Vielä kielitään

Nainen sanoi jotain nopealla ranskalla. En tapani mukaan saanut kiinni ensimmäisestä lauseesta (paitsi sanat excusez-moi, madame), ja jäin katsomaan häntä varmasti hölmistynyt ilme kasvoillani ennen kuin tajusin pyytää anteeksi huonoa ranskaani. Nainen katsoi minua tuskastuneena – olen viikossa tullut siihen tulokseen, että ranskalaisessa kulttuurissa tunteet näkyvät kasvoilta välittömästi – ja puuskahti: “Ai, te ette puhu ranskaa…” Hymyilin anteeksipyytävästi ja sanoin: “Valitettavasti en kovin paljon.” Nainen etsiskeli katseellaan takaani jotain muuta illan pimeydessä haahuilevaa kulkijaa, josta olisi enemmän apua kuin tästä yhdestä surkeasta tapauksesta, joka tuli suihkupolulla vastaan.

Silloin sivulta kuului epäröivä ääni: “English?” Käännyin katsomaan naisen mukana kulkevaa, kolmea n. 10-vuotiasta poikaa, joista keskimmäinen oli rohkeasti lähestynyt minua vieraalla kielellä. Hymyilin leveästi ja sanoin, että osaan kyllä auttaa paremmin, jos saan kysymyksen englanniksi. Lähinnä minua oleva poika aloitti vahvalla aksentilla:

“Where is…”

Sitten kaikki hakivat oikeaa sanaa katseilla toisiaan tsempaten. Olin niin ylpeä heistä! Hymyni repi kasvojani kahtia, kun seurasin, miten lapset ottivat vastuuta tilanteessa, joka oli aikuisille hankala. Aivan upeaa. Yhtäkkiä lauseen aloittanut poika hihkaisi veret seisauttavalla riemulla:

“…LUNCH!!!”

Kaksi muuta poikaa hihkui hurrauksia, ja saipa hän yhden ylävitosenkin. Purskahdin nauruun: mahtava porukka, nuo sällit! Nyt pitäisi ehdottomasti tulkita oikein, mitä poika sanoi. Olisi kaameaa, jos en nyt ymmärtäisi, kun he olivat niin rohkeita! Sana oli kuitenkin lausuttu niin vahvalla aksentilla puhumattakaan siitä, että kello oli puoli kymmenen illalla eikä lounasta lähimaillakaan, että jouduin varmistamaan:

“You mean food, right? You want to eat? Vous voulez manger?”

“YES!” huusivat kaikki kolme yhteen ääneen, ja keskimmäinen poika hyppi innoissaan paikallaan.

Ohjasin heidät ravintolan suuntaan: “The bar is right there.” Viitoin vasemmalle. “You can get dinner there.” Käytin sanaa bar, koska se lukee ravintolan ikkunan yläpuolella. Ei hajuakaan, onko se baari, mutta tiedän, että sieltä saa iltaisin ruokaa.

Lähinnä minua oleva poika katsoi naista ja huudahti innoissaan: “Le bar!!” Sitten hän ampaisi juoksuun kohti osoittelemaani rakennusta kaksi muuta sälliä perässään.

Juuri noin se pitäisi mennäkin. Lapsissa on tallella paljon sitä korvaamattoman arvokasta, mikä monissa aikuisissa on hautautunut sovinnaisuuden ja arkikiireiden alle.

Aamulla lähetimme Nupun ostamaan patonkia. Euro kädessään hän lähti matkaan, ja hetken päästä aamutoimista selviytynyt pikkuveli juoksi perään (kuulemma tueksi). Kymmenen minuuttia myöhemmin he tulivat takaisin pitkä patonki kainalossa ja vaihtorahat taskussa. Kun kysyin, miten ensimmäinen itsenäinen ranskankielinen ostosreissu sujui, Nuppu katsoi minua kummissaan: “Ihan hyvin, tietty. Ei paljon tarvinnut puhua: vain bonjour aluksi ja merci lopuksi.”

Niin yksinkertaista se on.

Les Epesses, jossa sammakot molskahtelevat lampeen, jossa vessat käyttättävät sadevettä, jossa kuoriaiset asuttavat miehenkorkuista ötökkähotellia ja jossa Natiainen hiipii nurmikolla kuin suurin seikkailija ja yrittää saada kaapattua kameran kortille kuvan kirkkaanvihreästä sammakosta

Naisen kasvoilla oli kummastunut ilme. Taas. “Keskustelu” eteni korkeintaan pari tökkivää lausetta kerrallaan ennen kuin jompi kumpi meistä näytti juuri tuolta: kuin tilanne olisi äärimmäisen hämmentävä. Yritin uudestaan, tällä kertaa ranskaksi:

“Je voudrais visiter le Grande Parc mais j’ai une chienne et ce n’est pas possible á prendre elle la bas avec moi, n’est pas? Est-ce que je peux reserver un box pour elle dans… dans… je ne sais pas le mot français… the kennel?”

Suomeksi (jos poistetaan edes suurin osa niistä kielioppivirheistä, jotka lauseeseen onnistuin sälyttämään) sanomani kuulosti jotakuinkin tältä: “Haluaisin vierailla isossa puistossa, mutta minulla on koira, eikä ole mahdollistaa ottaa koiraa sinne mukaan, eikö vain? Voinko varata tilan … En tiedä ranskankielistä sanaa.. kennelistä?”

Ymmärrän olevani pahimmanlaatuinen kaksinaismoralisti, mutta huomasin ärsyyntyväni suuresti, kun taakseni kertyi pitkä jono, ja tuntui, ettei asiani luukulla etene lainkaan. Lopulta, pitkän ja turhauttavan keskustelun päätteeksi kävi ilmi, etten voisi varata huvipuiston kennelipaikkaa Taralle esitysten ajaksi, koska minulla ei ollut mukana sen enempää pankkikorttia kuin käteistäkään. Kiiteltyäni ystävällisesti – kohteliaisuus ennen kaikkea – nappasin jaloissa läähistävän koirani mukaan ja käänsin lenkkarini takaisin kohti kotia. Ex tempore -henkinen suunnistus huvipuistolle valmistelemaan lauantaisen puistopäivän mahdollisimman mutkaton kulku oli kerrassaan älytön. 4 km juoksua suuntaansa ei sekään sujunut (viikon takainen pöpö-antibiootticocktail vei kunnon pohjalukemiin, ja hölkkä oli silkkaa itsekurin venymistä äärilukemiin). Huippua.

Lönkytellessäni hiki päässä ja jalat täristen takaisin autolle muistelin blogitekstiä, jonka kirjoitin ennen reissuun lähtöä aiheesta kielitaito Euroopassa. Sen keskeinen teesi oli, ettei suuressa osassa Eurooppaa pitkälle pötki pelkällä englannilla. Tänään tuli taas sekin todistettua. Luin lukiossa kolme vuotta ranskaa, kävin preppaamassa sitä kollegan opissa Nupun ollessa vauva (eli n. 9 vuotta sitten). Sanoisin, että osaan ruosteiset alkeet. Olen unohtanut autuaasti kaiken kieliopin, mutta sanasto onneksi heräilee hitaasti pääkopassani, kun altistun kielelle uudestaan, ja jotenkin ne sanat kietoutuvat toisiinsa, vaikken sääntöjä muistakaan. Kalle luki ranskaa yliopistossakin, ja näin ollen puhuu sitä onneksi paljon paremmin kuin minä. Hän ei vain pahaksi onneksi ollut mukana lippuluukulla, eikä puhelimessakaan ollut tolpan tolppaa verkkoa, jotta olisin voinut soittaa hänelle ja tuupata puhelimen myyjän korvaan.

Taannoinen blogitekstini oli siis reaktio Hesarin kolumniin, jonka kirjoittaja väitti, että euroenglannilla pärjää missä vain. Suuren, varmasti paljon ulkomaisia turisteja vetävän ranskalaisen huvipuiston infotiskin työntekijä (jolle oli ohjattu kaikki koira-aiheiset kysymykset), vastasi ensimmäiseen kysymykseeni: “Bonjour! Parlez-vous l’Anglais?” aivan poikkeuksellisesti englanniksi, sanoen: “A little…” Tähän asti kaikki ovat vastanneet ranskankieliseen tiedusteluuni siitä, puhuvatko he englantia, saman ranskaksi: “Un peu…” eli vähän. Silti koira-asian selvittäminen oli yhtä tuskaa – vaikka minä puhun (eittämättä varsin surkeaa) ranskaa ja varsin hyvää englantia.

Näin suomalaisesta näkökulmasta on vaikea nähdä, miten mikään kansa voi pärjätä vain yhdellä kielellä. Kun itse esitän akrobaattista elekielitanssia säestämään ranskenglantiani saadakseni ostettua haluamani jäätelön, eikä myyjä tule piiruakaan vastaan, minut valtaa järjetön mielihalu. Minun tekee nimittäin mieleni ryhtyä puhumaan suomea, Turun murteella ja juuri niin helkkarin nopeasti kuin yleensäkin puhun. Näen tilanteen sieluni silmin:

“Saanksmä ton suklaajäden ja sit siihen hiukan pehmistä ja strösseleitä mut ilman vohvelia ja mukissa. Kiitti.”

Ja kun myyjä katsoisi minua pöllämystyneenä, odottaisin kärsivällisesti, että hän sanoo: “Pardon..?” Ja sitten, sitten se tapahtuisi: toistaisin täsmälleen saman lauseen, täsmälleen samalla nopeudella, ja kun myyjä edelleen näyttäisi siltä, kuin tilanne olisi kerrassaan käsittämätön, vetäisin kasvoilleni ärtyneen, kärsimättömän ilmeen: siis miten voi olla, ettei täällä osata minun kieltäni ja sanoisin saman vielä kerran – täsmälleen saman lauseen, täsmälleen samalla nopeudella.

Kuulostaa älyttömältä ja pikkumaiselta, ja siksi se onkin täydellinen vertaus sille, miltä tuntuu, kun alkeisranska ei riitä, keskivertosaksa ei kiinnosta sen enempää kuin hyvä englantikaan. Skandinaavisia kieliä en mielihalustani huolimatta edes yrittänyt tarjota.

Kuvia, osa 7, koulua edestä ja takaa

Lähdössä liikuntatunnille uima-altaalle. Uintiharjoitukset ovat tänä kesänä jääneet turhan kevyelle käsittelylle, kun lämpötila on kautta linjan pysynyt varsin viileänä. Lez Eaux’ssakin oli vain 17 astetta lämmintä, mutta käytännön syistä hipsimme silti autolta sisäaltaille uimakuteissa. “Retkeilijä ei valita säästä,” kuten Natiainen tapaa sanoa.

Voittoisa uimasankari pysähtyi hetkeksi kuvattavaksi parituntisen uimasession päätteeksi. Sitten hän juoksi täysillä autoon lämmittelemään (huomaa huulten sininen sävy). Pieni vilu ei kuitenkaan tunnelmaa latista: seuraava uintisaavutus eli 6 m plakkarissa!

Le Mont-Saint-Michel jäi minulta viime kesän Ranskan-reissulla huimauksen vuoksi väliin. Nyt pääsin minäkin luostarisaareen tutustumaan. Olipa mahtava paikka! Kävellessämme hotellin ohi ajattelin, että jos minut jossain saisi houkuteltua vapaaehtoisesti hotelliin, se olisi täällä. Ja kahden askeleen kuluttua Kalle sanoi: “Täällä voisi jopa harkita, että asuisi hotellissa.”

Menossa tutustumaan roomalaiskatoliseen kirkkoon uskonnon oppitunnin puitteissa. Oven Jeanne D’Arc -patsas kirvoitti lyhyen historiatuokion. Sisällä istuimme penkille ja tutkimme luterilaisen ja katolisen kirkon näkyviä eroja. Lapset muistivat Henry VIII:n ja Englannin siirtymisen protestantismiin, joten pieni katolinen kirkko konkretisoi mukavasti sitä, mitä Brittein saarilla opittiin mm. koristeellisuudesta ja pyhimyksistä. Sekin huisi tuuri meillä kävi, että kirkossa oli pappi ottamassa vastaan rippiä. Pääsimme siis jouhevasti käsittelemään myös luterilaisen ja katolisen kirkon sakramentteja. “Toivottavasti nähdään Vatikaanissa Paavi,” totesi Nuppu, kun lähdimme kohti luostaria – jälleen yhtä katolisen kirkon linnaketta.

Laskuvesi. Le Mt-St-Michel oli ennen saavutettavissa vain laskuveden aikaan mudan yli. Se teki linnoituksesta helposti puolustettavan. Nykyään portille kulkee korotettu tie. Vaikka kätevää ja turismielinkeinolle elintärkeää, se tekee kaikesta hivenen tylsempää.

Parkkipaikalta saarelle kulkee bussikuljetus, mutta koirat eivät ole siihen tervetulleita. Suosittelen ehdottomasti kävelyä bussissa rytkymisen sijaan! Reipas läiskyttely tossua toisen eteen kestää leveää kävelytietä maksimissaan 20-30 minuuttia, ja näkymä saarelle on huikaisevan hieno – kuin suoraan fantasiaelokuvasta (vain saaren ympärillä liitävä lohikäärme puuttuu, mutta vilkkaalle mielikuvitukselle ei tietenkään ole homma eikä mikään kuvitella kärmes taivaalle).

Näkymä Le Mt-St-Michelille on illan pimetessä tällainen ko. kävelytieltä käsin.

Ja kun hipsii lähemmäs, kantautuu muurien suojista naurua iltatuulen mukana, kun ihmiset nauttivat ravintolaillallisistaan.

Koulua se on koirakoulukin. Tässä käydään keskustelua siitä, miksi kontiaisia ei saa yrittää kaivaa esiin luonnonsuojelualueen hiekkaisesta maaperästä.

Quiberonin rannat näyttävät erilaisilta kuin aikaisemmin koluamamme. Löysimme kalliosta gneissiraitoja ja yritimme muistella, missä jääkausien rajat kulkivat. Emme muistaneet. Jätimme asian tarkistettavaksi verkosta myöhemmin. Natiainen muisteli geologian osastoa Natural History Museumissa (monessa sellaisessa), ja mietti, voisiko raita olla kvartsia, kun siinä oli kirkkaita, kiiltäviä osia. En osannut vastata, mutta äänestin edelleen gneissiä. Saatoin hyvin olla väärässä, ja Natiaisen ilmeestä päätellen hänkin oli sitä mieltä.

Kymmenylitystä ja lukujen pilkkomista havainnollistamassa matikkatikuin. Kiitos, Turun Matikkamaa!

Tässä rakennelma on jo sotkeentunut, kun Natiainen alkoi pohtia, miten voisi tikuilla todistaa, että vihreä tikku on 12 ja musta 16. “Täytyy paloitella,” hän mutisi itsekseen ja asetteli lyhyempiä, jo todistettuja pätkiä peräkkäin.

Les Epesses, jossa sade säestää minua rytmikkäillä ropinoilla, kun luen lapsille iltasatua hurjista seikkailuista taikamaailman metsissä ja kammioissa.

Sardiinipurkissa on puute: meiltä puuttuu patonkipidike. Olen kaivannut sitä joka päivä. Ainoa paikka, johon patonki luontevasti mahtuu, on lasten puolisen sohvan päänojien takana. Vaihtoehtoisesti ne voisi toki laittaa myös sänkyihin tai kylpyhuoneeseen, mutta olen hylännyt ajatuksen hygienia- ja litistymisvaarasyistä.

Vaikka se kenties onkin loppuun kulunut klisee, patonki ja ranskalaiset kulkevat edelleen visusti käsi kädessä. Kolme ihmistä odotti bussipysäkillä kyytiä kotiin, heillä kaikilla oli kädessään patonki ilman minkäänlaista suojakäärettä. Fillaristeillä patonki on sidottuna repun ulkopuolelle hihnoilla – tai jos pyöräilijä on vähemmän hard core, se saattaa olla ohjaustangolla poikittain. Ranskalaisissa ostoskasseissa on sisäänommellut patonkitelineet – 4/kassi. Sen enempää ei keskivertoperhe kai voi illassa kuluttaa. Patisserie Boulangerien ovi paukahtaa, kun n. 7-vuotias lapsi singahtaa ulos patonki kainalossa. Vielä en ole nähnyt koirilla patonginkuljetusreppuja, mutta lienee vain ajan kysymys, koska sellainenkin tulee vastaan.

Patongit sikseen, vietimme viikonloppua Bretagnen tiimoilla, ensin Normandian puolella Le Mont-Saint-Michelin luostarisaarella ja sitten surffiparatiisin dyyneillä Quiberonissa . Erotuksena sekä Suomeen että saarivaltakuntiin on automatkailu Ranskassa niin yleistä, että matkaparkkeja on taajaan. Se tekee budjetille äärimmäisen hyvää: esimerkiksi yö Quiberonin dyyneillä, suljetulla, aidatulla alueella maksoi 6 €, kun katsoimme, ettei meidän tarvitse tankata vettä. Päivä Lez Eaux’n kylpylässä/linnassa tuli budjetissa kuitattua sillä, että edellinen yö matkaparkissa kustansi 5 €. Kun yölle on yhteensä budjetoitu 30 €, menimme kahdelta yöltä yhden euron miinukselle Lez Eauxn jälkeen.

Useimmista matkaparkeista puuttuvat suihkut ja vessat, ja joistakin sähkö, mutta aurinkopaneeli katolla latailee riittävästi, jotta Kallen työtietokonetta voidaan surutta hurruttaa. Yleisiä vessojakaan ei ole ikävä: ranskalaisissa pytyissä ei tyypillisesti ole istuinsuojaa lainkaan, ja joskus avatessaan vessan oven näkee vain reiän lattiassa ja sen viereen maalatut kengänjäljet. Nuppu sanoikin Englannissa: “Vitsit, että haluisin jo Ranskaan sen leivän takia. Mut en vessojen. Nää Englannin vessatkin on paremmat.” Niin, leipä on ihanaa ja vessoja ei tule ikävä, kun jatketaan kohti Espanjaa – vai pitäisikö tässä kohdin koputtaa puuta..? Matkaparkeista uupuu siis vain suihku. Rannikolla pääsee onneksi uimaan, ja joissakin paikoissa pääsee suihkuun pientä lisämaksua vastaan. Nekin ovat varsin eksoottinen kokemus, mutta siitä toiste – mainittakoon tässä kohdin vain, että tultuaan leirintäalueen vessasta, Kalle pohdiskeli aloittavansa kuvasarjan Euroopan vessat ja suihkut. Loistava ajatus, mutta tuli vähän myöhään – Brittein saarilla oli niin monta omituista vessatilannetta alkaen siitä, millaiset näytteenottovessat terveyskeskuksessa on ja päättyen siihen, miksi leirintäalueen perusvessa on aina jo valmiiksi täynnä paperia, kun avaa oven (ja miten suomalaisperhe oppi brittiläisen vessakulttuurin tavoille kantapään kautta… mutta se on jo aivan oma tarinansa).

Ja niin mahtui tähänkin blogikirjoitukseen ruokakulttuuria ja vessajuttuja – toki sulassa sovussa. Jos tulit blogiin lukeaksesi jotain älykästä, sitä en tänäänkään osannut sinulle tarjoilla. Parempaa onnea ensi kerralla!

Saint-Pair-sur-Mer, jossa aurinkoappelsiini sukeltaa tyyneen mereen juuri ja juuri sormenpäitteni ulottumattomissa

Kiitoksia kommenttikenttää kuluttaneille! On aina mukava kuulla teistä. Rosmariini & Timjamikin oli taas vauhdissa kommenttiosastolla (kiitos siitä!) – päätin kirjata hänen tiedustelemansa matkasuunnitelmameiningit omaan entryynsä. Se tulee sekalaisena röpellyksenä tässä:

Kaikki ei aina mene putkeen. Itse asiassa juuri mikään ei kokemukseni mukaan koskaan mene piirulleen suunnitelmien mukaan, joten joustavuus ja rento asenne ovat tärkeimmät matkavarusteemme (niin matkalla kuin elämässä yleensäkin). Rentous ei kuitenkaan onnistu ilman ainakin jonkinmoista puitesuunnitelmaa – sillä täydellisen tavoitteeton matkailu vie yleensä ympyröitä, joista jää jälkeenpäin turhan tyytymätön olo.

Meillä matkasuunnitelmat perustuvat karkeisiin aikataululinjauksiin, joiden kehikkoon on mahdutettu ne pääkohteet, jotka etukäteisselvitysten perusteella haluamme käydä kurkkaamassa. Yritämme käydä monenlaisissa paikoissa, jotta kaikki joutuvat visusti omalle epämukavuusalueelleen ja saamme näin kokemuksia laajalla skaalalla. Kalle halusi Cairngormsin kansallispuistoon (patikoimaan) ja Stonehengeen (koska vanhoja kivikasoja, joihin hänellä on pysyvä riippuvuussuhde). Minä halusin käydä Bathissa (koska Jane Austen, tietty) ja Whitbyssä (koska Dracula) ja jos aikaa jää, Stratford upon Avonissa (koska Shakke). Me molemmat halusimme kiivetä Ben Nevisille (koska huippukokemus). Lapset halusivat Lontooseen ja Taikaministeriöön (koska Harry Potter), ja Jurassic Coastille (koska fossiileja ja uimarantoja). Nämä olivat kartassa, kun lähdimme liikkeelle. Sitä mukaa, kun tutustuu maahan ja juttelee ihmisten kanssa, kohteita satelee kartalle lisää ja lisää. Brittein saarilla (tai vain Lontoossa!) olisi hyvin voinut viettää vaikka loppuvuoden, eikä silti kaikkea olisi ehtinyt näkemään.

Iltalenkkimaisemia Saint-Pair-sur-Merissä. Tänne päädyttiin, koska Granvillen matkaparkki oli täynnä. Ei lainkaan huono mäihä…

Rajoituksia asettaa siis aika. Kalle tekee töitä, joten hänen työpäivänsä rytmittävät viikkoa – meidän pitää olla paikassa, jossa verkko toimii. Koulua voi onneksi pitää missä vain. Joskus jollain leirintäalueella on niin kallista, että siirrymme pikaisesti eteenpäin – Englannissa jotkut paikat maksoivat yli £ 45 / yö, kun budjettimme on laskettu sen mukaan, että käytämme asumiseen keskimäärin 30 € yössä. Joskus on täyttä ja joudumme poistumaan aiottua aiemmin. Joskus sairastumme ja joudumme etsiytymään jonnekin, mistä saa lääkäripalveluita. Useimpiin paikkoihin Brittein saarilla oli lomasesongin aikaan niin kova tunku, että teimme aina varaukset n. viikkoa tai ainakin muutamaa päivää etukäteen. Matkasuunnitelma lyödään siis lukkoon n. viikon etuajassa. Tai sitten otetaan riski ja pamahdetaan paikalle ex tempore.

Englannista poistumisen päivä oli varsin katastrofaalinen. Olin itse kuumeinen ja Kallekin oli kovassa flunssassa. Juna Eurotunnelin läpi Ranskaan oli kuitenkin varattu ja maksettu aikoja sitten, emmekä jaksaneet ryhtyä siirtelemisprosessiin. Näin ollen pärskimme itsemme junaan ja Ranskan puolelle silkan sissittelyn voimalla. (Oma lukunsa on se, mitä merenalaisen tunnelin tuoma muutos ilmanpaineessa tekee flunssaiselle pääkopalle…). Lontoo jäi tässä tautimyrskyssä allekirjoittaneelta tällä kertaa väliin, vaan ei haittaa!

Virallinen Matkasuunnitelma mallia Koti Tiellä.

Jos kurkkaat oheista Virallista Suunnitelmaa, huomaat (jos saat tihrustettua kahvitahrojen ja Natiaisen kirjainharjoitusten ohitse), että tämänhetkinen kalenteri päättyy Barçelonaan syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Silloin Espanjaan rantautuu suomalainen retkikunta, jonka kanssa meillä on tärskyt. Kaksi viikkoa ja rapiat on siis aikaa suoriutua täältä Bretagnen kupeesta Välimeren rannikolle. Aikaisemmista suunnitelmista poiketen päätimme jättää Pariisin väliin – sinne ehtii vastaisuudessa kesälomareissunkin puitteissa. Ratkaisua tuki eilen Forges-les-Eaux’ssa tapaamamme brittipariskunta, jotka kehottivat unohtamaan Disney Land Pariisin ja suunnistamaan Puy du Fou’n seikkailupuistoon. Tutkailtuamme heiltä saamaamme esitettä sekä ko. teemapuiston nettisivuja pidimme perhepalaverin, jonka äänestyksessä (‘ne, jotka äänestävät, että jätetään Disney väliin ja mennään teatteripuistoon, nostavat jalan ylös nyt’) neljä kohti kattoa nostettua varvaskalustoa päätti yksimielisesti suunnata rannikolle. Niinpä teimme nopean muutoksen matkasuunnitelmiin ja käänsimme kokan kohti Nantesia.

Joskus suunnitelmiin vaikuttaa jokin niinkin tavanomainen arkihyödyke kuin maito. Tässä kaadetaan viimeiset tuoremaidot kahteen lasiin millintarkasti. Ranskasta saa vain UHT-maitoa, joka ei nassikoille maistu.

Kultaisena ohjenuoranamme niin reissussa kuin kaikessa toiminnassa on: kaikille jotain eikä kenellekään kaikkea. Tämä tarkoittaa, että minä joudun joskus (onneksi armollisen harvoin) huvipuistoon, ja vastineeksi nassikat viettävät historian / äidinkielen / englannin / kulttuurikasvatuksen oppituntia kanssani vaikkapa ikivanhassa Housesteadsin roomalaislinnoituksessa (etenkin Nuppu osaa onneksi jo arvostaa tämän lähestymistavan eroa perinteiseen pulpettioppimiseen). Yllättävästi mielipiteensä matkustamiseen tuo myös rakas satelliittinavigaattorimme, joka usein johdattaa meitä mitä mielenkiintoisempiin paikkoihin yrityksessään oikaista kilometrejä. Tästä kaikesta muodostuu se varsin kaaoshenkinen, kakofoninen ja yleensä hivenen turhan vauhdikas (epä)järjestelmä, joka on Koti Tiellä.

Forges Les Eaux, jossa maissipelto keinuu hiljaksiin ilta-auringon kilossa

Tänään on Kallen synttärit. Olin suunnitellut synttärijuhlintaa viikonloppuna Lontooseen, mutta – alas, kuten Dumbledore sanoisi – pöpöt tekivät inhan väliintulon, enkä saanut siipalleni ostettua edes yllätystarvikkeita yllätyksellistä yllätysaamupalaa varten. Olen kuitenkin ensimmäistä päivää kuumeeton, ja kun olo alkaa olla kauempana “älkää puhuko minulle, älkää vilkaisko minuun päin älkääkä hitto vie ainakaan kurkatko tänne täkkini alle” ja lähempänä normaalia itseäni, katsoin kaappeihin ja mietin, mitä saisin tehtyä Kallelle ex tempore. Mokkapaloja..?

Nuppu teki innokkaasti kanssani taikinaa. Onneksi hän kuitenkin poistui takasängylle Natiaisen leikkikaveriksi ennen paistovaihetta, sillä aika pian huomasin, ettei mokkapalataikina toimi aivan yhtä hyvin mukauunissani kuin piirakkapohjat. Taistelin juuri epätoivoisesti folioviritelmän kanssa, kun vanha, kumara mies, jonka olin n. tuntia aiemmin nähnyt ihmettelevän rekisterikilpeämme, pysähtyi ovelle. Komensin Taran makaamaan, ettei koiran vauhtitervehdys yllätä ja vaikkapa kaada vanhusta kumoon.

“Te olette Suomesta,” sanoi mies ihanan hitaalla ranskalla.

“Juu, olemme tosiaan suomalaisia,” sanoin ja tanssin mielessäni riehakkaan voitontanssin onnistuttuani a) kokonaisessa ranskankielisessä lauseessa, vaikka tilanne tuli eteen yllättäen, ja ranskan ollessa kyseessä etenkin b) ymmärrettyäni, mitä hän sanoi. Mies ei kumartanut voittamattomuuteni edessä vaan potkaisi välittömästi minut alas jalustaltani toteamalla jotain niin nopeasti, että sain ainoastaan kiinni sanoista Les Eaux – ja senkin vain siitä syystä, että olimme sen nimisessä linnassa/vesipuistossa viime kesänä. Romutin kaikki vaikutelmat älykkyydestäni, kun toistin kummastuneena: “Les Eaux..?” – mutta siis mitä hittoa vesipuistolla on tekemistä minkään kanssa?!

Hän toisti sanomansa uudelleen ja – ZÄDÄÄM – yhtäkkiä ymmärsin kaiken: “Tervetuloa Forges Les Eaux’n kaupunkiin Ranskaan!” Osasin siis vastata: “Merci!” Aurinkoinen hymyni johtui sekä ihanasta sedästä että, noloa kyllä, etenkin siitä, että salama oli iskenyt yllättäen päähäni ja aivojeni nukkuva kielikeskus oli kääntynyt on-tilaan.

Kun hän jatkoi tyytyväisenä: “Te puhutte saksaa paremmin kuin ranskaa?” ymmärsin, että hän oli vaihtanut kieltä kesken kaiken, eikä minuun ollutkaan iskenyt nukkuvan kielitaidon superherättäjäsalama, vaan yllättävä saksankielinen lause. Pöh. Ehdin vasta myöntää saksaksi, että näin on näreet, saksani on paljon vähemmän nukuksissa kuin ranska, kun hän jo kertoi puhuvansa saksaa, koska oli sodassa Baijerin alueella. Kun hän hetken päästä jatkoi matkaa, tein uuden loven mittavaan mittatikkuuni äärimmäisen arvokkaista, silmänräpäyksen pituisista kohtaamisista elämän pitkällä reppureissulla. Samalla mokkapalataikinani oli kärähtänyt lievästi pohjaan.

Edellisiltana olin edelleen kuumeessa ja kaikenkestävässä “älä tule mulle selittämään, mää en tee yhtään mitään” -asbestipuvussani autolla, kun myös kovassa flunssassa oleva Kalle tuli takaisin koiraa ulkoiluttamasta:

“Näin tuolla puistossa skotin. Sellaisen ison äijän, joka kirosi yksinään kovaäänisesti ja heilutti lahkeitaan. Se näytti siltä, että se oli varmaan käynyt asioillaan puun takana ja oli roiskunut jaloille tai jotain. Sitten se tuli ihmettelemään, miksi Tara on remmissä. Sanoin, että sillä on juoksuaika. Kun sanoin, että olet varmaan skotti, se karjaisi täysillä: ‘Kuuleeko sen jostain, vai?! Mistä sä sen voit tietää?’ ja kun kerroin, että me ollaan käyty siellä, se alkoi kysellä, missä käytiin. Kun sanoin ekaksi, että Edinburgh’ssa, se jyrähti niin että kalliot kaikui: ‘Ei se ole yhtään skotlantilainen paikka!’ Muut paikat kelpasi paremmin. Ja sitten se kysyi: ‘No, sä olet käynyt Skotlannissa. Kerropa sitten, mitä tykkäät englantilaisista?’ Ja kun vastasin tosi neutraalisti, että on niissä hyvät puolensa, niin se murahti, että fair enough ja kysyi: ‘No entäs ranskalaisista?’ Ja kun vastasin siihenkin, että ihan jees porukkaa nekin, se karjaisi: ‘Ei voi olla totta!’ Ja sitten se kysyi, olenko reissussa yksin vai tyttöystävän kanssa ja sanoin: ‘vaimon’ se sanoi, että lapsia ei varmaan ole. Mä sitten kerroin, että on niitäkin, mihin se oli: ‘TÄH?’ Kun sanoin, että joo, kyllä lasten kanssa saa tosi kivasti matkustettua, se sanoi: ‘En mä sitä.. Miten vanha sinä olet?’ Ja kun sanoin, että 35, se räjähti jylisevään nauruun ja sanoi: “Luulin, että sä olet 25!'”

Tämän ennätyksellisen pitkän tarinan hän kertoi yhdellä hengenvedolla ja hengähdettyään hetken (Kalle ei ole tottunut noin pitkiin yhtäjaksoisiin repliikkeihin) jatkoi vielä vähintään 10 minuutin raportilla keskustelusta hupaisan skotin kanssa. Voi että harmitti, kun en ollut mukana koiralenkillä. Olisin voinut merkitä yhden pari senttiä syvän loven merkillisten kohtaamisten mittatikkuuni.

Kuvia, osa 6

Kurotin käteni ulos peiton alta nykäisemään hyllyltä piipanneen kännykkäni. Oli siis väliaikaraportin aika:

Arvaa, mitä me tehdään? Me katsotaan just muumiokissoja! :O

British Museumin Egypti-osasto, selvästikin.

Lapset ja Kalle viettivät viikonlopun Lontooseen tutustuen. Nassikat jaksavat hienosti: molempina päivinä patikointia (sekä junassa/metrossa istumista) tuli yhdeksisen tuntia. Ja silti kotiin palattuaan heillä vielä riitti energiaa kertoa äidilleen, mitä kaikkea oli nähty.

“Mä sain valita ruokapaikan. Mentiin pitsalle pitkästä aikaa! Tuotiin sullekin – se on varmaan ihan hyvää vielä, kun se oli foliossa, mutta se on saanut aika paljon kyytiä, kun se pomppi koko ajan repussa…”

“Natural History Museumiin oli tosi pitkä jono. Siellä oli ihan mahtavia dinosauruksen luurankoja!”
“Mä tykkäsin vuorivuohista. Äiti, musta ei tuukaan isona insinööri vaan eläintutkija.”

“Tiesitkö, että muinaisten roomalaisten aseistuksesta ja puvuista on jäänyt jäljelle tosi vähän. Oikeestaan vain jotain solkia ja sellaista.”
“Jaaha, äiti, luettelepa muinaisten egyptiläisten pyhät eläimet. Ja tiedäks mitä: kissatkin muumioitiin, ja niiden kanssa hautakammioon laitettiin kala evääksi tuonpuoleiseen!”

“Siellä oli Rosettan kivikin. Siinä oli kreikaksi ja hieroglyfeillä ja Egyptin arkikielellä sama teksti, niin tutkijat sai selville, miten hieroglyfejä luetaan.”
“Mut se oli aika ärsyttävää, että sitä tunki katsomaan ihan miljoona ihmistä.”
(Tässä kohtaa sielustani kohosi muutama tuskan kyynel. Rosettan kivi, ja minä olen sairaana! Elämä niin ei ole reilua.)

“Arvaa, mikä oli niin parasta?! King’s Crossin asemalla oli laituri 9 3/4!”

“Ja siellä oli Hedwigkin!”
“Mut sielläkin oli niin paljon porukkaa, ettei päässyt ollenkaan lähelle. Sivulta onneksi näki hyvin.”

“Oltais menty Ministeriöön, mutta kaikkia puhelinkoppeja oli käytetty vessana!”
(Meilläkö HP-hurahtaneita perheenjäseniä?)

“Junassa pitää olla tarkkana, ettei ovet ehdi mennä kiinni. Ne on tosi vähän aikaa auki.”

“NHS 111, how can I help you?”

…tuut…tuut….tuut sanoi puhelin, ennen kuin katkaisi soittoyritykseni kokonaan. Näppäilin numerot uudestaan – koska jokainen itseään kunnioittava yrittelijä yrittää vähintään sen kaksi kertaa ennen kuin viimein hyväksyy, ettei asia siitä toistamalla kohene, ja antaa periksi. Sama tulos. Etsin koneelta vaihtoehtoista puhelinnumeroa ulkomaalaisille liittymille (tuloksetta), raahustin leirintäalueen kolikkopuhelimelle ja näppäilin numerot sieltä: 111. TUUT sanoi kone ja ilmoitti varsin tylyllä koneenkielellä: BARRED. Kuvittelin siihen kolme huutomerkkiä perään ja puhelimelle töykeän, kromikulmiaan kurtistelevan robottinaaman. Näytin sille kieltä ja yritin uudestaan – kaappimasokisti minussa hyrisi tyytyväisenä tietäen tuloksen jo etukäteen: ei se toistamalla ole ikinä ennenkään parantunut. Leirintäalueen vastaanotto oli kiinni, ja autotkin näyttivät autioilta – koko jengi oli Lontoossa. Paitsi minä ja Tartsu.

Palasin autolle ja googlailin lähimpiä lääkäreitä. Lukuunottamatta nurkan takana olevaa sairaalaa (jossa ei ole walk-in päivystystä), yhtään viikonloppuna auki olevaa lääkäriasemaa ei ollut järkevän matkan päässä. Lähimmälle työskentelevälle lääkärille menisi bussilla 2 t 20 min ja fillarilla 1 t 05 min. Matkaa 18 km. Terveenä menisi ilman ongelman hiventä, nyt en jaksanut edes ajatella. Tein siis olosuhteiden valossa parhaan ratkaisun, eli kiipesin takaisin sänkyyni, vedin peiton pään yli ja haistatin maailmalle pitkät. Ihassama, tuskin tämä kuolemaksi on, menen huomenna lääkäriin. Tai joskus.

Tänä aamuna klo 8 olin lääkäriasemalla 18 km:n päässä (jonne henkilökohtainen, sertifioitu kuskini vei minut autolla), puoli yhdeksältä kädessäni oli resepti anibiootteja varten ja yhdeksältä olimme löytäneet sunnutai-aamulla anivarhain auki olevan apteekin, ja olin jo napannut ensimmäisen tabletin. Sodanjulistus pöpöjä vastaan oli siis viimein saatu kunnolla alkuun. (Hah, purkaa siitä, pöpöt!)

Terveydenhuolto Britteinmaalla on erinomaisen toimiva. Ainoa pomppu meidän matkalaisten tiellä on neuvonta- ja ajanvarauspuhelin 111, johon ei suomalaisista liittymistämme voi soittaa. Skotlannissa ko. palvelun vanha, meillekin sopiva numero toimi vielä, ja Kalle sai soitettua itselleen lääkäriajan parin korttelin päässä sijaitsevaan sairaalaan lauantai-iltana klo 21.30 – vain kertomalla oman osoitteemme. Kaikki toimistoaikojen ulkopuoliset lääkäripalvelut saman numeron päässä. Kansallisesti. Nerokasta. Puhelimessa tiedetään, missä on kiirettä ja kuka ehtii hoitaa, arvoidaan pikaisen lääkärikäynnin tarpeellisuus ja ohjataan lähimpään mahdolliseen paikkaan. Nerokasta. Kaikki lääkkeet maksavat £ 8,05, ja alle 16-vuotiaat saavat lääkkeensä ilmaiseksi (niin ainakin ymmärsin jutellessani aamulla apteekissa erään äidin kanssa).

Myös se äärimmäisen positiivinen asia brittien lääkäripalveluissa on, että ne toimivat englanniksi. Se taas tarkoittaa, että rajallinen kielitaitoni ei toimi esteenä. Viime kesänä Ranskan rannikolla yritin ranskaksi selittää lääkärille epätavallisia korvaoireitani, ja saatuani ibuprofeiinia ja korvatippoja (huimaukseen), päätin aika nopeasti siirtyä jonnekin, jossa meillä lääkärin kanssa on yhteinen, terveyssanastoltaankin vahva kieli. Joten kun sekä lääkärin että farmaseutin englanti on niin vahvasti intialaisittain sävyttynyttä, että joudun tauottamaan keskustelua saadakseni aikaa prosessoida ja ymmärtää kaiken, mitä he sanovat, ei haittaa hippustakaan. Tai kun vastaanottovirkailija ei tiedä, että Suomi on EU-maa tai että tittelini Ms. on eri asia kuin Miss – samapa tuo. Sillä selitettyäni Suomen kyllä kuuluvan Euroopan unioniin, saan kaikki lääkäripalvelut ilmaiseksi ja oikeanlaisen reseptin käteeni alle kymmenessä minuutissa.

Lontoo, jossa *köh köh* on varmasti *pärsk* monenlaista nähtävää.

Miehistöä painavat pöpöt. Kalle Mikään-Ei-Tartu-Siihen Teflon oli luonnollisesti tänään jo iskussa, joten hän lähti lasten kanssa keskustaan, ja minä jäin selvittämään, miten pääsen lähimmälle lekurille.

Eilenkin jäimme siis kökkimään autolle. Kalle piti työpäivän jälkeen Scratch-ohjelmointipajaa nassikoille. Miltä peliohjelmointi näyttää ruudun takaa?

“Mr Blob on liian korkea. Toi pallo osuu vieläkin sitä päähän.”

“Hahaa toi on mahtava toi lytty-muoto. Jesh, Blob on hyvä sprite. Laitetaan siihen vielä toinenkin pallo, jota sen pitää väistää hyppäämällä!”

“Vielkin se osuu, vaikka väistää. Se on liian hidas. Täytyy laittaa lisää sitä vauhtimuuttujaa.”

“Ootas, mä kokeilen. Voi olla, että sitä pitäis liikuttaa ylöspäin, että se ehtis väistää. Mistä ne y-koordinaatit sai näkyviin?”

“Jes! Nyt se väistää! Mut täytyy päästää aika lähelle toi pallo ennen kuin kyykkää. Laitetaan osumalaskuri vielä. Ja loppuuks tää johonkin? Voisko se vaikka vaikeutua, kun on väistänyt tarpeeksi monta?”

Sanottua ja sanomatta jätettyä

Sinä hetkenä, jolloin keksin, mitä ryhdyn tekemään hankekoordinaattorin määräaikaisen pestin päätyttyä, satoi kaatamalla. Seisoin painavat laitesalkut käsivarsiani venyttäen suomalaisen toimistorakennuksemme takaovella, jonka pitkä, tummatukkainen, nahkatakkinen ja ilmeisen kiireinen mies oli juuri antanut pamahtaa päin kasvojani. Kiukku maistui vereltä, kun olin iskenyt hampaani alahuuleeni estääkseni itseäni syytämästä kirouksia hänen peräänsä. Olisin toki myös voinut kiittää häntä tulevaisuuteni selkeyttämisestä: kun hankkeeni päättyisi, ryhtyisin tekemään sosiologista tutkimusta ihmisten käyttäytymisestä toimistorakennuksemme takaovella. Liikuin tyypillisesti painavien laitelaukkujen, repun ja käsilaukun alle hautatuneena. Yhdeksänä päivänä kymmenestä edelläni kulkeva katsoi välimatkan niin pitkäksi, ettei jaksanut pitää ovea auki, ja se rämähti kiinni puoli metriä ennen kuin ehdin työntämään olkapääni väliin. Niin jouduin purkamaan ylleni kasatun viritelmän, avaamaan lukitun oven avaimellani, työntämään jalan oven väliin ja kurottelemaan kaikki kamppeet taas ylleni ennen ahtautumista ovesta sisään.

Feministi minussa oli ylpeä siitä, miten onnistuin aina pärjäämään itse. Hauikseni olivat pienen koivun paksuiset ja vähintään yhtä jämerät. Keskivertokansalainen minussa kirkui oikeutetun raivon vallassa kiroten alimpaan maanrakoon ne, joilla ei ollut sen vertaa käytöstapoja, että olisivat pitäneet kaksikymmentä sekuntia kauemmin ovea auki, kun perässä tulee joku, jolla on giganttiset kantamukset. Minusta on epämiellytävää, kun kanssaihmiset kohtelevat toisiaan, kuin he olisivat näkymättömiä. Vähäpätöisiä yksityiskohtia heidän tärkeän ja kiireisen elämänsä keskellä. Pölyhiukkasia, joiden läpi voi kävellä ilman minkäänlaista ajatuksen puolikasta. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi itsekin, vaan siitä, ettei minun tarvitsisi aina pystyä, vaikka se mahdollista olisikin. Ei siis tasa-arvokysymys vaan normaalia kohteliaisuutta.

Suhteuttaen ajatukseni parivuotiseen taisteluun toimistorakennuksen takaoven arvopohjan herruudesta olen hieman kahden vaiheilla, miten suhtautua siihen, kun yhtäkkiä olenkin tiivistynyt pölyhiukkasten massasta kiinteäksi kokonaisuudeksi, ja minusta vastoin kaikkia odotuksia onkin tullut näkyvä. Kokemus on äärimmäisen hämmentävä. Istun pelkääjän paikalla Lontoon ruuhkautuneella kehätiellä ja luen. Välillä nousen tarinan syövereistä ja katselen ympäröivissä autoissa istuvia ihmisiä. Silmäni osuvat viereisessä pakettiautossa istuvan miehen silmiin, hymyilen hajamielisesti ja käännän katseeni takaisin kirjaan. Kun kohta katson uudestaan ikkunasta ulos, pakettiauto on edelleen vieressämme ja mies iskee minulle hymyillen silmää. Leveä hymy syttyy omillekin kasvoilleni. Hän näkee minut.

Sama toistuu kaikkialla. Ihmiset pysähtyvät juttelemaan, kaistan vaihto on helppoa kuin hengittäminen, toisen ihmisen huomaaminen ja huomiominen on sallittua ja kannustettavaa. Hykertelen onnesta leppoisan small talkin ja automaattisten hymyjen ristitulessa. Persoonalliset reviirit ovat pieniä. Ihmisenä, jolle kukaan oman lähipiirin ulkopuolella ei koskaan ole huomauttanut ulkonäöstä juurikaan mitään (paitsi jos kommentoijan veren alkoholimäärä on ylittänyt kolme promillea), on erikoista jatkuvasti kuulla huomautuksia siitä, miltä näyttää. Ensin se oli tottumattomalle imartelevaa, sitten siitä tuli pelkästään hämmentävää. Kun miesporukka piti minulle porttia auki ja vastasi kiitokseeni: “You’re very welcome, Legs,” en tuntenut muuta kuin oikeutettua ärtymystä selkeästä esineellistämisestä. Tottumattomana moiseen sanailuun ventovieraiden kanssa pulpahti tarpeeksi naseva vastaus mieleeni vasta kolmesataa metriä portista ahtautumisen jälkeen. Aivan liian myöhään.

Jossakin siis kulkee raja. En ole kertaakaan kuullut naisten huomauttelevan miesten ulkonäöstä, eikä Kalle ole raportoinut vastaavia kokemuksia. Naiset eivät myöskään iske minulle silmää tai kommentoi ulkonäköäni ääneen. Onko kyse siis nimenomaan sukupuolten välisestä, yksisuuntaisesta tottumuksesta? Onko toisen ulkonäön huomioiminen pahimmanlaatuista sovinismia ja esineellistämistä vai yksinkertainen tapa sanoa ääneen, jos pitää siitä, mitä näkee? Onko väärin osoittaa huomiota kanssaihmisille silloinkin, kun he eivät sitä odota tai tarvitse? Joskus olisi vastaus ollut minulle äärimmäisen yksiselitteinen: tämä on minun kehoni, eikä se kuulu kenellekään muulle. Pahoin pelkään, ettei asia kuitenkaan ole lainkaan niin yksinkertainen.

“Wow, what a wonderful dress you have!” sanoin pikkutytölle, joka ihasteli itseään kauniissa vaaleansinisessä kesäunelmassaan vessan peilistä. Osallistuinko huomaamattani kasvattamaan hänestä patriarkaalisen kulttuurin orjaa, joka pienestä pitäen tottuu siihen, että ulkopuolisilla on oikeus kommentoida hänen ulkonäköään? Vai kohensinko pienen tytön omakuvaa sanomalla ääneen sen, mitä ajattelin: hänen mekkonsa on kaunis? Entä, kun leikkipaikalla sanoin tytölle, joka neljännellä yrittämällä viimein suoritti puhtaan apinakävelyn Nupun perässä: “Well done! You’re strong, aren’t you!” Kun positiivinen huomio ei kohdistu ulkonäköön vaan toimintaan, voiko sen huoleti sanoa ääneen? Niin monia kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia.

Kun mies bathilaisessa bussissa pysähtyi sanomaan: “I think you’re stunning,” ja toinen kommentoi eilisiltaisessa kouluaiheisessa tapaamisessa (vaimonsa vierestä): “Oh I’m so happy my son’s not in your class. I wouldn’t last a day without making an ass out of myself by wolf-whistling to his teacher,” päätän ottaa kommentit neutraaleina huomautuksina. Tapoina olla niin rentoutunut ja (joskin hieman machohenkisen) itsevarma, että uskaltaa sanoa, jos näkee tai kokee toisessa jotakin positiivista. Tapoina pyrkiä ilahduttamaan kanssaihmistä ilman itsekästä taustamotiivia. Vai pitäisikö minun ahdistua tämän kulttuurin välittömyydestä ja haikailla tilaan, jossa vain negatiivisista asioista huomautetaan, ja kehuksi sekä valveutuneeksi kohteliaisuudeksi voidaan katsoa se, jos kukaan ei sano mitään?