Askelten tasainen rapse kuivien lehtien peittämälle puistotielle joudutti kotimatkaani. Mama ja Papa suuntasivat takaisin hotellille aamulla lähtevää lentoaan odottelemaan, ja lähdimme Taran kanssa saatille. Hiljaa virtasi Arno, pimeänä tasaisena pulssina halki Firenzen kaupungin. Ikkunoissa välkkyivät joulukuuset. Ja jokainen askel kohti kotia vei joulua hiukan kauemmas. Arki alkakoon. Ja johan sitä joulua ehdittiin viettääkin!
Jouluaattoaamu valkeni Firenzessä samanlaisena kuin mikä tahansa muukin aamu: ihmiset kiirehtivät töihin, kaupungille, kukin omiin puuhiinsa. Lapset olivat yökylässä isovanhempiensa hotellihuoneessa, ja kun iltapäivällä avasimme lahjat, olimme varmasti ainoat siinä puuhassa kilometrien säteellä.
Joulupäivänä kävimme Kallen kanssa messussa. Tuomiokirkko oli kävijöiltä suljettu – paitsi siinä tapauksessa, että aikoi osallistua messuun – ja vartijat käännyttivät armotta edellämme sisään pyrkineen kiinalaisnaisen. Kun katsoin miestä hymyillen silmiin ja tervehdin: “Buongiorno!” ei meitä edes pysäytetty kuulusteltavaksi aikomuksiemme osalta kuten toisella puolen ovea sisään tulleet amerikkalaiset. Vähäinenkin kieli avaa ovia.
Kuoron solistisopraanon sävelet kohosivat kutkuttelemaan pyhimysten jalkapohjia kupolin freskossa, ja kardinaalin pehmeä ääni luki meille kiitosta syntymäpäiväjuhlan kunniaksi. Ehtoolliskutsun kohdalla lähdimme monen muun mukana takaisin kirpeään ulkoilmaan. Ovella kaksikymmentä turistia otti itsestään eri asennoissa selfieitä Duomo taustallaan. Ikinä ei ole selfie-kulttuuri niin väärältä tuntunut, ja minä en sentään sitä alunperinkään ole oppinut ymmärtämään.
Joulupäivän iltana, lasten jäädessä isovanhempiensa hoteisiin yökyläilemään, kävimme Kallen kanssa pitkällä, riuskalla lenkillä Arnoa myötäillen. Ranta oli täynnä nuorisoporukoita, perheitä ja muita ulkoilijoita. Firenze Winter Parkin, eli talvipuistoksi muokatun vesipuiston, jääkenttä pursusi hitaasti ympyrää lipuvia rusettiluistelijoita – lapsia, nuoria ja aikuisia. Yllättävän hyvin se meni, kun siinä hetki seistiin ja katseltiin. Luulin, että Italiassa luistelu olisi harvojen taito. Niin väärässä taas olin.
Ja kun tapaninpäivän iltana saatoin Maman ja Papan takaisin keskustaan, oli jalkojen pompussa perusteellisesti vietetyn, erilaisen joulun ilo. Tänä vuonna syötiin jouluaterialla tuorepastaa ja juustoja. Ei ollut laatikoita ikävä.
“Tämän nähtyäni en enää koskaan stressaa joulusta,” sanoi Mama, kun Firenze kaikkina päivinä jatkoi niin kuin aina. Rennosti. Iloisesti. Hyvin toimien.
Minä, joka aina olen joulua rakastanut ja hokemasta päästyäni hokenut, etteivät juhlat tule itsestään, koin tämänkin joulun siellä lämpimässä osassa sydäntäni, jossa joulut tunnetaan. Juhla syntyy perheen läsnäolosta, kynttilöistä, hymyilevistä ihmiskasvoista, lämpöisistä villasukista. Kun vanha mummo tienpientareelta huuteli meille ohittajille: “Buon Natale!” olisi se yhtä hyvin voinut tulla suomeksi, tai ranskaksi, tai eestiksi. Muurit kaatuvat, kun kaikki ovat samassa paikassa, yhtäaikaa, ja hyvä joulu tulee, jos sen päästää tulemaan.
Jouluaiheinen blogipäivitys pitäisi taiteen sääntöjen mukaan päättää harmoniaan ja pimeässä tuikkiviin lämpöisiin valoihin. Ja niitä minä tapanina katsoin, juostessani halki puiston kohti kotia, kun se sattui. Tie oli tasainen, lihakset lämpimät ja vauhti hyvä, Tara juoksi edelläni hyvää vauhtia ja kuulokkeista tulvi päivän teeman mukaisesti rauhaa ja rakkautta. Vasemmalla kadun toisella puolen isä auttoi pienen tyttärensä sisään yli parvekkeen kynnyksen takanaan tuikkiva kuusi. Ja sitä minä katsoin, kotia ja valoa, hymy kasvoillani, kun tien yli, muutaman metrin verran koiran kuononkärjestä, juoksi rotta. Tai ehkä valtava hännätön orava. Jo laukkavauhdissa loikkinut Tara ampaisi sen perään, enkä minä ehtinyt tehdä muuta kuin kiljaista. Sillä sitten me menimme – Tara vetovaljaissaan juosten ja minä perässä lentäen. Suoraan pusikkoon. Siinä iskin kantapääni maahan ja sain tempovan koiran pysähtymään. Rotta oli jo mennyt menojaan. Hiljaisuus korvissani antoi hitaasti tietä ohi hurisevalle liikenteelle. Muutaman metrin päässä, kun Tara taas totteli verbaalisia käskyjä, päästin sen taas kulkemaan ja huomasin, että olin reväyttänyt molemmat pohkeeni, selkäni, vasemman olkalihakseni ja ison osan vasemman olkavarren lihaksista.
“Menee vähän kauemmin kuin arvioin – tuun hitaammin,” soitin Kallelle, ja linkutin, askel, toinen, kolmas, parin kilometrin matkan kohti kotia. Ja kaikkialla ympärilläni hyrisi ilta katoavan joulun taikaa.
Koti tiellä 