Cabopino, josta Natiainen ei suureksi harmikseen löytänyt ainuttakaan torakkaa.

Jonossa on satakunta ihmistä. Busseja Fuengirolasta Marbellaan lähtee puolen tunnin välein, ja jokainen bussi on lähestulkoon täynnä heti asemalta lähtiessään. Kämmenissäni iho kuroutuu rullalle, kun kaksi täyttä kauppakassia kummassakin kädessä heiluu kompastelevien askelteni tahdissa edetessäni jonossa kahden brittinaisen perässä. Jos olisin nähnyt tämän hetken ennalta, olisin laittanut jalkaan jotain muuta kuin kymmensenttiset lempikorkkarini. Vaan viisaus ei asu kaikissa meissä, joten tässä hetkessä, josta tämä tarina alkaa, minulla on naurettavan epämukavat (mutta ah niin ihanat! – isoäitini perua olevat ja nelisen kertaa suutarilla korjaillut) vintage-korkkarit jaloissani, nenällä vinoon tuiskahtaneet aurinkolasit, kämmenten (ja varpaiden) iho nimismiehen kiharalla ja käsivarret monta tuumaa normaalia pidemmät tehokkaassa ostoskassivenytyksessään. Älä siinä katso minua päätäsi pudistellen: 3,5 kiloinen vesimelonin puolikas on terveellinen ja vaihtelua tuova iltapala lapsille. Kyllä ne kauppakassit saavat vähän painaakin.

Suuresta heikkoudestani eli vintage-kengistä huolimatta järjestelen yleensä asiat mahdollisimman sujuvasti etukäteen. Niinpä oikeassa kädessäni, kahden kassinhangan kanssa sulassa sovussa kämmentäni parkitsemassa, on tasaraha Cabopinon pysäkille: 1,55 €. Ihanan täsmällistä! Sietää myhäillä tyytyväisenä. Näin ne asiat tulee hoitaa!

Kun viimein pääsen ovelle ja rämäytän muovikassipunnukseni bussin lattialle, kuski kuitenkin huitoo minut kärsimättömänä kauemmas, enkä saa hänen sanatulvastaan selvää, mistä on kyse. Astun kuitenkin kiltisti syrjään nostamatta sen kummempaa metakkaa, ja ryhdyn pikaiseen tilanneanalyysiin. Mikä erottaa minut muista? Bussi on oikea, rahamäärä on sama kuin millä olen tehnyt jo kolme reissua. Lopulta huomaan eron ja kysäisen vieressäni seisoskelleelta herrasmieheltä:

“Mikä tuo lappu on, mikä kaikilla on kädessään? Miksi kuski heitti minut ulos?”

“Joskus kuskit hyväksyvät rahaa ja joskus eivät. Lippuja saa tuolta kulman takaa.”

Vai niin. Joskus kuskit hyväksyvät ja joskus eivät. Kiitettyäni miestä avusta raahaan kassini korkkareilla koikkelehtien mittavan lippuluukkujonon päähän – asemalla on vain yksi luukku ja yksi myyjä. Ei vieläkään murtunutta tai edes muljahtanutta nilkkaa. Aikamoinen taito, tämäkin. Taidan laittaa siitä maininnan CV:een, kunhan pääsen autolle. Jos pääsen. Bussikuski tulee onneksi perässäni kahvia hakemaan, katsoo minuun ja katoaa aseman ovesta sisään. Hetken kuluttua hän harppoo takaisin bussiin. Seison luukulla lippu (1,55 € – tasan!) kädessäni ja neljä muovikassia jaloissani, kun kuski kaasuttelee iloisesti tiehensä. Ei voi olla totta. Ja aseman hetkellisessä hiljaisuudessa kassissani neljä raakaa kanapihviä kiittää kimeällä äänellään ylimääräisestä puolen tunnin odottelusta helteessä.

“Sanotaan, että bussi tulee puolen tunnin välein, mutta kukaan ei oikein tiedä, minkä puolen,” virnisti brittimies Cabopinon pysäkillä maanantaina. “Bussissa annetaan kyllä vaihtorahaa, mutta he pitävät tasarahasta.”

Ja siitä asti olen tunnollisena naisena kantanut tasarahaa mukanani. Mutta ei sekään tunnu aina auttavan.

“Olen viime aikoina viihdyttänyt amerikkalaista ystävääni. Hänellä on hieman sopeutumisvaikeuksia tähän espanjalaiseen systeemiin,” mies paljastaa.

En ihmettele. Kun seison asemalla (tasarahalla ostettu) lippu kourassani pois huristelevaa bussia katsellen, ei paljon naurata systeemi eikä liioin sen puute.

Parinkymmenen minuutin kuluttua tulee uusi bussi. Sadan muun matkustajan massan mukana tunkeudun ovista sisään. Jumiudun käytävään kasseineni, mutta justeeraan kantoasentoa sen verran, että pääsen ahtautumaan peremmälle. Löydän jopa vapaan paikan. Istuessani tanakasti seinään liiskaantuneena lähetän Kallelle tekstarilla pyynnön tulla pysäkille kantojuhdaksi puolen tunnin kuluttua.

Aika-arvioni saattaa jopa pitää kutinsa, sillä bussi kulkee onneksi tavanomaista reittiään. Nimittäin aina sekään ei ole varmaa. Fuengirolassa asuva suomalaismies kertoi minulle maanantaina, että jos bussi on selvästi myöhässä aikataulustaan, kuski saattaa komentaa kaikki ulos kilometrikaupalla ennen päätepysäkkiä, ilmoittaa, että tällä kertaa päätepysäkki on tässä, ja kääntyä takaisin kohti tulosuuntaa. Oikealla päätepysäkillä kenties odotti viisikymmentä matkustajaa, mutta ei kai se niin tarkkaa ole.

Kun astun bussista ulos ja hymyilevä Kalle odottaa lasten ja Taran kanssa pysäkillä, olen voiton sankari ja suonissani soutaa suloinen hurma: pääsin tänäänkin kunnialla kotiin! Nimittäin pysäytyspainikkeita on bussissa kaksi, ja ne molemmat sijaitsevat haitaribussin takaosan ovella. Eli päästäkseni ulos minun piti ensin bongata oikeasta pysäkistä vinkkaava kyltti (“Camping Cabopino – seuraavasta liittymästä oikealle“), pyytää vieressäni istuneelta naiselta anteeksi ja odottaa, että hän väistyy, vetää tuolin alta kolme (mukavan huoneenlämpöistä) kauppakassia, kasata ne ja sylissäni maannut kassiyksilö käsiini, kompuroida pikavauhtia takaovelle bussin kulkiessa satasta maantiellä ja ehtiä painaa nappia ennen kuin pysäkki vilahtaa ohitse.

Varmaan systeemi on näin tolkuttoman sekava juuri siitä syystä, että kaikki saisivat joka ikinen päivä mahtavan onnistumisen kokemuksen työpäivänsä päätteeksi. Jihuu! Olen paras! Pääsin tänäänkin kunnialla kotiin!

Cabopino, jossa syksyn tummentuva ilta kätkee käsikkäin kulkevan pariskunnan hämyynsä, ja sata selkälokkia istuu rannalla päät siipien alle piilotettuina.

“Se on uskomaton tunne: kuin kävelisi suoraan Englantiin,” kertoi brittimies Rondan leirintäalueella, kun mainitsimme suunnitelmastamme lähteä Gibraltarille. Joten kun sunnuntai-aamuna tallustelin suihkulta autolle sain viimein paikannettua, miksi takaraivoni vaimea hälytyskello piti itsepintaisesti kiinni kilkatuksestaan: Taralla ei ollut annettu ekinokokkoosilääkitystä, joka on ehdoton vaatimus matkustettaessa Brittein saarille. Alkoi hurja puhelinrumba Suomeen, jossa valtuutettu googlettajamme kärvisti kovalevynsä, ja lopputulokseksi saimme: pelkkä rabies-rokotus ja koirapassi riittävät. Ehkä.

Toisin kuin emämaassa, The Gibin viranomaisia ei Tara kuitenkaan olisi paljon vähempää voinut kiinnostaa. Kun kävelin tullimiehen luo lemmikkipassi ojossa (You guys wanna see some paperwork on the dog?), he pudistivat päätään ja viittoivat meidät jatkamaan eteenpäin. Se oli niin hämmentävää sen jälkeen, kun passintarkastuksessa virkailija katsoi pelkästään Taraa passeja aukoessaan, että melkein kysyin, ovatko he nyt aivan varmoja tästä päätöksestään. Se on sentään koira. Rabiesta ja mikrosiruja ja heisimatoja ja hui. Työnsin kuitenkin olkiani kohauttaen lemmikkipassin takaisin laukkuuni ja kiiruhdin muun perheeni perässä aurinkoiselle Gibraltarille.

Jyrkkä The Rock on vaikuttava ilmestys. Enemmän huisiuspisteitä lasten silmissä vei kuitenkin kävely kiitoradan yli – niemimaa on niin pieni, että lentokenttä ainoine kiitoratoineen on rakennettu poikittain rajalle, ja maaliikenne yksinkertaisesti katkaistaan koneiden nousun ja laskun ajaksi.

Ja heti lentokentän jälkeen se alkoi: Britannia.

“Good morning!” huudahti tiellä vastaan kävellyt nainen iloisesti ja jatkoi matkaansa. Kasvoni ratkesivat hymyyn. Mahtavaa! Taas tätä!

Kieltäydyttyämme kohteliaasti delfiininbongausristeilystä, reissua mainostanut nuorimies jäi kanssamme juttelemaan. Kuulimme mm. että Gibraltaria kutsutaan The Gibiksi (lausutaan englanniksi kuin ‘gypsy’, ei kuten ‘gibson’ ja espanjaksi [hibraltar]), ja takaisin Espanjan puolelle täytyy suoriutua ennen kello viiden vahdinvaihtoa, jonka jälkeen alkaa maaninen kassintarkastus. Kuulemma gibraltarlaiset ja espanjalaiset eivät tule toimeen, ja rajalla tehdään tahallaan kiusaa ja käydään läpi laukut ja lompakot. Viime vuoden poliittisesti hankalana aikana matka töistä kotiin rajan yli saattoi kestää neljästä viiteen tuntia.

Meitä ei kuitenkaan kukaan kiusannut. Päin vastoin. Tapasimme Kallen vanhan ystävän, joka kierrätti meitä kaupungissa ja kertoi historiasta juuri ne kiinnostavimmat osat (mm. Natiaiselle strategisesti tärkeästä sijainnista ja toisen maailmansodan aikaisesta meritaistelusta, jossa sukeltajat upottivat 21 italialaista sotalaivaa, Nupulle neanderthalilaislöydöstä kukkulan luolasta, Kallelle ja minulle kirkoiksi muunnetuista moskeijoista).

Oppaamme vei Kallen ja natiaiset kaapelihissillä ylös The Rockille apinoita katsomaan ja St Michaelin luolaan. Koirat eivät päässeet luonnonsuojelualueelle, joten Tara ja minä suuntasimme siksi aikaa marinaan nauttimaan merellisestä, kansainvälisestä tunnelmasta. Asukkaita Gibillä on kuuleman mukaan vain 90 000, mutta turisteja käy vuosittain yli miljoona.

The Rockin apinoista meitä varoitettiin kaikkialla. Ihmiset syöttävät niitä kielloista huolimatta, ja ne ovat aloitekykyisiä ja jopa aggressiivisia ruokaa etsiessään: suklaat katoavat taskuista, karkit laukuista, ja muovikassit revitään riekaleiksi välittömästi. Ja totta: heti kaapelihissistä astuttuaan menetti oppaamme käsissään olleen muovikassin. Ja nauroi unohtaneensa, että nekin ovat alttiina apinoille. Kassissa olleet vesipullot eivät karvaisia sukulaisiamme kiinnostaneet, joten riivittyään kassin palasiksi, ne palasivat takaisin aidalle poseeraamaan.

Varttia vaille viisi jätimme hyvästit oppaillemme ja (kirjaimellisesti) juoksimme rajalle ehtiäksemme viideltä lähtevään bussiin. Vahdit eivät olleet vaihtuneet, ja vartiokopissa istuvat passintarkastajat heittivät huulta keskenään, kun jono kulki vaivattomasti eteenpäin.

Ja kun Tara kävi bussissa jalkoihini makaamaan väsyneenä päivän helteisestä patikoinnista, lapset höpisivät kilpaa kaikesta siitä, mitä oli nähty (Apinat! Luola! Jonas! ‘Äiti, voidaanko muuttaa tänne, että voidaan käydä joka päivä moikkaamassa noita!’) ja Kalle naputteli tekstiviestiä kaverilleen kiittääkseen päivästä, opastuksesta, seurasta ja ravintolareissusta, minä katselin ikkunan takana vilistävää maisemaa. Ja ajattelin kohtaamisia, aitoa, kiinnostunutta ajatuksenvaihtoa, poskisuudelmia, hymyjä, ristiselkää koskettavia, kohteliaasti ohjaavia käsiä, pientä fyysistä reviiriä, monikielisyyttä ja avoimen suvaitsevaa, rentoutunutta ilmapiiriä. Maailmalla on niin monia kulmia, joissa minä voisin kovin mieluusti asua.

Ronda, jossa jättimäiset muurahaiset nakertavat pimeitä kammioitaan tienpientareille, ja Natiainen kyykkii hievahtamatta niiden touhuja tarkkaillen

“Mä olen nähnyt jo niin paljon, ettei mikään tunnu enää miltään,” sanoi eräs konkarimatkaaja minulle kerran. Tunnistan ajatuksen, ja se pelottaa. Sillä tuttuuntuminen tarkoittaa väistämättä sitä, että matkaamisesta tulee turhaa – siitä ei enää saa riittävästi kokemuksia. Täytyy keskittyä elämään hetkessä, jotta saisi kunnolla nautittua siitä käsittämättömästä kauneudesta ja eksotiikasta, johon on saapunut. Eksotiikasta, josta on tullut arkea.

Lapset innostuvat lähes kaikesta, mitä he näkevät. Mittakaavan tulee kuitenkin olla sopiva: Natiainen jaksaa tutkia ötököiden elämää tuntikausia, mutta pilviin kietoutuneet vuoret kaappaavat hänen mielenkiintonsa vain hetkeksi – hän on nähnyt vastaavia näkymiä lukuisia kertoja. Nuppu innostuu laskemaan matematiikkaa sivukaupalla, useita aukeamia peräkanaa, silmät säihkyen, mutta henkeäsalpaavalle arkkitehtuurille hän kohauttaa olkiaan – hän on nähnyt vastaavia rakennuksia lukuisia kertoja.

“Mikä puu toi on?” kysäisen, kun askellamme pitkin tienvierustaa kohti Rondan kaupunkia.

Natiainen vilkaisee puuta sekunnin sadasosan ja sanoo tylsistyneellä äänellä: “Oliivi.”

“Öljypuu,” korjaa Nuppu (joka tutki asiaa taannoin viljelyskasveista kertovaa e-kirjaansa varten), “Oliivi on se hedelmä.”

“Miten ihmeessä te sen heti voitte tunnistaa?!” ihmettelen. “Te ootte ihan natiaisia vasta!”

“No me ollaan nähty oliivipuita jo varmaan kolme miljoonaa,” sanoo Natiainen hei haloo -äänellään, kiljaisee sitten riemusta ja loikkaa tienvarren pusikkoon, sillä siellä on muurahaispesä. Seuraavat viisi minuuttia seisomme paikallamme kuin patsaat (Tara myös, kun kerran käskettiin), ja kuuntelemme lasten selostusta muurahaispesän rakenteesta, sotilasmurkuista ja työläisistä.

“Mutta nyt oon huomannut, että sotilaat ei pelkästään puolusta. Ne tulee kyllä heti tarkistamaan, mikä se tunkeilija on, jos laittaa jotain uutta lähelle pesän suuaukkoa, mutta ne myös kantaa hiekanmuruja pesästä ihan samalla tavalla kuin työläisetkin.”

Lopulta muutaman kilometrin patikka päättyy Rondan rotkolle. Se on upea. Luonnollisesti.

Hurjat putoukset saavat melkein yhtä innostuneen vastaanoton kuin flamingot, joita näimme parisen viikkoa sitten. Mutta vain melkein.

“Voidaanko mennä uimaan, kun päästään takaisin?” kaikuu kysymys heti, kun rotkolle on päästy, ja helle on iskenyt kunnolla vasten kasvoja.

Ja vaikka kaikki kiinnostaa lasta, kun asia esitetään oikein, pienet, helpommin käsiteltävät asiat tuntuvat kiinnostavan enemmän kuin suuret. Ja kun itse hiljenen häikäistyneenä luonnon ja ihmisen hykerryttävän yhteistyösaavutuksen edessä, lapset sihahtavat meidät hiljaisiksi ja osoittavat viereisellä seinällä kiipeilevää sisiliskoa.

“Shh, ettet vahingossa pelästytä sitä! Se satuttaa itsensä, jos se pudottaa häntänsä!”

Ja kun yhdistän matkakokemukseeni sen, mikä aikuisesta tuntuu upealta ja sen, minkä lapsi havaitsee täysin ponnistelematta, saan cocktailin, joka on dynamiittia, voittamaton.

“Kerro, äiti, miten koiria koulutetaan? Jos suunnittelen tempun kunnolla, saanko ite kouluttaa sen? Kerro taas siitä, miten se palkitaan oikeaan aikaan?”

Ja kilometrit taipuvat hitaasti jalkojemme alle, ja puhe kääntyy huomiseen kohteeseen, Gibraltariin. Takana isälleen tauotta höpisevä Natiainen kuulee, että puhumme siirtomaavalloista ja Rosettan kivestä ja kiljaisee: “Mitä?!” ja juoksee meidät kiinni. Ja molemmat lapset kurtistavat kulmiaan, ja Natiainen puuskahtaa:

“Mää keksin. Niiden pitäis antaa se kivi sinne takaisin. Ja muutenkin. Ihan hassua, että se on British Museumissa. Voishan ne olla samalla lailla näytillä siellä maaassa, mistä ne asiat on löydetty. Niillehän ne oikeesti kyl kuuluis.”

Jossakin siinä, missä tieto muuttuu kokemukseksi ja näkymä yhdistyy aiemmin opittuun, on se ainutkertainen elämys, minkä matkailu tuo. Enkä usko, että muutokseen voi lopulta koskaan tottua niin, että uusi täydellisesti menettää hohtonsa. Ja jos niin kävisikin, riittäisi 10 minuuttia Nupun ja Natiaisen seurassa palauttamaan mieleeni, miltä tuntuu, kun upea löytyy juuri sen kulman takaa, josta sitä vähiten odottaa.

Paitsi jos on kuuma ja yrittää levätä ja huolehtia omista asioistaan ja kaikki ohi kulkevat ihmiset kokevat vilvoitteluasennon niin söpöksi, että haluavat välttämättä ryhtyä silittämään. Niin kypsää, se, jos Taralta kysytään.

Cabopino, jossa lapsia täytyy muistuttaa vähän väliä, että suomi on täällä varsin tyypillinen kieli.

Sunnuntai-aamu kurkisti harmaiden pilvien välistä, ja me saimme kuin saimmekin liput Alhambraan. Matka korkean mäen parkkipaikalle vei rinteen reunaa, luoliin rakennettujen asumusten ohi. Niiden ovina toimivat värikkäät verhot, ja pihalla kenottivat pyykinkuivaustelineet.

Kun oli ehtinyt tottua Cabo de Gatan aavikkomaisemiin, jossa “metsät” olivat taivaisiin kurottelevia aloe veran kukkavarsia, oli Granadassa ihanan vehreää. Oliivilehdot ja puutarhat viheriöivät, ja kaupungin puistoissa oli jopa ruohoa.

Ihana, viileä, sateinen päivä! Kaikkien farkut ja pitkähihaiset paidat olivat auttamattoman rypyssä vietettyään viikkoja taiteltuina alimmaisiksi kaappiin.

Koirat eivät olleet tervetulleita isoon osaan Alhambraa, joten Kalle ja Tara kiersivät lähimaastoja ja tutustuivat nelijalkaisille sallittuun osaan linnoitusta.

Tällä tutkimusretkellään he tapasivat mm. nämä kulkukoirat.

Kulkukoirille Tartsu ei kuitenkaan korvaansa lotkauta. Sen sijaan kaikkialla tallustelevat kulkukissat pitävät hänen mieltään virkeänä!

Tutustuimme lasten kanssa 1200-luvulta (huijasin teitä sadalla vuodella viime postauksessa, pahoittelut siitä!) ponnistavaan arabilinnoitukseen ja sen puutarhoihin. Linnoituksessa oli myös kauppoja, ravintoloita, hotelleja. Ja turisteja turhautumiseen asti. Se, että sain kuvan ilman muita matkalaisia, on vain osoitus nopeasta laukaisinsormesta…

Alhambrassa kasvoi monia hedelmäpuita. Myös granaattiomenia – luonnollisesti, Granadassa kun ollaan.

Vehreissä puutarhoissa lorisi akveduktien tuoma vesi, ja muurit kietoivat huomaansa viileän helpotuksen ympäröivästä kuivuudesta. Kun suljin silmäni, näin sultanan kävelemässä hänelle nimitetyssä puutarhassa, sormen kärjet päivän lämmössä nuokkuvia kasveja hipoen.

Kalle kertoi myöhemmin, että läheisellä mäellä oli vesivarasto, josta johdettiin vettä Alhambraan. En olisi halunnut kuulla. Kun kuvitelmissani loppumattomat, viileät lähteet jakavat vettä vihreälle keitaalle.

Puutarhasta avautui näkymä linnoitukselle…

… ja yli Granadan kaupungin.

Taidokkaat kuvioinnit koristivat rakennuksia ja polkujen kivetystä. Koristelun perusteella oli lastenkin helppo etsiä vihjeitä siitä, miltä aikakaudelta mikin rakennus oli peräisin: kristinusko oli tuonut tullessaan ihmisaiheiset patsaat ja maalaukset. Heti kauniin luonnonpuutarhan jälkeen lapset olivatkin kiinnostuneimpia katolisesta kirkosta, jossa muistelimme taas Raamatun tarinoita, juttelimme pyhimyksistä ja koristelusta. Natiainen seisoi minuuttitolkulla jokaikisessä pyhäkössä ja etsi tarkkaavaisesti merkkejä, joista voisi tunnistaa kuvatun pyhimyksen

Ohi kaikkien muiden kohteiden, ikivanhojen palatsien, hedelmälehtojen ja huikean näköalan nousi kuitenkin tämä näky. Pulu kylpemässä pienessä suihkulähteessä. Se käänteli siipiään heiveröistä poretta vasten, sukelteli ja istui tanakasti poreen päällä. Seisoimme hiljaa kylpijää katsellen. Me vieraat hänen ikiaikaisessa kodissaan.

Mar Menor, jossa nenäliinojen kulutus on viime aikona lisääntynyt merkittävästi ja jossa turkinkyyhkyt pistävät tyytyväisinä poskeensa ne ruokanappulat, jotka Tara jätti kuppiinsa.

Kosteat lakanat heiluvat hiljaa kevyessä tuulessa. Istumme niiden heittämässä vilpoisassa varjossa. Keskeytän lukemiseni siksi aikaa, kun kahden harmoniassa yskivän lapsen rohina kaikuu pihamaalla. Ja kun on taas nenät puhallettu tyhjiksi, osoittaa Sirius Musta Harryä taikasauvallaan ja kähähtää uhkaavasti matalalla rahisevalla äänellään äänihuulteni läpi: Karkotaseet! Ja Rääkyvässä röttelössä kaikkoavat kuumeet, yskät ja tukalat olot.

Sardiinipurkissa sairastetaan. Kalle oli viime viikolla kolme päivää kuumeessa – jonka ajan lapset polskivat riemuissaan uima-altaissa. Luulin jo, että me muut säästyimme pöpöltä, kun minäkin olen ollut vain lievästi kurkkukipuinen, mutta nyt antautuivat lapsetkin räkätaudille.

Käytin pakollisen lepopäivän hyväkseni pesemällä pyykkiä ja syväpuhdistamalla Sardiinipurkkia. Pesin samalla vessan maton pyykkilaudalla. Tuntui äärettömän hyvältä, se fyysinen työ. Seuraavan asunnon varustuskriteereihin lisättäköön kunnon pyykkilauta. Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiseksi elämä reissun jälkeen asettuu. Olen nimittäin tämän matkan aikana ymmärtänyt syvällisesti sen, mitä olen aina epäillyt: suurin osa kaikesta siitä, mitä luulin arjessa tarvitsevani, on täysin tarpeetonta.

Leirielämää viettävät kanssamatkustajamme ovat usein tässä suhteessa kanssamme varsin samanhenkisiä. Kaikki ovat tottuneet käymään suihkussa släbärit jalassa, eikä huoltorakennukselta kuulu valitusta, vaikka suihkussa hiukan haisee viemäriltä, suihkusta tulee vain kylmää vettä, pyyhekoukut puuttuvat, vessapaperia saa vain kiskomalla sopivaksi arvioimansa määrän etukäteen ulko-oven pielessä olevasta rullasta tai jos pytty keikkuu. Pikkujuttuja, ne. Siksi olikin hauskaa tutkia reaktiotamme, kun saapuessamme tänne tapasimme ihmisen, joka ei lainkaan sopinut muottiin. Olimme juuri virittäneet markiisin aurinkosuojaksi asetuttuamme paikalle, johon ison automme sai peruutettua. Kalle lähti takaisin vastaanottoon kertomaan, ettei autoa saanut peruutettua sille paikalle, johon meidät ensin ohjattiin ja että olimme siirtyneet. Hänen vielä ollessaan sillä tiellä eteemme pysähtyi auto, jossa Guccin laseihin sonnustautunut nainen puhui kiivaasti kännykkäänsä. Kohta saapui leirintäalueen vartija ilmoittamaan, että olemme väärällä paikalla. “Niin, se on totta,” sanoin, “Emme mahtuneet siihen ensimmäiseen, joten toimimme respan ohjeen mukaan, ja siirryimme seuraavaan sopivaan.” Paikka oli kuitenkin ehditty jo antaa jollekin muulle. Katsoin epäuskoisena autossa istuvaa Gucci-naista vartijan ohi ja viitoin tyhjää leirintäaluetta, jossa sadat aivan identtiset paikat kertovat siitä, että kesällä täällä varmasti käy valtavasti matkailijoita.

“Kaikki paikat ovat identtisiä, ja me olemme jo avanneet markiisin varjoksi. Eikö teille kävisi joku muu, ihan samanlainen paikka?”

Silloin saapui Kalle paikalle, ja tarjosi pariskunnalle paikkaa, johon me emme saaneet peruutettua, koska viereisten paikkojen autot oli parkkeerattu tielle sitä vastapäätä. Heillä oli kuitenkin pikkuauto, joten mahtuminen ei olisi ongelma. “Ei,” sanoi Gucci, “Haluamme tuon…” ja hän viittoi pensasta. “Varjon?” sanoi Kalle epäuskoisena. Jokaisessa paikassa on samanlaiset, reunustavat pensasaidat ja puita varjostamassa. Sitten aina viisas siippani pudisti hymyillen päätään ja ryhtyi rullaamaan markiisia sisään. Sanoin vartijalle, että otamme tuon paikan tuosta viiden metrin päästä. Vartija soitti respaan ja ilmoitti siirtymisestämme. Vaihdettuamme uuteen paikkaan, hän tuli pyytelemään sekaannusta anteeksi. Vakuutin, ettei haitannut yhtään. Sellaista se on.

Jätin lapset pihavällylle makoilemaan sillä välin, kun hain puhtaat pyykit koneesta. Kun tulin takaisin, Nuppu rohisteli: “Prinsessa ajoi tästä äsken ohi ja vilkutti meille.”

“No vilkutittekste takaisin?”

“Joo, tietty. Sillä oli kukkamekko,” Nuppu sanoi, ja pyöräytti silmiään.

Niin, noin harvinaisen joustamatonta epäretkeilijähenkeä reissussa harvoin näkee. Onneksi.

Mar Menor, jonka rantaa valtavat hotellit reunustavat ja jossa Tara meni ensimmäistä kertaa uimaan yrittämättäkään juoda suolaista vettä

Ukkonen rytisee taivaanrannassa. Sade moukaroi kattoa ja auki olevia ikkunoita. Keräsin kiireesti ulkona narulla kuivuneita pyykkejä kasaan ja siirsimme koulun markiisin alta sisätiloihin välittömästi, kun Kalle oli saanut pitkän työpuhelunsa puhuttua.

– Aika hassua, nauroi Natiainen: – Me ollaan ihan et ‘iik kauhea kaatosade, äkkiä sisään’ ja kasvit on vaan, että ‘aah, VIIMEINKIN sataa’!

Ja niinhän se on: Kaakkois-Espanjan säätila huolestuttaa tutkijoita. Sademäärät ovat laskussa, ja sen vaikutukset näkyvät maaperässä.

– Tää on kyllä aika hurjaa, totesin Kallelle eilen, kun ajelimme etelään Costa Calidaa pitkin: – Kuin savannia tai puoliaavikkoa.

Puidut pellot ovat harmaita, tyhjiä hiekkakenttiä. Niiden reunoilla ei kasva mitään, vaan ihmisen hoitama kaistale maata jatkuu samanlaisena, yhtenäisenä, pölisevänä hiekkakenttänä aina seuraavalle vuorelle saakka. Raidalliset vuoret ovat pääosin paljaita, vain joitakin pensasmaisia piikkikasveja täplittää niiden rinteitä. Kaktuksia ja muita mehikasveja pönöttää tienpientareilla, aloe veran nyt jo tyhjät kukkavarret kohoavat monimetrisinä kohti taivasta. Hedelmätarhojen puut kasvavat suoraan punaruskeasta hiekasta. Ruohoa ei ole missään – sen kasteleminen olisi valtavan työläs ja kuluttava projekti.

– Ajattelin samaa, tulee mieleen Marokko tai Algeria, sanoi Kalle, ja korjasi aurinkolasien asentoa nenällään. Aurinko paahtoi ikkunan läpi, hiki tiivistyi iholle – Sardiinipurkissa ei ole ilmastointia.

Rannikon laakeat suola-altaat luovat hämäävän kuvan siitä, että vettä kyllä on – kunnes valtavat valkoiset suolavuoret, jotka on kasattu niiden rannoille, paljastavat, että kyse on merivedestä. Vaaleanpunaiset flamingot käyskentelivät rikkonaisen rannikon todennäköisesti ihmisen kaivamissa lahdissa. Mutta makeaa vettä emme ole nähneet vielä missään.

Muistan lukion viimeisinä vuosina, aivan 1990-luvun lopulla, jo puhutun siitä, että muutos ilmastossa uhkaa levittää Saharaa kohti Välimerta. Ja siltä se tuntuu. Aavikolta. Tai vähintään savannilta, jossa keltainen heinä törröttää maassa kovaksi kuivuneena. En ymmärrä, mistä juomavesi tulee, ja miten sitä voi riittää kasvien kasteluun. Leirintäalueiden vesipisteillä onneksi lukee: “Vesi on arvokas luonnonvara, käytä sitä harkiten.” Toivottavasti mahdollisimman moni noudattaa ohjetta.

Tänään istumme puristautuneina Sardiinipurkin pöydän ääreen, kun ulkona sataa arvokasta luonnonvaraa janokuoleman partaalla sinnittelevälle kasveille. Päivän teemana ovat maalaustaiteen espanjalaiset mestarit, ja kumpikin lapsi on valinnut oman taiteilijansa, jonka tyyliä jäljittelee omalle paperilleen kieli huulten välistä pilkottaen. Kalle askartelee huomenna Helsingissä alkavan joukkoliikenteen lakon parissa, ja minä katselen hetken ulos ikkunasta kiitollisena pitkäkestoisesta, leppoisasta ja paremmin maaperään imeytyvästä sateesta, jollaiseksi ukkoskuuro hitaasti muuntui. Vesi helliköön tätä maata!

Eräänä tavanomaisena päivänä Sardiinipurkin syövereissä

Klo 5.45
Kallen herätyskello sinkauttaa ilmoille ärsyttävän hilpeän melodian. Puran jalkojemme solmun irrottamalla hänen ympärilleen kietoutuneet raajani ja kääntämällä kylkeä. On pilkkopimeää. Tuntuu siltä, että olen saanut köyhät kuusi tuntia unta.

Klo 6.00
Kalle kömpii ylitseni alas alkovista ja aloittelee työpäiväänsä. Kaivan kirjani (lue: täppärini) sängyn jalkopäästä ja yritän kammeta vetisiä silmiäni auki. Huomaan lukeneeni kaikki kirjani, joten avaan Facebookin, Ylen ja BBCn uutiset. Vilkaisen Guardiania ja Huffington Postia.

Klo 7.00
Nuppu juttelee virkeänä takasängyllä, jossa hän on lukenut jo tunnin ja tehnyt aukeaman matikkaa. Natiainen kiipeää alkoviin, ja sanoo jotain linjalla Äitiii… Mä olen vähän miettinyt, että voitais ostaa snorkkeli, jotta voisi tutkia kaloja / ladata appi 3D-mallinnusta varten, koska haluaisin suunnitella taloja ja koneita ja sellaisia / lähteä ensin uimaan ja tehdä koulujuttuja vasta sen jälkeen – kato kun kumminkin on siesta / lähteä takaisin jonnekin, missä ei ole helle. Tara hyppää sohvalle ja nostaa etutassunsa alkovin reunaa vasten. Tumps tumps sen häntä heiluu pöydän päällä ja pyyhkäisee lattialle kaiken, mitä en ole illalla huomannut siivota pois.

Klo 8
Leirintäalueen kauppa aukeaa, ja aamulla paistetut leivät saa käydä hakemassa. Ranskalaiset ovat paikalla saman tien, muut saapuvat vasta puolen tunnin kuluttua. Kalle on laittanut veden kiehumaan, joten keitän kahvia. Äkkiä, sillä nyt on kiire.

Kahvinkeitin…

Klo 8.30
Kallen joka-aamuinen työpalaveri alkaa. Hänen nenänsä on kiinni tietokoneessa, korvissaan kuulokkeet ja kädessään mukacappuccinokuppi. Lapset, koira ja minä yritämme nopeasti suoriutua pihalle, jotta hiljaisuus olisi riittävä. Naapurin äänekäs espanjalaisperhe mekastaa aamupalapöydässään, linnut laulavat täysin rinnoin ja Natiainen huutaa Nupulle väliaikatiedotusta ottaessaan kuvia yllin lähiympäristötehtävää varten. En ymmärrä, miten yksikään palaveriosallistujista voi kuulla mitään.

Klo 12.00
Lounasaika lähestyy. On niin kuuma, etten millään tahtoisi tehdä sapuskaa tulella, mutta minkäs teet – ulkogrillin hehku ahdistaa vielä enemmän. Lounaalla kaadan lapsille desilitran mitalla UHT-maitoa laseihin.
– Söin aamupalalla 1,5 dl jugurttia ja join 1,5 dl maitoa, huomauttaa Nuppu ja tarkistaa, etten kaada lasiin pisaraakaan liikaa. – Eli nyt tarvii enää 2 dl koko päivän annokseksi.
– Tarkistiko joku, ettei tossa lähikaupassa tosiaan ollut tuoremaitoa? tuskailee Natiainen ja vetää maidot naamariinsa irve kasvoillaan, jonka jälkeen kaataa itselleen appelsiinimehua ja imaisee senkin alta aikayksikön.

Koska aamulla tuli kiire suoriutua pihalle, minikokoisessa lavuaarissamme makaa lounastiskien lisäksi aamupalan kupit, suodatintötteröt ja kasa erinäisiä aterimia. Passitan lapset takasängylle pois tieltä – Kalle on jo uppoutunut takaisin työkuplaansa, josta hänet saa ulos vain totaalinen apokalypsi. En jaksa roudata astioita toisella puolen leirintäaluetta sijaitsevalle tiskauspaikalle, joten lämmitän (jep, tulella) pannullisen vettä ja ryhdyn tiskaamaan. Nuppu ja Natiainen virittelevät siestaa varten “Olipa kerran keksijät” -DVD:n päälle. Tara on kadonnut pihalle.

Pelihetki alkovissa.

Klo 14.00
– Joko NYT voidaan lähteä uimaan? lapset kyselevät sadannen kerran.

– Saitteko aamupäivällä koulujutut muka jo tehtyä?

Molemmat lapset vetävät täppärinsä ja kirjansa esiin.

– Mä tein melkein 10 uutta sivua e-kirjaani viljelyskasveista, sit ne “näin osaan” -sivut matikasta (muistaks, kun kaksi meni väärin?) ja luin uusimman Me Rosvolat -kirjan loppuun. Äikässä on muuten hyvä tilanne, olen siinä juoni-kohdassa menossa. Teen vielä 2 kirjaesittelyä siihen vikaan lukumerkkiin, mutta ajattelin, etten niitä aloita tänään. Liikunta on vielä tekemättä, koska aamulla vain käveltiin vähän kun otettiin niitä yllin kuvia. Ajattelin, että vois mennä uimaan. Ja sit mun täytyy sitä kässän kutomishommaa kans täs jossain vaiheessa aloittaa. En kyl tiedä vielä, minkä haluisin kutoa. Ehkä jotain joululahjaksi jollekin, vaiks kaulaliinan.

Samalla hän lätkii kirjojaan ja iPad-appejään auki valon nopeudella ja esittelee päivän edistymistään (jonka toki jo tiesin, olinhan paikalla). Natiainen kiirehtii kertomaan oman edistymisensä – työmääriä on helpompi oppia arvioimaan, kun päivittäin näkee, miten mikäkin edistyy.

– Mä tein kaksi aukeamaa matikkaa, ne oli yhteen- ja vähennyslaskuja. Nyt oli ekaa kertaa sellaisia, missä on sekä yhteen- että vähennyslaskuja samassa laskussa. Helppoi kyl. En jaksanut sit enää tehdä enempää, ni tein M-kirjaimen äikässä. Ja sit tein kuusi sivua yllin lähiympäristö-kirjaan BookCreatorilla. Mun mielestä ihan tarpeeks kyllä, kun mä olen vasta ekalla. Ajattelin, että vois vielä tehdä kuvista tänään tai huomenna – mul on piirustus kesken ArtRagessä ja sit mää kans ajattelin, et jos tänään ois liksassa uintia. Ja niin joo, aamulla peliajalla tein enkkua Scribblenautsissa ja Clumsy Ninjassa.

– Mä pelasin kans niitä aamulla. Opin esim. sanat quickly niin ku nopeasti ja invisible eli näkymätön. Jep. Voiko NYT mennä uimaan?

Ja niin menemme uimaan.

Klo 17.00
Välipala jäi välistä polskinnan tiimellyksessä, joten nyt on kaamea nälkä.

– Toi on niin paras toi vesipuiston siesta! riemuitsee Natiainen. – Kun liukumäet on kiinni, voi rauhassa hyppii niihin syviin altaisiin!

Ja hehän ovat hyppineet. Sata kertaa pää edellä, saman verran erilaisia zombie-mätkähdyksiä (jotka suoritetaan siten, että kävellään kohti allasta suu löysästi avoinna roikkuen ja kädet omituisen jäykästi retkottaen ja sanotaan matalalla mörinällä Zombies… We’re coming… ja sitten pudotaan altaaseen – koska zombit ovat niin aivottomia, etteivät katso eteensä) ja vielä saman verran pellehyppyjä. Natiaisen selässä on ilkeitä mustelmia siinä, missä hän on kolautellut itseään mutkaisissa liukumäissä.

Autolla Kalle lopettelee työpäiväänsä, ja kovasta flunssastaan huolimatta ehdottaa grillaamista. En pistä vastaan, jos joku haluaa tehdä ruoat puolestani.

Koska alkovi oli lasten pelihetkellä varattuna, Kalle kysyi Taralta, missä on seuraavaksi paras lepopaikka. Ja Tarahan näytti mallia.

Klo 17.30
Syömme päivällistä pihalla. Kukaan muu koko leirintäalueella ei syö tällaiseen suhteettoman aikaiseen ajankohtaan. Saamme useita outoja katseita ohikulkijoilta.

Klo 19.00
Lapsia väsyttää, kun he palaavat uima-altaalta. Minä olen saanut kirjoitettua seuraavaa lukua muutaman sivun eteenpäin, kun Kalle istui altaan reunalla uinninvalvojana.

klo 20.00
Iltapalaksi mysliä ja jugurttia sekä erilaisia hedelmiä.
– Voitais odotella täällä Espanjassa niin kauan, että tulee appelsiinikausi, huokaisee Nuppu, joka rakastaa kypsänä poimittujen tuoreiden hedelmien makua.

Klo 20.20
Luen ääneen Harry Potteria. Nassikat makaavat päät tyynyissä alusvaatteisillaan, ja tuuletin on nostettu heidän jalkopäähänsä helteessä nukahtamista helpottamaan. Ilma on painostava, vaikka kaikki ikkunat ja kattoluukut ovat auki. Kallekin on hiljentynyt kuuntelemaan, kun Sirius Musta vaanii Tylypahkan liepeillä ja Harry harjoittelee suojelius-loitsua selviytyäkseen ankeuttajista.

Klo 20.45
Lapset hiljenevät nukkumaan. Kalle kokee tervehtyneensä tarpeeksi voidakseen hoitaa koiran iltalenkityksen ja suunnistaa rannalle. Minä tiskaan illan viimeiset tiskit, kurkkaan päivän uutiset ja luen kirjaa. Koko muu leirintäalue on täydellisen kakofonian vallassa, sillä perheet ovat kokoontuneet syömään päivällistä, johon kuuluu kovaääninen nauru ja se, että kaikki puhuvat päällekkäin. Yritän napata kiinni sanoista. Yllättävän vaikeaa – moottoriturpien kansa, tämä.

Klo 22.30
Tulen suihkusta, jossa ryhdyin vartin taistoon saadakseni pestyä itsestäni tahmeat aurinkorasvat pois. Naapurissa perheen kuusi teini-ikäistä tyttöä popittaa jotakin varsin kammottavaa, espanjankielistä konemusiikkia ja tanssii videolle.

Klo 23.00
Naapurissa lauletaan paljon onnea vaan – espanjaksi. Sitten taputetaan ja lauletaan jotain muuta. Päätän huomenna selvittää, mikä He’s a jolly good fellow -tyyppinen rallatus Espanjassa on tapana loilottaa synttäreinä.

Klo 00.00
Hiljaisuus alkaa hitaasti laskeutua, ja yön viileys sen mukana. Laitan kirjani sivuun (tarina, jonka olen lukenut jo kolmesti) ja suljen silmäni. Kalle kietoo käsivartensa ympärilleni ja rentoutuu nukkumaan. Yksi päivä Sardiinipurkissa on taas takana.

La Marina, jossa nähtiin suomalaisia ja jossa Kalle näin voitti vetomme siitä, missä kotimaan asukkaita ensimmäisenä tulee vastaan

Viime joulukuussa jouduin yllättäen varsin kapinallisen (joskin äärimmäisen kokeneen) tekijän parturoimaksi, kun viisisenttinen kaistale hiuksiani ajettiin pois leikkauksen tieltä. Nyt nekin hiukset ovat viimein kasvaneet niin pitkiksi, että olen laiskan leppoisasti katsellut, löytyisikö jostain kampaajaa, joka voisi tehdä jotakin kuontalossani vallitsevalle epätasapainolle. Itse asiassa aloitin etsiskelyn jo Briteissä, mutta aikataulujen yhteen sovittelu ei koskaan luonnistunut. Ranskassa, Les Epessesissä olisi ollut täydellinen sauma kampaamokäynnille, mutta tunnustaudun turhamaiseksi pelkuriksi: en uskaltanut mennä saksittavaksi, jollemme kampaajan kanssa löydä vahvaa yhteistä kieltä – etenkään, kun harakanpesäni tola on varsin surkea kaikkine erimittaisuuksineen.

– Luulen, että ammattitaitoinen kampaaja on vähän sama juttu kuin hyvä kokki: hän katsoo edessään olevaa materiaalia, miettii, mitä siitä saa ja tekee ratkaisun sen perusteella, sanoi uusi tuttavuuteni Barcelonassa, kun pohdiskelin ääneen tätä maailmanhistorian mittakaavassa mielettömän merkittävää ongelmaani.

– Totta. Mutta mitä, jos kokki näkee päässäni mahtavan mahdollisuuden geometriseen ultramoderniin viritykseen, jollaista en halua..? Olen miettinyt, että sanalla natural pääsee aika pitkälle kaikissa germaanisissa ja romaanisissa kielissä… Ja sitten vain toivon parasta…

– Hmm. No valitset vain hyvän kampaajan ja vaikka näytät kuvasta.

Kun kysyin, mistä hänen mielestään Espanjassa tunnistaa hyvän kampaajan, hän sanoi epäröimättä: – Hinnasta. Ei kannata mennä halpaan paikkaan, eikä isojen ketjujen kampaamoihin, koska niissä työntekijät vaihtuvat koko ajan ja porukka tulee sinne harjoittelemaan.

Tiedustelin hänen mielestään sopivaa hintaa.

– Maksoin kerran 25 € leikkauksesta, mutta se oli korttelin päässä Sagrada Familiasta, ja sain kuulla kavereilta vaikka kuinka kauan, että olin maksanut aivan liikaa. 10-15 € on sopiva. Moni leikkaa vitosellakin, mutta uskallat luottaa laatuun, jos maksat yli kympin.

Muistelin tätä, kun La Marinassa kampaaja kertoi taksakseen 11 €. Se tuntui niin julmetun halvalta, että aloin miettiä, missä verot ja kaikki muut lisät olivat. Se oli kuitenkin yli kympin, joten varasin itselleni ajan.

Hän katsoi arvioivasti epätasaisia hiuksiani ja sanoi: – Sama pituus?

Myönsin, että jotakin sen kaltaista oli suunnitelmissa. Sitten hän otti sakset, ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, minulla oli lyhyet hiukset. Hän näytti otsahiuksia ja kysyi eleillä viitaten, leikataanko otsatukka.

– En oikein tiedä, sanoin minä, jolla on aina ollut ambivalentti suhtautuminen kasvoilla roikkuviin karvoihin. – Mitä mieltä sinä olet?

– Si, sanoi kampaaja, ja napsaisi samaan hengenvetoon minulle otsiksen.

Okei, se on varmaan ihan hyvä, ehdin ajatella, kun hän jo föönasi hiuksiani kuiviksi.

Kaksi putelia kampaamotuotteita (joihin sorruin, koska ne ovat vahvistavaa varianttia), hiusten pesu ja hoitava hiusnaamio sekä leikkaus yhteensä 20 €. Miten moinen voi olla edes taloudellisesti kannattavaa, kun ruokakaupassa hinnat ovat jotakuinkin samaa tasoa – tai hivenen halvemmat – kuin esim. Ranskassa?

Uudet hiukset! \o/

Vauhtisisarukset mäessä.

Briteissä olin hieman huolissani, miten käy liikkuvan koulumme uimaosiolle, kun koko kesänä uimaan päästiin vain yhden kerran. Pari-kolme viikkoa on nyt uitu urakalla, ja kehitys on huimaa. Nuppu oppi toista viikkoa sitten hyppäämään sulavasti pää edellä, ja ui kuin kala. Natiainen sai luotettavan uimataidon, vahvan etenemisen ja oppi hyppäämään a) jalat ja myös b) pää edellä. Nuppu sai hänet houkuteltua myös liukumäkiin. Niihin hänellä ei vielä rapiat viikko sitten olisi ollut asiaa, koska ne päättyvät syvään altaaseen, mutta nyt ei ole ongelman hiventäkään: sälli ui pikkukalana vauhdilla siskonsa perässä.

Tässä vielä kuva sunnuntailta, sillä siinä on jotain käsittämättömän erikoista. Espanjan säätilahan on tunnetusti scorchio, mutta sunnuntaina saatiin kunnon ukkoskuuro vettä. Ryntäsimme äkkiä kaikki ulos kastumaan. Ihana sade!

Benicàssin, jossa raidalliset, punaruskeat vuoret kehystävät niiden juurelle kurottuvia hedelmätarhoja, joiden pikkuisissa puissa tuhannet vihreänoranssit hedelmät tuikkivat keskellä muuten niin karua maata.

Luin nuorena ja romantiikannälkäisenä tytönhuiskaleena seikkailukertomuksen historiallisesta Zanzibarista. Ihastuin ikihyviksi tarinan punomiin kuviin auringossa kylpevistä, tasakattoisista, lämpimänkeltaisista taloista, joiden ikkunanpielten koukeroiset metallipunonnat ja mosaiikkikoristeet kertoivat tarinaa kulttuurin arabivaikutteista. Sirkkojen siritys ja suolainen merituuli tulvivat kirjainten takaa aisteilleni. Ja lukiessani astuivat paljaat varpaani epäröimättä Zanzibarin tienpinnan punertavaan hiekkaan.

Sandaalini läpsyttelevät iloista staccatoa kuhmuraiseen asfalttiin, kun seuraan Taraa pitkin Benicàssinin rantabulevardia. Kello on ehtinyt kymmeneen, ja katu kimmeltää jo helteen hehkua. Valtavalla hiekkarannalla käyskentelee kourallinen ihmisiä uimapuvuissaan – matkailijoita riittää vielä, vaikka lapsiperheet ovat koulujen aluettua leirintäalueilta kaikonneet. Jokaisten eteen tulevien portaiden kohdalla Tara katsoo minua toiveikkaasti ja ottaa muutaman askeleen kohti portaita ja hiekkaa, mutta tämä ranta on tarkoitettu vain kaksijalkaisille merenpalvojille.

Joku juoksee minua vastaan, kosteus on kertynyt hänen iholleen tasaiseksi, kiiltäväksi, suolaiseksi kerrokseksi. Tara läähättää – tänäänkään ei aamulenkistä tule pitkää. Sandaalini johdattavat minut kymmenien palmujen ali, kun päätän kävellä vielä viisi minuuttia ennen täyskäännöstä kohti kotia.

Tara katoaa paksulehtisen pensaan taakse, ja kun sitä ei heti kuulu takaisin, menen katsomaan, minkä pupupäämajan se on löytänyt. Pensaan takaa aukeaa salainen maailma: Valtava, kartanomainen rakennus tähyää koukeroisin metalliornamentein koristelluilla ikkunasilmillään Välimeren kuohuville aalloille. Seinärappauksen keltainen sävy heijastaa lämpöisenä aamuauringon helliviä säteitä ennen kuin ne muuttuvat keskipäivän korventavaksi paahteeksi. Ja ajatusteni takalokerossa tykyttää vahva tunne, että minä olen ollut täällä ennenkin, seissyt tällä punaruskealla maalla, hengittänyt tätä suolaista ilmaa. Vaikka pihan palmut, fasadin pylväät, kaartuvat ikkuna-aukot ja seinän lämmin keltainen luovat kuvan talon tarjoamasta viileästä helpotuksesta, se on joutunut taipumaan jonkin voiman edessä: oviaukko on naulattu vanerilevyllä umpeen. Tavallisesti tunnen vatsanpohjaa kouristavaa surua, kun joltakin ryöstetään sen oikeutus olemassaoloon siinä ominaisuudessa kuin se on luotu. Nyt en kuitenkaan tunne kuin kuplivaa uteliaisuutta: miksi kaunis rakennus on jouduttu sulkemaan?

Ja varmoin askelin välttelevät ajatukseni arkirealismin talouskriisiä ja homevaurioita löytäen tiensä traagisiin seikkailuihin, joissa kolera tyhjentää kokonaisia kaupunkeja, ja ovia naulataan kiinni sairaiden huokausten siivittämänä. Vihellän koiran mukaani ja käännän askeleeni takaisin tulosuuntaan hiljentävän kunnioituksen vallassa sen voiman edessä, mikä on sana. Vaikka yhdellä kuvalla kenties korvataan tuhat sanaa, en koskaan ole ymmärtämyt, miksi se pitäisi tehdä. Tuhat sanaa maustettuna mielikuvituksen hyökyaallolla syöksee minut unohtumattomiin maailmoihin, joihin johtavia kaninkoloja löytyy kaikkialta. Samaan ei yksikään kuva ole kohdallani koskaan kyennyt.

Naisena maailmalla, osa 2

Naiseus on kinkkinen laji. Länsimainen tasa-arvo sukupuolten välillä on kaikesta huolimatta vielä varsin uusi käsite, mutta huomion kiinnittäminen tasa-arvon kompastuskiviin saa helposti elitistisen leiman. Samalla sanasta feminismi tuli monissa suissa kirosana, joka viittasi valkoisen, keskiluokkaisen, heteroseksuaalisen naisen väkisin keksittyihin ongelmiin. Moderni, kolmannen aallon feminismi käsittelee naiseutta nimenomaan monenlaisten identiteettien näkökulmasta. Naiseutta ei voida sitoa normeihin. Vuoden 2012 joulukuussa laulaja Katy Perry ilmoitti julkisuudessa, ettei ole feministi (ja samaan väitteeseen yhtyi muitakin naisjulkkiksia). Käytännössä se tarkoittaa, että hän ilmoitti irtisanoutuvansa tasa-arvon kannattamisesta. Sittemmin Perry korjasi kommenttiaan, ja veikkaan kyseen olleenkin nimenomaan siitä, ettei termi feminismi merkinnyt hänelle sukupuolten välistä tasa-arvoa vaan se oli matkalla saanut negatiivisia merkityksiä.

Riippumatta siitä, miten termiä on vuosikymmenten saatossa tulkittu, minä kuitenkin luen itseni feministiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minä arvostan naiseutta yhtä korkealle kuin maskuliinisuuttakin ja pyrin erojen havainnoimiseen ja niiden ymmärtämiseen. Tasa-arvo ei tarkoita tasapäistämistä. Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä heidän missään tapauksessa tule siihen pyrkiä. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Äärimmäisen yksinkertaista. Vanha klisee erilaisuus on rikkautta pitää täydellisesti paikkansa.

Eri kulttuurit suhtautuvat sukupuoliin eri tavoin. Jos Suomessa ja Skandinaviassa saa naisena liikuskella käytännössä missä vain ilman minkäänlaista erityishuomiota, sama ei päde kaikkialla edes Euroopan mittakaavassa. Kokemuksistani Brittein saarella, minulle uudesta ja erilaisesta tavasta huomioida ja kommentoida vastakkaista sukupuolta kirjoitin joskus aiemmin kesällä. Nyt Espanjassa kiinnitän taas huomiota samaan.

Kun Ranskassa olin taas visusti näkymättömässä kastissa, joskin perään katsominen vaikutti olevan maskuliininen tapa (siihen asti, kunnes itse huomasin sen, ja katseet välittömästi kääntyivät pois), Espanjassa katsotaan avoimesti, pitkään ja perusteellisesti ohi kulkevaa naista. Tiedostan, että olen “erilainen”, liian vaalea ja selvästi ulkomainen, mutta sehän vain sopii kolmannen aallon feminismin teeseihin – se on osa minun identiteettiäni. Lenkillä kalastajat, rantaa siivoavat työntekijät ja pyöräilijät antavat minulle tietä, katsovat hymyillen etenemistäni (lue: puuskutustani helteessä). Kerran lähes putosin säikähdykseltäni rantatieltä mereen, kun ohi ajavasta autosta töötättiin ja vislattiin korviahuumaavalla metelillä. Ärsytti. Mietin, miksi. Eikö se ollut vain kehu? Minä olen sentään pitkälti vislausiän ulkopuolella jo. Vaan ei, ärsytti silti. Minun kehoni ei kuulu kenelleään muulle.

Samalla lenkillä palailin kotiin jo hieman hämärässä. Rantatieltä pääsi leirintäalueelle alittamalla ison autotien matalaa tunnelia pitkin. Tunnelille vievien portaiden yläpäässä ohitin toisen lenkkeilijän (joka oli vielä pientareella väistämässä polulla kulkevia fillaristeja). Vasta kun olin keskellä hämärää tunnelia, yksin liian kiltin koirani kanssa, ymmärsin, mihin typerään ja vaaralliseen tilanteeseen olin epähuomiossa itseni asettanut. Käännyin katsomaan taakseni ja näin, että mies oli tulossa samaan suuntaan. Hän jäi kuitenkin odottamaan tunnelin ulkopuolelle, että olin ensin päässyt siitä läpi, ja lähti vasta sitten tulemaan perässäni. Lopun matkaa leirintäalueelle pitkin hämärää polkua hän hölkkäsi (verrattuna vauhtiin, jota hän rannalla juoksi, itselleen selvästi liian hitaasti) hyvän matkaa takanani. Leirintäalueen valoissa hän pisti vauhtia ja ohitti minut Taran jäätyä nuuskimaan. Kiitin, kun hän oli kohdalla. Hän hymyili takaisin ja sanoi: “De nada” – eipä mitään. Olin siis oikeassa: kohtelias vaarattomaksi tekeytyminen oli tahallinen, huomaavainen teko.

FC Barcelona pelasi lauantaina Bilbaota vastaan. Nuppu ja minä olimme uhrautuneet koiravahdeiksi, kun pojat suunnistivat koko päivän reissulle Camp Noulle. Päätimme ottaa uhrauksesta maksuna “teen just mitä haluun” -päivän. Niinpä kävimme hakemassa take away -pitsat (ja myöhemmin söimme ne sormin suoraan pahvilaatikosta samalla lukien – minä – ja pelaten – Nuppu). Nuppu jäi Tartsun kanssa pihalle (“teen just mitä haluun” -päivään liittyi myös se, että Nuppu sai ulkoiluttaa koiran), kun suunnistin ravintolaan tekemään tilaustanne. Sisällä oli seinällä valtava näyttö, jonka eteen oli kokoontunut viitisenkymmentä miestä. Barcan ottelua seuraamaan. Yhtään naista ei näkynyt – paitsi baarimikko. Suunnistin hänen luokseen. Futiksesta huolimatta väkijoukko avautui edessäni kuin Punainen meri Moosekselle, ja tiskille päästyäni minut viitottiin asiakkaiden välistä eturiviin. Vieressäni tiskiin nojannut mies huusi baarimikon paikalle ja sanoi jotain liian nopealla espanjalla minuun viittoillen. Baarimikko otti tilaukseni, mies nousi baarituolilta seisomaan ja ohjasi minut sille odottamaan pitsojen paistumista. Sitten hän käänsi huomionsa takaisin telkkariin, jossa joku analysoi juuri Messin ja Neymarin suoritusta.

Sain pitsat, kiitin sekä baarimikkoa että ystävällistä miestä (hänellä riitti juuri ja juuri puoleksi sekunniksi silmiä suuntaani, kun kentällä tapahtui juuri jotain jännittävää – minä en nähnyt mitään edessäni häälyvältä, aukottomalta ihmisseinämältä) ja hipsin ulos, jossa Nuppu oli komentanut kiitollisen koiran makaamaan viileään varjoon. Kävellessämme takaisin autolle Nuppu keskittyi koiraan ja minä pohdiskelin ääneti suhdetta selkeän seksismin, kohteliaan (selvästi sukupuoli- ja kulttuuririippuvaisen) huomaavaisuuden ja feminismin välillä. Missä kohdin hyvät tavat ovat vain niitä, hyviä tapoja, ja missä ne muuttuvat joksikin sellaiseksi, mitä ei modernin feminismin puitteissa voi hyväksyä? Silloin kaikki on kunnossa, kun naiseus hyödyttää minua jotenkin esimerkiksi helpottamalla elämääni ja päästämällä minut suoraan jonon ohi? Ja silloin taas ei, kun se sama syy saa minut ajattelemaan, että olisi pitänyt helteestä huolimatta sittenkin laittaa caprit eikä pienet juoksushortsit + urheiluhame, ennen kuin saan ajatukseni haltuun ja taon kovaan kallooni, etten minä ole vastuussa muiden ajatuksista? Minä juoksen hitto vie juuri niissä kuteissa, kuin itse haluan (ja toki paikallisten lakien ja asetusten mukaisesti).

Kun mies ensin kysyy, olenko ajatellut pettää miestäni (ja että nyt olisi hyvä aika aloittaa) ja kun ilmoitan nauraen, ettei ole kyllä käynyt mielessä, ja hän muutaman maailmanpolitiikkaa ja Noam Chomskyn näkemyksiä sivunneen lauseen jälkeen sanoo, että on hienoa tavata kunnon keskustelukumppani, minä seison samalla viivalla kuin hänkin. Ja kun hän viiden minuutin kuluttua saa heitettyä keskusteluun vihjauksen huoneestaan, joka todistaa, miksi make love, not war on pätevä lausahdus, näen, että hänellä on aidosti hauskaa. Se on vitsi. Niinpä nauran minäkin ja ammun hänet armottomilla sanoilla alas. Ja hän näyttelee osumaa sydämeensä, virnistää, ja jatkamme sujuvasti keskustelua maailman merkillisen epävakaasta tilasta. Eikä minusta vastoin kaikkia odotuksia yhtään tunnu siltä, että minua on kohdeltu seksistisesti. Minä osaan pelata tätä peliä.