Ronda, jossa jättimäiset muurahaiset nakertavat pimeitä kammioitaan tienpientareille, ja Natiainen kyykkii hievahtamatta niiden touhuja tarkkaillen

October 3, 2014 by sallasblog 1 Comment

“Mä olen nähnyt jo niin paljon, ettei mikään tunnu enää miltään,” sanoi eräs konkarimatkaaja minulle kerran. Tunnistan ajatuksen, ja se pelottaa. Sillä tuttuuntuminen tarkoittaa väistämättä sitä, että matkaamisesta tulee turhaa – siitä ei enää saa riittävästi kokemuksia. Täytyy keskittyä elämään hetkessä, jotta saisi kunnolla nautittua siitä käsittämättömästä kauneudesta ja eksotiikasta, johon on saapunut. Eksotiikasta, josta on tullut arkea.

Lapset innostuvat lähes kaikesta, mitä he näkevät. Mittakaavan tulee kuitenkin olla sopiva: Natiainen jaksaa tutkia ötököiden elämää tuntikausia, mutta pilviin kietoutuneet vuoret kaappaavat hänen mielenkiintonsa vain hetkeksi – hän on nähnyt vastaavia näkymiä lukuisia kertoja. Nuppu innostuu laskemaan matematiikkaa sivukaupalla, useita aukeamia peräkanaa, silmät säihkyen, mutta henkeäsalpaavalle arkkitehtuurille hän kohauttaa olkiaan – hän on nähnyt vastaavia rakennuksia lukuisia kertoja.

“Mikä puu toi on?” kysäisen, kun askellamme pitkin tienvierustaa kohti Rondan kaupunkia.

Natiainen vilkaisee puuta sekunnin sadasosan ja sanoo tylsistyneellä äänellä: “Oliivi.”

“Öljypuu,” korjaa Nuppu (joka tutki asiaa taannoin viljelyskasveista kertovaa e-kirjaansa varten), “Oliivi on se hedelmä.”

“Miten ihmeessä te sen heti voitte tunnistaa?!” ihmettelen. “Te ootte ihan natiaisia vasta!”

“No me ollaan nähty oliivipuita jo varmaan kolme miljoonaa,” sanoo Natiainen hei haloo -äänellään, kiljaisee sitten riemusta ja loikkaa tienvarren pusikkoon, sillä siellä on muurahaispesä. Seuraavat viisi minuuttia seisomme paikallamme kuin patsaat (Tara myös, kun kerran käskettiin), ja kuuntelemme lasten selostusta muurahaispesän rakenteesta, sotilasmurkuista ja työläisistä.

“Mutta nyt oon huomannut, että sotilaat ei pelkästään puolusta. Ne tulee kyllä heti tarkistamaan, mikä se tunkeilija on, jos laittaa jotain uutta lähelle pesän suuaukkoa, mutta ne myös kantaa hiekanmuruja pesästä ihan samalla tavalla kuin työläisetkin.”

Lopulta muutaman kilometrin patikka päättyy Rondan rotkolle. Se on upea. Luonnollisesti.

Hurjat putoukset saavat melkein yhtä innostuneen vastaanoton kuin flamingot, joita näimme parisen viikkoa sitten. Mutta vain melkein.

“Voidaanko mennä uimaan, kun päästään takaisin?” kaikuu kysymys heti, kun rotkolle on päästy, ja helle on iskenyt kunnolla vasten kasvoja.

Ja vaikka kaikki kiinnostaa lasta, kun asia esitetään oikein, pienet, helpommin käsiteltävät asiat tuntuvat kiinnostavan enemmän kuin suuret. Ja kun itse hiljenen häikäistyneenä luonnon ja ihmisen hykerryttävän yhteistyösaavutuksen edessä, lapset sihahtavat meidät hiljaisiksi ja osoittavat viereisellä seinällä kiipeilevää sisiliskoa.

“Shh, ettet vahingossa pelästytä sitä! Se satuttaa itsensä, jos se pudottaa häntänsä!”

Ja kun yhdistän matkakokemukseeni sen, mikä aikuisesta tuntuu upealta ja sen, minkä lapsi havaitsee täysin ponnistelematta, saan cocktailin, joka on dynamiittia, voittamaton.

“Kerro, äiti, miten koiria koulutetaan? Jos suunnittelen tempun kunnolla, saanko ite kouluttaa sen? Kerro taas siitä, miten se palkitaan oikeaan aikaan?”

Ja kilometrit taipuvat hitaasti jalkojemme alle, ja puhe kääntyy huomiseen kohteeseen, Gibraltariin. Takana isälleen tauotta höpisevä Natiainen kuulee, että puhumme siirtomaavalloista ja Rosettan kivestä ja kiljaisee: “Mitä?!” ja juoksee meidät kiinni. Ja molemmat lapset kurtistavat kulmiaan, ja Natiainen puuskahtaa:

“Mää keksin. Niiden pitäis antaa se kivi sinne takaisin. Ja muutenkin. Ihan hassua, että se on British Museumissa. Voishan ne olla samalla lailla näytillä siellä maaassa, mistä ne asiat on löydetty. Niillehän ne oikeesti kyl kuuluis.”

Jossakin siinä, missä tieto muuttuu kokemukseksi ja näkymä yhdistyy aiemmin opittuun, on se ainutkertainen elämys, minkä matkailu tuo. Enkä usko, että muutokseen voi lopulta koskaan tottua niin, että uusi täydellisesti menettää hohtonsa. Ja jos niin kävisikin, riittäisi 10 minuuttia Nupun ja Natiaisen seurassa palauttamaan mieleeni, miltä tuntuu, kun upea löytyy juuri sen kulman takaa, josta sitä vähiten odottaa.

Paitsi jos on kuuma ja yrittää levätä ja huolehtia omista asioistaan ja kaikki ohi kulkevat ihmiset kokevat vilvoitteluasennon niin söpöksi, että haluavat välttämättä ryhtyä silittämään. Niin kypsää, se, jos Taralta kysytään.