Luin nuorena ja romantiikannälkäisenä tytönhuiskaleena seikkailukertomuksen historiallisesta Zanzibarista. Ihastuin ikihyviksi tarinan punomiin kuviin auringossa kylpevistä, tasakattoisista, lämpimänkeltaisista taloista, joiden ikkunanpielten koukeroiset metallipunonnat ja mosaiikkikoristeet kertoivat tarinaa kulttuurin arabivaikutteista. Sirkkojen siritys ja suolainen merituuli tulvivat kirjainten takaa aisteilleni. Ja lukiessani astuivat paljaat varpaani epäröimättä Zanzibarin tienpinnan punertavaan hiekkaan.
Sandaalini läpsyttelevät iloista staccatoa kuhmuraiseen asfalttiin, kun seuraan Taraa pitkin Benicàssinin rantabulevardia. Kello on ehtinyt kymmeneen, ja katu kimmeltää jo helteen hehkua. Valtavalla hiekkarannalla käyskentelee kourallinen ihmisiä uimapuvuissaan – matkailijoita riittää vielä, vaikka lapsiperheet ovat koulujen aluettua leirintäalueilta kaikonneet. Jokaisten eteen tulevien portaiden kohdalla Tara katsoo minua toiveikkaasti ja ottaa muutaman askeleen kohti portaita ja hiekkaa, mutta tämä ranta on tarkoitettu vain kaksijalkaisille merenpalvojille.
Joku juoksee minua vastaan, kosteus on kertynyt hänen iholleen tasaiseksi, kiiltäväksi, suolaiseksi kerrokseksi. Tara läähättää – tänäänkään ei aamulenkistä tule pitkää. Sandaalini johdattavat minut kymmenien palmujen ali, kun päätän kävellä vielä viisi minuuttia ennen täyskäännöstä kohti kotia.
Tara katoaa paksulehtisen pensaan taakse, ja kun sitä ei heti kuulu takaisin, menen katsomaan, minkä pupupäämajan se on löytänyt. Pensaan takaa aukeaa salainen maailma: Valtava, kartanomainen rakennus tähyää koukeroisin metalliornamentein koristelluilla ikkunasilmillään Välimeren kuohuville aalloille. Seinärappauksen keltainen sävy heijastaa lämpöisenä aamuauringon helliviä säteitä ennen kuin ne muuttuvat keskipäivän korventavaksi paahteeksi. Ja ajatusteni takalokerossa tykyttää vahva tunne, että minä olen ollut täällä ennenkin, seissyt tällä punaruskealla maalla, hengittänyt tätä suolaista ilmaa. Vaikka pihan palmut, fasadin pylväät, kaartuvat ikkuna-aukot ja seinän lämmin keltainen luovat kuvan talon tarjoamasta viileästä helpotuksesta, se on joutunut taipumaan jonkin voiman edessä: oviaukko on naulattu vanerilevyllä umpeen. Tavallisesti tunnen vatsanpohjaa kouristavaa surua, kun joltakin ryöstetään sen oikeutus olemassaoloon siinä ominaisuudessa kuin se on luotu. Nyt en kuitenkaan tunne kuin kuplivaa uteliaisuutta: miksi kaunis rakennus on jouduttu sulkemaan?
Ja varmoin askelin välttelevät ajatukseni arkirealismin talouskriisiä ja homevaurioita löytäen tiensä traagisiin seikkailuihin, joissa kolera tyhjentää kokonaisia kaupunkeja, ja ovia naulataan kiinni sairaiden huokausten siivittämänä. Vihellän koiran mukaani ja käännän askeleeni takaisin tulosuuntaan hiljentävän kunnioituksen vallassa sen voiman edessä, mikä on sana. Vaikka yhdellä kuvalla kenties korvataan tuhat sanaa, en koskaan ole ymmärtämyt, miksi se pitäisi tehdä. Tuhat sanaa maustettuna mielikuvituksen hyökyaallolla syöksee minut unohtumattomiin maailmoihin, joihin johtavia kaninkoloja löytyy kaikkialta. Samaan ei yksikään kuva ole kohdallani koskaan kyennyt.
Koti tiellä 
September 23, 2014 at 8:53 am
Kuva kertoo paljon mutta sanat voivat loihtia nautintoa ja saada mielikuvituksen elämään<3