Antibes, jossa toukokuiselta maistuva aurinko pyyhkii ripsiin kertyneen kosteuden ja linnunlaulu täyttää ilman

December 7, 2014 by sallasblog 1 Comment

Polun poikki makasi valtava männyn runko. Se oli kaatunut siihen kerran syysmyrskyssä, ja jos ponnistin ylös kaikin voimin, sain hypättyä vatsalleni sen päälle. Kun punnersin itseni yli vailla minkäänlaista tyylikkyyttä, pihkaa takinrintamuksissa, lapasissa ja hiuksissa, kasvoillani oli etuhampaaton hymy. Vitsit, mä olin supersankari. Suuri koira loikkasi vaivattomasti rungon yli tuffani perässään. Hän ojensi minulle mustikoita, kun me jatkettiin matkaa.

Kädessäni oli ruttuinen suunnistuskartta, kun olin taas johdattanut meidät harhaan. Tuffa sanoi, että eksyminen kuuluu suunnistukseen ja jos osaa eksyä, osaa yhtä hyvin myös löytää. Ja kyllä me löydettiinkin: mustikoita, puolukoita, tatteja joista ainakin yksi maistui sapelle, ja sata kenollaan olevaa punahattuista haperoa, joita kuulemma ei poimittaisi, jos jotain parempaa löytyisi. Me löydettiin, paljon parempaa: mäkiä ja kukkuloita, uimakelpoinen lähde, vanhoja rautateitä, koukeroisia oksia eli kräkejä, linnunpesiä ja sammakonkutua. Me löydettiin ne yhä uudelleen. Vuodesta toiseen. Niin kauan, etten minä enää tarvinnut karttaa päästäkseni niiden luokse.

Kun on oikein pieni, on joskus vaikea erottua kaltaistensa joukosta. Minä erotuin siksi, että minä olin melkein sukua paikkakunnan tunnetuimmalle henkilölle. Kun me leikittiin kirkonrottaa, pelattiin jalkapalloa polvet ruvella ja kuraa naamassa, tuffa juoksi paikalle se tunnetuin henkilö rinnallaan: koiransa. Kaikkien lasten lempikoira, Kamu, kulki aina hänen mukanaan. Väitettiin, että Kamu oli tunnetuin henkilö siksi, että se soitti ovikelloa päästäkseen sisälle ja ärsytti joskus menemällä piiloon, kun ovi tultiin avaamaan. Kerran Martsa seisoi vartin mummilan oven takana ovikelloa rämpyttäen, koska kukaan ei jaksanut mennä avaamaan kiusaa tekevälle koiralle. Martsa pääsi lopulta sisään ja samalla Kamusta tuli seutukunnan tunnetuin henkilö. Epäilin aina, että se oikeasti johtui siitä, että Kamu johdatti tuffaa pitkin katuja ja kujia. Synnynnäinen koirankouluttaja minussa huokaisi lannistuneena, ja nappasin remmin koiran suusta ilmoittaen isoisälleni, miten tärkeää on, että koirakossa ihminen päättää, minne matkataan. Ja aina, kun tuffa juoksi paikalle leikkejämme katsomaan, kevyin askelin kuin metsässä pinkova peura, Kamu kulki edellä remmi suussaan. Ja minä otin sen marmattaen pois. Joka kerta.

Vaikka kyllä Kamu oli viisas koira. Paljon viisaampi kuin koirat yleensä. Kun tuffa antoi meille juhlissa isot kasat kamalan pahaa rommirusinajätskiä, me vietiin serkkujen kanssa kulhot makuuhuoneeseen, ja syötettiin jäätelöt Kamulle. Se söi ne kaikki ihan puhtaaksi, eikä ikinä kannellut tuffalle, mitä me oltiin tehty. Kyllä me se sitten tunnustettiin, vuosia myöhemmin. Mutta kun me ei vain haluttu pahoittaa sen mieltä sanomalla, että se jätski oli ihan kamalan pahaa.

Takkahuoneessa oli rivi mitaleja ja palkintoja tuffan suunnistusretkiltä. Ja siellä, aitiopaikalla, oli meidän tekemiä koukeroisia käsitöitä. Metallinen, vino ja vänkyräinen kynttiläteline, jota koulussa tehdessäni poltin käteni. Veljeni nikkaroima valtava laiva, jossa roikkui naruja. Varmaan ne oli köysiä. Ja monia monia muita kammotuksia, joita me aina raahattiin mummilaan. Ja sinne ne päätyi, hyllylle näytteille. Kuin oikeat aarteet. Ja ehkä ne aarteita olikin, mummille ja tuffalle.

Kun minä muutin kotoa, vein puiset huonekaluni tuffan verstaalle. Ja monta viikkoa sinä kesänä me raavittiin maalia niistä ja pensselöitiin uutta tilalle. Kynsien alta tuli valkoisia maaliliuskoja vielä syyskuussakin.

Ja vaikka me nyt syödään joulukuista aamupalaa siellä, missä sypressit tuoksuu talvellakin, meille rakkaat ihmiset ei koskaan ole kovin kaukana. Ja vaikka taivaalle eilen syttyi uusi tähti, joka luo loisteensa sinne kaukaiseen Suomeen, se tähti loistaa yhtä lailla täälläkin. Sillä totta se on, kukaan ei koskaan ole oikeasti poissa – niin paljon heistä elää meidän sisällämme. Sinun ja minun. Ja siellä, visusti samassa sydämeni kolossa missä muutkin seutukunnan tunnetuimmat ja tärkeimmät henkilöt, he ovat rinnallani aina, kun näen rommirusinajätskiä. Tai kuraisia lenkkareita. Tai pihkaa lapseni otsahiuksissa. Tai punaisia, lohjenneita haperoita.

Ja kun Kalle katsoo minuun alta kulmien, koukatessani rasiasta margariinia leivälleni yhtään välittämättä, millainen kraateri rasvaan jää, virnistän. Sillä yhtäkkiä se ranskalainen margariinipurkki on jähmeää voita sisältävä ruskea keraaminen astia, ja korvissani kaikuu tuffan mukaärtynyt huudahdus: “Älä, flikka, krooki sitä!” Ja ihan sen takia minä krookin vähän lisää.