Äsken saapuessamme altaat höyrysivät sateessa. Napolissa kun ollaan, piti tietysti myös hakea lounaaksi autenttista pizzaa. (Neljä pizzaa maksoi yhteensä 13 €, mikä tuntuu käsittämättömältä…) Ensin pizzaa, sitten uimaan. Melkein kuin kesä.

Napoli, jossa ukkonen tärisyttää tannerta, ja salamat tanssivat vanhan kraaterin seinämillä

Hidastan kävelyksi, kun aukean keskellä seisova suuri, musta kulkukoira alkaa haukkua meille. Niitä on Pompeijin rauniokapungissa kokonainen lauma, ja vaikka ne ihmisiä kohtelevat välinpitämättömästi, en koe tarvetta olla tyhmänrohkea – ohjaan Taran autojen väleistä puikkelehtien takaisin isomman kadun laitaan. Hetken harkitsen kiertämistä räksyn ohi takaisin pikkutielle, sillä siellä tunnen oloni turvallisemmaksi. Pienemmillä kaduilla saa nimittäin juosta rauhassa. Jos joku jääkin katselemaan puuskuttavaa etenemistäni, hän tekee sen lähes poikkeuksetta hiljaa ja minua häiritsemättä.

Kun vislaus ja huuto kuuluu kahdennentoista kerran kilometrin sisään, ärtymys ja totaalinen kyllästyminen hyrskähtää kurkussani ja käteni heilahtaa aggressiivisesti kansainväliseen käsimerkkiin, mutta saan onneksi sormen hillittyä ajoissa, ennen kuin sorrun töykeyteen, jota en ikinä antaisi itselleni anteeksi. Niin ele näyttää tervehdykseltä, ja italiankielinen huutolitania sen kun yltyy. Katson sivuun ja juoksen hiukan kovempaa.

Firenzessä luin vanhasta matkaoppaasta tavasta, jolla Sisiliassa yksin matkaavaa naista kohdellaan. Se kuulosti naurettavalta. Ärsytti. Ajoittaista tööttäilyä ja vislailua olen kohdannut juostessani – en koskaan silloin, kun mukana on kuka hyvänsä muusta perheestä, jolloin saamme kulkea täydellisessä rauhassa muilta paitsi selfie-keppien myyjiltä – mutta mitään tämänkaltaista en koskaan. Missään. Autoista töötätään, vislataan, huudetaan jotain, mistä en onnekseni saa selvää. Se ärsyttää siksi, että se on yksinkertaisesti pelottavaa: kiinnitän niin paljon huomiota yksin liikkuessani, että illuusio yksityisyydestä, joka on minulle treenihetkenäni olennaista, on täysin hukassa. Jatkuva huomio ja huutelu saa minut tuntemaan oloni passiiviseksi uhriksi, ja sellaiseksi en missään nimessä suostu. Siksi nostan pääni ja trenaan kovempaa. Antaa karjua, saamari. Karavaani kulkee, vaikka koirat miten räksyttäisi.

Tara on onneksi ammattilainen vieraiden huomion välttelyssä. Kun kahvilan eteen jutustelemaan jäänyt miesporukka yrittää saada sitä pysähtymään kumartumalla ja kutsumalla sitä luokseen, Tara kääntää päänsä kyllästyneen näköisenä eri suuntaan ja ohittaa heidät askelrytmiään muuttamatta. Ja minä selviän tilanteesta kohauttamalla hartioitani ja hymyilemällä – itsekään juoksutahtiani hidastamatta.

Sitten, kun oikeasti joskus osaan italiaa, kysyn ensimmäiseksi koviten vislaavalta, mistä hitosta huutelu johtuu. Kun treenaan koiran kanssa (edelleen samoissa juoksuvaatteissa, joissa matka treeniaukiolle oli ajoittaista konserttia), kukaan ei sano mitään. Paitsi edellisiltana Pompein keskustassa, jossa eräs treenejämme seuraamaan jäänyt mies kysyi jotain minulle liian nopealla italialla (ymmärsin vain sanan “Signora”, mikä sai minut hymyilemään kiitollisena tervetulleesta kohteliaisuudesta), ja kun pyysin samaa englanniksi, hän nosti kännykkäänsä ja sanoi: “Video?” Kun nyökkäsin lupani ja sanoin, että tämä on vain treeniä – mitään kovin kummallista ei siis olisi luvassa – hän sanoi: “Non capisco.” Niin jätin keskustelun siihen hymyilemällä ja palaamalla Taran seuraan. Saimme taas kymmeniä katselijoita, joista kukaan ei a) töötännyt, b) vislannut tai c) huutanut. Siis vedän johtopäätöksen, että joskus on kulttuurisesti hyväksyttävää pitää älämölöä ja joskus taas ei. Lisäksi luulisi kurkun tulevan kipeäksi, jos koko ajan joutuu huutamaan, joten oletan, että sekään ei pidä paikkaansa. Kuitenkaan se ei voi johtua myöskään allekirjoittaneen järisyttävästä charmista – olosuhteet huomioon ottaen on epätodennäköistä, että ohikiitävästä autosta edes ehdittäisiin nähdä minua kunnolla ja välillä luulen, että voisin melkein olla huutelijan äiti (jos olisin ollut varhaisteiniäiti). Todennäköisesti kyse ei ole minusta itsestäni lainkaan. Siis mistä hitosta sitten on kysymys?

Tänään juoksin saman tutun lenkin Pompein keskustaan. Laskin ehkä viiden kilometrin matkalla yhteensä neljä yksin liikkuvaa naista. Miehiä tuli vastaan satoja ja pariskuntia tai mies/nainen -komboja ehkä joitakin kymmeniä. Ensimmäinen teoriani (joskin saatan olla aivan väärässä, mutta jostain täytyy aloittaa) on, että yksin liikkuminen ilman sen kummallisempaa tehtävää (kuten koirankoulutusta tai muuta “työtä”) herättää maskuliinisessa kulttuurissa ulvontahaluja. Ja juuri siitä syystä juoksen yksin, kovempaa ja pää pystyssä. Sitten, kun seuraava lakana repeytyy, maalaan siihen feministinyrkin, sidon sen hartioilleni ja juoksen lenkkini kuin oikea supersankari.

****

Edit: Kirjoitettuani tämän jutun, harkitsin pitkään sen heittämistä bittien hautuumsalle julkaisun sijaan. Sama ajatus on pyörinyt päässäni joka kerta, kun tätä objektifioinnin tunnetta ja kulttuurishokkia olen blogissa analysoinut. Aihe tuntuu itserakkaalta ja oman itsen korostamiselta. Kuin koko vislailuprosessissa olisi jotenkin kyse minusta. Ja juuri siksi päädyn aina julkaisuun: toisten käytös tai kulttuurisidonnaiset tavat eivät kerro mitään minusta eivätkä edes liity minuun kovin suoraviivaisesti. Sitten, kun alan kehuskella treenituloksillani, voitte alkaa heitellä minua mädillä tomaateilla.

Pompei, jossa nukahdan joka ilta ulkoa kantautuvan savun tuoksuun

– Mitäköhän ne sanoo sitten kahdentuhannen vuoden päästä kaikesta tästä, mitä meillä nyt on! Varmaan ne ihmettelee, kun ne kävelee niitten sortuneitten talojen keskellä, että voiksä kuvitella, että ne on joskus asunu täällä?! Natiainen kurkistaa jokaiseen taloon ja pomppii pitkin vanhan Pompeijin kujia.

– Varo, sä kävelet niiden viemärijätteessä! huikkaa Nuppu ja loikkii kadulle pystytettyjä kiviä pitkin.

– Yäääk! Natiainen unohtaa pohdintansa ja loikkaa äkkiä kivelle pois kuvitteellisesta moskasta, joka vajaat 2000 vuotta sitten peitti Pompeijin katukivetystä.

Kun minä kävin koulua (monen monen monen monta vuotta sitten), Pompeijin kerrottiin tuhoutuneen tulivuorenpurkauksessa ja ihmisten kuolleen tuhkapilven mukanaan tuomiin myrkkykaasuihin. Tai jotakin siihen suuntaan joka tapauksessa (suonet anteeksi, jos muistan väärin – mittavat ovat jo vuoteni). Viisi vuotta sitten esitti toinen tutkimus erilaisen näkemyksen: Pompeijin ihmiset kuolivat hetkessä 250-asteisen lämpöaallon pyyhkäistyä kaupungin yli. Ja tuhkaan hautautuneena lepäsi kaikki täsmälleen siihen hetkeen jähmettyneinä yli 1500 vuotta, ennen kuin kanaalin rakentajat epähuomiossa törmäsivät sen rakennelmiin. Vaikka Pompeiji sai Tosi Rakkauden Suudelmansa 1700-luvulla, kun tutkijat ryhtyivät systemaattisesti kaivamaan sitä esiin, niiden lämpöön tai kaasuihin kuolleiden ihmisten kohtaloa se ei enää kääntänyt.

Mies on kääriytynyt sikiöasentoon, käsi kasvoillaan kuin suojana sitä valtavaa luonnonvoimaa vastaan, joka silmänräpäyksessä oli tuhoava hänen elämänsä ja olemassaolonsa. Vaikka tiedän, että hän on todellisuudessa vain kipsimalli, se ei tee historiaa yhtään kevyemmäksi: mallit tehtiin valamalla kipsiä tuhkaan jääneisiin koloihin, joista ihmisruumiit olivat kauan sitten kaikonneet muuttuakseen osaksi maata.

Colosseumilla luimme hurjista otteluista, seisoimme Pantheonilla katsoen ylös katon aukosta (joka Natiaisen mielestä on olemassa siitä yksinkertaisesta syystä, että jumalat pääsivät siitä kätevästi sisään omaan temppeliinsä). Ihastelimme muitakin Marcus Agrippan organisointitaidon näytteitä kävellessämme valtavan akveduktin ali. Seisoimme Stonehengellä, Alhambrassa, Dunnottar Castlen raunioilla, Altamiran luolassa, Jeronimon luostarissa, Whitbyn luostarinraunioilla, Ponte Vecchiolla ja Sikstuksen kappelissa. Mutta missään, ei missään ole historia tuntunut yhtä voimakkaasti luissa ja ytimissä kuin tuon yhden kipsipatsaan äärellä.

– Tää on hienoin Antiikin juttu, mitä ollaan nähty, julisti Natiainen vetäessään huppua paremmin päähänsä, ja tasainen vesinoro juoksi sen kärjestä hänen nenälleen.

Ja vaikka moni paikka Pompeijissa näin talven hiljaisina kuukausina oli restauroitavana ja katseittemme ulottumattomissa, vaikka koko visiitin ajan satoi jollei nyt kaatamalla niin kuitenkin reippaasti ja vaikka kenkäni olivat sisältä litimärät lätsytellessämme menemään pitkin suuren rauniokaupungin kujia, se kommentti osui naulan kantaan.

En varmaan osannut etsiä kaikkia niitä kansanomaisen latinan muotoja, joita Pompeijin kaiverruksista ja maalauksista on kielitiede aarteikseen saanut. Enkä saanut katseltua kaikkia niitä Antiikin kama sutran muotoja, jotka kylpylän seinälle oli maalattuina, koska mukanani oli kaksi lasta, jotka luulivat, että ihmettelin seinää kiertäviä roomalaisia numeroita – ja koska niissä heistä ei ollut mitään ihmeellistä, hyppelivät he jo ulos katsomatta maalauksia sen tarkemmin. Enkä ymmärtänyt läheskään kaikkea siitä, mitä Pompeijissa näin, koska minulla ei ole riittävästi taustatietoa Antiikin jumaluskosta ja arkitoiminnoista – historian muista kiemuroista ja seismologiasta puhumattakaan.

Silti, yhtään sikiöasennossa maannutta kipsihahmoa lähemmäs ei historia koskaan ole minua päässyt. Yhtään käsitettävämmiksi eivät ole tulleet ymmärryksen tavoittamattomissa olevat valtavat käsitteet kuten 1935 vuotta sitten. Katsoessani kipsihahmon kurtistuneisiin kasvoihin tuntui siltä, että nukkuneena 1935 vuotta tuhkan alla (pah, Ruususen nihkeät 100 vuotta ei ollut mitään tähän verrattuna) oli todellisia ihmiskohtaloita tarinoiden sijaan. Tuntui siltä, että vesisade avasi aikakoneen ikkunan, ja tänään me olimme osa sitä joukkoa, joka pääsi kurkistamaan siihen hetkeen, jonka jälkeen kaikki katosi.

Rooma, jossa lämpöinen Välimeren tuuli kuivattaa ulkona riippuvia pyykkejämme, ja punarinta istuu oksallaan pää kallellaan minua katsellen

– Kiitos, näkemiin, moi, Suomi… Pirkko! huudahtaa gelaterian Valentino ja osoittaa viimeisen sanan kohdalla minua.

Purskahdamme kaikki nauruun, ja hän selittää murtavalla englannilla: – 70-luvulla kaikkien suomalaisnaisten nimi oli Pirkko. Minä sanoin: “Minun nimeni on Valentino” ja he vastasivat: “Pirkko. Pirkko. Pirkko. Aina Pirkko!”

Valentino tunnisti suomen kummallisen kielen ilman apua – kenties asiassa auttoi mukana kulkenut vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen mieheni ja kaksi vaaleatukkaista, sinisilmäistä lasta. Minä itse olen väritykseltäni paljon yleiseurooppalaisempi. Joka tapauksessa oli hämmentävää, kun hän paikansi kotimaamme muutaman lauseen jälkeen, joten kysyin:

– Vau! Tunnistit tuosta vain kielen?

– Minä kuulen tässä paljon kieliä. Kuulen niitä kaikkia.

Gelateria sijaitsee aivan nyt korjauksessa ja paketoituna olevan Fontana di Trevin kulmilla, ja kun puikkelehdimme pitkin Rooman ikivanhoja kujia gelatoamme kuokkien, melkein jokainen vastaantuleva on selvästi turisti. Meillä Rooma-visiitin osuminen tammikuulle oli silkkaa yhteensattumien summaa: etukäteen sovittu joulu Firenzessä ja hautajaismatka Suomeen, joka järjestyi parhaiten Rooman lentokentältä käsin. Jutellessani täydellisistä vierailuolosuhteista tässä päivänä muutamana Koti-Suomeen sain kuulla, että Roomaan olikin suositeltu tutustuttavan nimenomaan tammikuussa, kun helteet eivät paina, ja kävijöitä on vähän.

Kävijöitä tosiaan on vähän. Colosseumille pääsi sisään vain muutaman minuutin jonotuksella ilman etukäteislippujakin, ja kun tiistaina kävimme lasten kanssa Basilica di San Pietrossa, jouduimme jonottamaan turvatarkastukseen korkeintaan parikymmentä minuuttia, jos sitäkään. Vaikka kaikkialle nyt pääsee tavanomaista vaivattomammin, ovat pitkän Rooman-pysähdyksemme kohokohdat museoiden ulkopuolella: ne löytyvät mutkaisilta sivukujilta, jossa pikkuisen ravintolan työntekijät puhuvat minulle englantia ja lapsille italiaa ja jossa nuori mies, melkein poika vasta, nostelee pikkuruisen kahvilan pöytiä kadulle iltapäivän asiakkaita varten. Kohokohdat ovat lähes aina, kaupungista riippumatta, siellä, missä jalat ovat jo tuntikausien eksymisestä ja taas löytämisestä väsyneet, laukusta on syöty viimeiset klementiinit ja Nuppu jakoi taas kaikki myslipatukkamme kerjäläisille. Siellä, missä ilma kantaa sen kaupungin ominaistuoksua, kaukana siitä kiillotetusta fasadista, mikä turisteille tarjotaan. Varma merkki siitä, että on oikeassa paikassa, on kahvilan menu, jossa kaikki on italiaksi ja jossa kuppi cappuccinoa maksaa kaksi euroa sen viiden euron sijaan, joka turistialueella siitä pyydettiin.

Kun rymistelemme metrossa kohti kotia, kyytiin pelmahtaa kasa kiivaasti kiinaa puhuvia matkustajia.
– Turistit on ärsyttäviä, kun niillä on aina kiire ja ne tunkee, eikä osaa jäädä odottamaan omaa vuoroa tai edes sanoa ‘scusi’ ennen kuin tönäisee kyynärpään suoraan toisen silmään, mutisee väsynyt lapsi ja tunkeutuu seisomaan käsivarsieni suojaan sivuun kartoista ja kameroista ja heiluvista kyynärpäistä.

Jossain vaiheessa tätä pitkää matkaa meistä on tullut jotakin, mikä ei tunnu aivan turistilta. Vaikka kävijöitä olemmekin. Ehkä turisti on sellainen, joka vierailee jossakin viikon ja palaa sitten kotiin omiin töihinsä? En tiedä, mikä sellaisen nimi on, jonka koti on matka.

Ekoilu tien päällä

Ekologisen elämäntavan ylläpitäminen automatkalla lienee jonkinasteinen mahdottomuus. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että olemme usein arkiviikon paikallaan, eikä minkäänlaista työmatka-autoilua tehdä. Kävellen, fillarilla ja julkisilla pääsee. Aina raahautuessamme kaatosateessa autolle, jossa märkien vaatteiden kuivattelu tuo omat haasteensa, tunnen itseni ekosankariksi. Aina siihen asti, kunnes viereiselle tontille fillaroi nelihenkinen perhe, jonka toinen lapsi näyttää alle puolivuotiaalta ja se toinenkin korkeintaan parivuotiaalta, ja he alkavat hymyillen pystyttää telttaa. Se siitä ekosankaruudesta…

Jos nyt kuitenkin sysätään ihan mielenrauhani tähden sivuun se tosiseikka, että kotimme kulkee dieselillä (ei kuitenkaan lentokonebensalla, mikä sentään on jotain, eikö vain?!), jonkin verran vihreää elämäntapaa voi sentään matkallakin harrastaa. Kierrättäminen onnistuu melko lailla samaan tapaan kuin Koto-Suomessa, joskaan biojätteitä ei kovin monella leirintäalueella erotella muiden jätteiden joukosta. Eri maissa on erilaiset tavat kierrätykselle, mutta Ranskassa ja siitä etelään on toistaiseksi aina kerätty eriväriset lasit eri säiliöihin ja muovipullot omaansa. Espanjassa näyttivät muovit ja metallit menevän usein samaan säiliöön, kun taas täällä Italiassa ne kerätään erikseen. Joka tapauksessa meillä on kolme roskista, joista yksi on kolmikerroksinen: sekajätteelle, muovipulloille ja pahville on omat pussinsa, ja pahvien alakerrassa asustavat lasit ja metallit, ja niiden alakerrassa on vielä käytetyille pattereille oma kellarinsa.

Jätteiden uusiokäyttöä: tyhjentynyt shampoopullo muuntui Kallen käsissä kaameaksi Kynämonsteriksi. Varo sormiasi, kun laitat kyniä talteen!

Luomuruokaa tuntuu eri maissa löytyvän hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Kun orgaaninen maito löytyy mm. Tanskassa sieltä, missä suomalaisten kauppojen tavismaito sijaitsee, etelämpänä tuoremaitoa ei luomuna helposti saa. Orgaanista UHT-maitoa sen sijaan on kyllä löytynyt enemmän tai vähemmän joka maassa, jossa Sardiinipurkki on piipahtanut. Nykyään 75 % perheestämme onneksi jo juo sitä mukisematta.

Vihannesten osalta tilanne on koko matkan ajan ollut pääsääntöisesti hyvä: ekologisia vaihtoehtoja löytyy suuremmista kaupoista, ja usein biotuotteet on lajiteltu omaan hyllyynsä penkomisen minimoimiseksi. Lähituotteet myydään usein erikseen, jopa kokonaan erillisissä kaupoissa, ja ne ovat selvästi paikallinen ylpeydenaihe, jolla houkutellaan turisteja. Joskus maanviljelijät myyvät tuotteitaan (munia, vihanneksia ja hedelmiä) suoraan portillaan tai tienpientareella, ja joskus he tulevat kauppaamaan hedelmiä asiakkaiden luo matkaparkkiin. Valikoima luomutuotteiden osalta ei aina ole kovin laaja, mutta jotakuinkin samassa mittakaavassa liikutaan kuin Suomessakin. Vain lihaa on ollut lähes mahdotonta löytää orgaanisena.

Jos autoilua nyt reissatessa kenties on enemmän kuin tavallisesti, kompensoituu ekologisen selkäreppumme lisäpainosta onneksi edes osa sillä, että vettä käytetään hyvin säästeliäästi. Pyykkiä pestään selvästi harvemmin kuin Suomessa, ja suihkut ovat lyhyitä. Ja on nyt sekin todeksi osoitettu: jos vesi sattuu olemaan kylmää, peseytyminen hiustenpesuineen kaikkineen onnistuu hyvin alle puolessa minuutissa! Joillakin leirintäalueilla ekohenkisyys on otettu huomioon erikseen, ja vessat huuhdotaan jopa sadevedellä. Kaiken kaikkiaan vettä säästyy todennäköisesti merkittävästi enemmän kuin kotiarjessa – huolimatta siitä, että tiskit pestään Sardiinipurkissa käsin.

Veden lisäksi myös sähköä kulunee vähemmän, kun sitä syöviä laitteita on mukana rajallisesti – puhumattakaan siitä, ettei täällä tule saunaa lämmiteltyä. Joskin joudun näin talvella pyöräyttämään pyykit kuivurin kautta, mitä paikallaan pysyvässä kodissa en koskaan tee. Lisäksi Sardiinipurkin lämmitys toimii sähköllä, kun yöt ovat leutoja, eikä kaasulla toimivaa lämmityslaitteistoa ole tarvinnut hurruttaa kuin muutamana hassuna yönä.

Ekoiluhenkeen liittyy myös mahdollisimman rajallinen kuluttaminen, eikä meillä koskaan olekaan sen kummemmin shoppailua harrastettu. Päin vastoin, Sardiinipurkissa asustaa kolme shoppailukammoista ja yksi innokas kaupoissa luuhaaja. (Koska tämä jälkimmäinen tapaus on alaikäinen, hänen kulutustottumuksensa on toistaiseksi saatu hyvin hallintaan.) Sinänsä ekologisuutta hyvin tukeva yleinen shoppailukammo tosin kanavoituu ikävällä tavalla matkamuistoihin. Niitä nimittäin ei osteta – eikä ole ostettu yhdeltäkään reissultamme halki kymmenen vuoden. Portugalissa aloin miettiä ratkaisua fyysisten matkamuistojen puutteeseen. On varsin mukavaa, kun arkiset käyttöesineet muistuttavat seikkailuista, ja jos olemme joskus joutuneet ostamaan täydennystä vaatevarastoihin, ovat lapset muistaneet paljon myöhemmin, miten tää ostettiin Saksassa sieltä, missä se nainen tuli juttelemaan sen lapsenlapsista ja mittasi niille tulevia vaatteita mun päälle. Siis mitä mukavaa mutta järkevää voisi ostaa matkamuistoksi? Mitään se ei saa painaa, ja jotenkin sen pitäisi tulla oikeasti käyttöön. Portossa sain idean: Kahvipussit – joskin aivan turhan usein epäorgaanista varianttia – ovat monesti hauskoja, ja niille on helppo keksiä uusiokäyttöä, koska materiaali on niin jämäkkää. Minä ajattelin ommella niistä vaikkapa lasinalusia, kunhan pääseen taas ompelukoneen ääreen.

Matkailijan ekoiluidiksiä – kahvipusseilla tai ilman – otetaan mieluusti vastaan kommenttiosiossa!

Lopuksi vielä pakollinen retostelukuva: tikutin nämä Nupun uudet unisukat Maman jämälangoista huristellessamme mitä epäekologisimmin kotiin halki ilman.

Rooma, jossa junassa soljuva italia tuntuu kodilta

Home, sweet home!

Astuimme aamuviideltä pimeän loskan keskeltä sisään lentoaseman ovista – asianmukaisesti lämpimiin kaulahuiveihin kietoutuneina ja pipot silmäripsiä kutitellen. Fiumicinon kentällä putosimme kaninkolosta keskelle toukokuuta: aurinko helotti (italialaiset laittoivat aurinkolasit silmilleen jo koneessa – meille ei ollut edes tullut mieleen ottaa niitä mukaan) ja lämpömittari kipusi varjossakin kuuteentoista asteeseen.

Kun juna-, metro- ja bussimatkan päätteeksi viimein pääsimme kotiin kaikesta matkustamisesta ryytyneinä – tämä siitäkin huolimatta, että Kalle oli meitä juna-asemalla vastassa ja muulitteli suurimman osan matkatavaroista perille – haki Nuppu kirjan, riisui ulkovaatteensa ja istahti lueskelemaan tuoksuvaan auringonpaisteeseen. Tara kanniskeli hetken hylättyjä talvihansikkaita ja kävi sitten Nupun jalkoihin makoilemaan. Tervetuloa kotiin!

Raisio, jossa pulkkamäen riemut vetävät puoleensa kaksi kiljuvaa lasta, ja pihalla ne rastaat, jotka jäivät Italiaan matkanneiden serkkujensa kelkasta, nokkivat viluissaan omenaa

Ne, jotka muinoin kultakautta lauloi,
sen olotilaa onnellista, varmaan
tään paikan Parnassolle uneksivat.

Tääl oli syytön ensi ihmipari;
tääl ain on kevät, heelmät kaikkinaiset,
on nektar myöskin, josta kaikki puhuu.

— Dante, Jumalainen näytelmä – Kiirastuli laulu XXVIII, Eino Leinon suomennos vuodelta 1921

Kauan, kauan sitten, vielä yliopiston käytäviä kirkassilmäisenä kulkiessani, ei tenttikirjojen loppumattomassa listassa komeillut Divina Commedia ilahduttanut minua sitten yhtään. Kun samaan tenttiin tuli luettavaksi parikymmentä muutakin maailmankirjallisuuden klassikkoa, merkitsi n. vuodelta 1300 ponnistava keskiaikaisen runouden mestariteos pitkiä iltoja ja lyhyitä öitä kahlaten läpi loppumattomia, raamatullisia intertekstuaalisia viitteitä. No rest for the wicked. Avatessani tenttikuoren kädet täristen mutisivat huuleni äänetöntä pyyntöä kaikille ymmärtämättömien, sivistymättömien ja liian huonosti tenttiin valmistautuneiden räkänokkaopiskelijoiden jumalille. Sinä päivänä hymyili taivas minulle kaikilla auringoillaan: Dantesta ei ollut ainokaistakaan kysymystä. Ja niin syöksyin kynineni päätäpahkaa analyysiin siitä, miten Cervantes’n Don Quijoten huumori syntyy. Jumalattomasti helpompi tehtävä kuin mikään, mitä Jumalaisesta näytelmästä olisin saanut kasaan…

– Matkustaminen avartaa, sanovat monet ironisesti hymyillen, kun sukellan groteskiin tarinaan sompailuista pytyttömissä ja paperittomissa ranskalaisvessoissa tai kun tyttäreni vierailtuaan seurakuntatalon vessassa palasi muistojuhlaan ja sanoi ihailua äänessän:
– Täällä on tosi hyvät vessat! Siellä on ihan pöytäkin!

Mutta totta se on ilman ironiaa ja vessajuttujakin: matkustaminen todella avartaa. Sillä kun eilen palasimme väliaikaiskotiimme vierailtuamme ystäväni luona, pohdin vastaustani hänen esittämäänsä kysymykseen: Mistä paikasta olet tykännyt eniten? Sama kysymys on esitetty lukemattomia kertoja matkamme aikana, ja ehkä siksi vastaankin siihen jonkinlaisen automatiikan siivittämänä. Alan aina puhua brittien äärimmäisen mukavasta ja avoimesta keskustelukulttuurista ja erilaisista kohtaamisista. Mutta eilen, kun askeleeni kuljettivat minut kohti yökyläpaikkaa pakkaslumi kenkien alla narskuvaa sinfoniaa soitellen, tulin ajatelleeksi, että se on vain puolittainen totuus.

Kaikkiin maihin, kaikkiin vierailuihin kohdistuu ennakko-odotuksia, jotka perustuvat yleensä stereotypioihin ja niihin hatariin kuviin, jotka asuttavat päätäni ennen uutta maata tai uutta matkakohdetta. Ja vasta kun saapuu maahan ja toteaa käsityksensä joko jotakuinkin oikeanlaisiksi tai totaalisen virheellisiksi, tapahtuu avartumista. Useimmiten huomaan, että streotypialle luonteenomainen puutteellisuus leimaa mielikuviani. Italiasta tuli mieleen kaikenlaista liikennekulttuurista ruokaan (tämän ehkä muistat, jos luit taannoisen postaukseni aiheesta). Kertaakaan en kuitenkaan maininnut – eikä se kansallisista stereotypioista edes mieleeni pälkähtänyt – sitä minulle ehdottomasti tärkeintä italialaista ominaispiirrettä: länsimaisen historian ja kulttuurin pyhäkköä, jonka tuo kiveä potkaiseva saapas sulkee sisäänsä.

Firenzessä, Uffizin taidemuseossa, katselimme Botticellin ja Michelangelon mestariteoksia. Tunne, joka vatsanpohjaan leviää, kun edessä avautuu La Primavera tai Parmigianon Madonna dal collo lungo muistuttaa epäuskoa yhtä lailla kuin ihastustakin. Oopperaan emme ehtineet, mutta onneksi Verdi ja Puccini ovat tuttuja muutenkin. Tieteen merkkihenkilöt käytiin kussakin kaupungissa läpi, ja kun astelimme Arnon rantaa kohti Ponte Vecchiota, odotin koska hyvänsä näkeväni Danten kohtaamassa rakastettunsa Beatricen.

Henry Holiday: Dante and Beatrice, Wikimedia commons

Matkailu avartaa. Ja kuljettuani omine jalkoineni pitkin kirjojen sivuilta avautuvia maisemia, olen äärettömän paljon viisaampi kuin ennen kengänpohjieni kosketusta tiedon pyhälle maalle. Jokainen hengenveto on tulennielijän liekki, joka kärventää keuhkoputkeni ja saa minut ymmärtämään, miten maailma on suuri sirkus, jota minä olen kurkistanut telttaan kairaamastani reiästä. Ja niin, pudistettuani eilen lumet ranskalaisista, aivan liian kylmistä kengistäni, kaivauduin sen vaatekaapin pohjalle, missä äiti säilyttää kirja-aarteitani matkamme ajan. Sieltä nostin esiin Jumalaisen näytelmän kolme kiiltävää osaa. Ja kun Dante astuu Infernoon oppaansa Vergiliuksen jalanjäljissä, minä hymyilen. Sillä kuten minä, myös Dante on 35-vuotias hetkessä, josta polveileva runopolku alkaa, ja elomme vaelluksen keskitiessä [me harhaelimme] synkkää metsämaata polulta oikealta poikenne[i]na. Ja yhdessä tartumme Vergiliuksen käteen: johdattakoon hän ja Sardiinipurkki meidät kaksi kadotettua niin kaiken jumalaisen kuin kaiken maallisenkin tiedon äärelle!

Ja sivumennen sanoen, toisin kuin meillä elomme keskitiellä tarpovilla muinoin tenttituskailuissamme, on nykyään helposti saatavilla erinomaisia oppaita Danten viitteiden ymmärtämiseen. Jos nyt innostuit kulkemaan Infernon, Kiirastulen ja Paratiisin polkuja kanssani, voit avata rinnalle esimerkiksi Columbia Universityn (NY) erinomaisen The Digital Dante -projektin, joka kulkee kanssani laulu laululta ja laajentaa kurkistusaukkoani siihen, mikä on Dante.